Prinsessa Pikkiriikki

Hannele Lampela: Prinsessa Pikkiriikki. Otava 2016. 77 s. Kuvitus: Ninka Reittu

Hyvä aloitus on tärkeä. Sen jälkeen saa tulla tylsempikin kohta, mutta aloituksen täytyy imaista, ja Prinsessa Pikkiriikissä on juuri sellainen hyvä aloitus, joka saa lukijan puolelleen heti ensimmäisellä sivulla. Minä onnistuin nauramaan ääneen heti ensimmäisellä sivulla.

Prinsessa Pikkiriikki on sen sortin prinsessa, ettei häntä ihan heti osaisi arvata prinsessaksi – hänen koipensa ovat laihaakin laihemmat ja tummat hiuksensa ovat aina vähän takussa, eikä mene päivääkään ettei hänen mekossaan ole muutamaa länttiä pinaattisoppaa (oli sitä sitten ollut ruokana tai ei). Hänen hymynsä kuitenkin ulottuu korvasta korvaan ja silmät ovat päivänsäteitä täynnä, ja se on kaiketi pääasia prinsessahommissa.

Ihan hyvin kuvattu tuo meidän prinsessa ja ties kuinka moni muukin pieni prinsessa. Prinsessa Pikkiriikkiin on helppo samastua!

Olen pitkän aikaa kaipaillut uusia hyviä satukirjoja, mutta niiden suhteen on ollut hiljaista. Kiva että nyt tuli Prinsessa Pikkiriikki, joka itse asiassa vastaa aika hyvin juuri meidän perheen tarpeita. Siinä on riittävästi prinsessaa (lapsen toive), riittävästi epäprinsessaa (äidin toive), riittävän pitkästi tekstiä (äidin toive) mutta riittävän paljon tapahtumia ja kuvia (lapsen keskittymiskyvyn esittämä vaatimus).

Prinsessa Pikkiriikkiä ärsyttävät aikuiset, jotka ovat aina määräämässä, että pitää laittaa kurahousut jalkaan ja aina niitä pitää totella, vaikka ne keksisivät miten typeriä sääntöjä tahansa. Pikkiriikki ei mitään muuta toivo, kuin että hän voisi lähettää kaikki aikuiset Himpskattiin täältä määräilemästä, jotta hän saisi elää niin kuin haluaa: ainakin hän söisi joka päivä suklaapuuroa eikä käyttäisi kurahousuja ikinä.

Koska prinsessa Pikkiriikin Makkara-koira on oikea taikakoira, niin tämä toivehan on tietysti mahdollista toteuttaa nakkimakkarapalkalla. Makkaran ei tarvitse kuin laittaa häntänsä taikomisasentoon, nuuskuttaa kolme kertaa ilmaa, pyöriä kaksitoista kertaa ympäri ja pyöräyttää oikea taikavääkylä nurmikolle ja taika on valmis! Ja nyt ei kukaan enää ole määräilemässä, vaan Pikkiriikki saa tehdä mitä ikinä haluaa: syödä kaikki karkit ja katsoa muumeja ihan liikaa ja liian läheltä telkkaria, kaivella äidin meikkejä ja vaatekaappia ja mennä ulos ilman kenkiä ja kurahousuja!

No, kyllä Pikkiriikki sitten kuitenkin lopulta ilahtuu, kun äiti ja isä tulevat Himpskatista takaisin kotiin.

Mutta elämä käy kuitenkin tylsäksi jos ei saa lähteä yksin edes ostamaan metrilakua, joten asialle on tehtävä jotain. Metrilakua nythetimulle! Ja niin Pikkiriikki karkaa torille metrilakun perässä, ja oikeastaan on onni että hän karkaa, koska sillä tavoin hän tapaa prinsessa Pöjöläisen. Pöjöläinen voittaa torilla maailmanennätystä makkaransyönnissä yrittäneen Piffelssonin ja tekee siis itse maailmanennätyksen ja niin Pikkiriikistä ja Pöjöläisestä tulee heti parhaat ystävät.

Ystävistä on apua vaikkapa sellaisessa tilanteessa, että äidin sisuksiin muuttaa Rasittava Urpo. Ystävän kanssa voi vaikka rakentaa oman talon ja muuttaa sinne asumaan, jos kerran äiti ja isä haluavat sen jonkun Urpon eikä heille riitä maailman mahtavin prinsessa Pikkiriikki.

Kirjan luvut ovat kyllä ihan liian pitkiä esimerkiksi iltasatukäyttöön. Niitä olisi hyvin voinut jakaa pienempiin kokonaisuuksiin eikä tarina edes olisi yhtään kärsinyt siitä. Itse asiassa teksti jakaantuisi ihan luontevastikin lyhyemmiksi luvuiksi, jolloin lukeminen rytmittyisi paremmin arjessa tarpeen mukaan. Joskus voidaan lukea pidempi pätkä, mutta joskus tarvitaan sellainen kompakti kokonaisuus.

Pidän Ninka Reitun kuvitustyylistä, jossa iloinen värikkyys ja pieni absurdius yhdistyvät naivistis-inhorealistisesti kuvattuihin aikuishahmoihin, joista tulee hetkittäin mieleen jopa Huuhaa Innasen maalaukset. Sopii oikein hyvin Pikkiriikin tyyliin! En tiedä, johtuuko juuri kuvittajasta, että minulle tuli Prinsessa Pikkiriikin kirjoitustyylistä mieleen Kreetta Onkelin Poika joka menetti muistinsa ja Kesä autokorjaamon yläkerrassa, joiden kansikuvat ovat myös Ninka Reitun käsialaa. No, ehkä se tyylin samankaltaisuus ei ole pelkästään kuvituksen varassa, sillä kyllä Hannele Lampelan tekstissä on samaan tapaan mukana pieniä elämänviisauksia ja tapahtumien, tunteiden ja kokemusten selityksiä kuin Onkelin lastenkirjoissa. Prinsessa Pikkiriikissä tällainen takana oleva viisas kertojaääni ei ole yhtä vahva kuin Onkelilla. Joidenkin mielestä varmaan hyvä niin, sillä viisastelu saattaa myös ärsyttää ja joidenkin mielestä häiritä tarinan etenemistä. Minua ei kyllä ärsytä eikä häiritse. Minusta on ihan kiva pysähtyä pohtimaan niitä ja jutella niistä lapsenkin kanssa.

En tiedä, onko lastenkirjallisuudessa oikeasti tapahtunut joku muutos siinä, millaisia tyttöjä kuvataan vai olenko minä nyt vain pienelle tytölle kirjoja etsiessäni alkanut kiinnittää huomiota erilaisiin asioihin kuin ennen. Tietysti kirjoissa on jo vuosikymmenien ajan ollut aktiivisia ja reippaita tyttöhahmoja, mutta nykyään nämä aktiiviset tytöt ovat paitsi reippaita, myös hyvin arkisia ja todellisia, samaan aikaan tottelemattomia ja kilttejä, samaan aikaan prinsessoja ja sottaisia rämäpäitä.

Poika joka menetti muistinsa

Kreetta Onkeli: Poika joka menetti muistinsa. Otava 2013. 110 s.

Eräänä kauniina kesäpäivänä poika nauraa ja nauraa niin että ehtii jo unohtaa, mille edes nauraa. Itse asiassa siiinä nauraessaan hän ehtii unohtaa kaiken muunkin. Tai ainakin kaiken tiedon siitä, kuka hän on. Kuulostaako älyttömältä? Mjoo, niinhän se kuulostaa. Eihän sellaista oikeasti tapahdu. Eikä se toisaalta ole tarpeeksi epätodellista ollakseen jotain taikaa tai fantasiaa.

Hetkessä poika siis unohtaa, kuka hän on ja miksi hän on siellä missä on. Ainoa tieto, joka hänellä on, on kirjoitettu shortsien taskusta löytyneeseen ryppyiseen lappuun: ”Arto, tule viideksi kotiin. Jälkiruuaksi mansikkajäätelöä! Halit, äiti.” Onneksi tämä muistinmenetyksen synty on lopulta vain epäolennainen asia, jonka kautta päästään kiinni varsinaiseen kertomukseen, siihen, mitä sitten tapahtui. Se on vain kaappi jonka kautta kuljetaan toisen maailmaan.

Kun ei tiedä, keiden kanssa kuuluu samaan joukkoon, ei olekaan enää helppoa ottaa kontaktia. Eivätkä niin hukassa olevaan ota kontaktia ne, joiden elämä menee kuten se heidän mielestään kuuluukin mennä. Kummalliset asiat on turvallisempi sivuuttaa. Joten muistinsa menettänyt Arto päätyy sellaisten ihmisten joukkoon, jotka ovat myös menettäneet paljon: turvallisuudentunteensa, itsekunnioituksensa, perheensä, kotinsa, tulevaisuutensa. Helsingin keskustassa notkuvaan nuorisoporukkaan kuuluva Kimo tulee ottaneeksi Arton siipiensä suojaan. Vaikka Arto on varma, että koskaan aiemmin hän ei ole syönyt ravintolassa maksamatta tai matkustanut pummilla, Kimon seurassa on turvallinen olo. Kimo puolustaa häntä jengin arvaamattomampien tyyppien, Korston ja Karvan edessä. Kimon koti ja äitikin ovat mukavia, vieraanvaraisia ja pullantuoksuisia, kunnes yhtäkkiä Arto huomaa, ettei tämän kodin tuomaan turvaan voikaan joka hetki luottaa.

Tarina on nerokkaasti rakennettu. Muistinmenetys antaa aivan erilaisen näkökulman asioihin. Muistinsa menettänyt on vain yksi heistä, jotka eivät tiedä, keitä ovat. Muistinsa ja siis samalla kotinsa ja perheensä menettänyt ei voi katsella syrjäytyneitä ulkoapäin kauhistellen. Hän voi vain kohdata ihmiset sellaisinaan ilman arvostelua, arviointia ja tuomitsemista. Tämä asetelma on ainutlaatuinen, sillä kertomuksen ihmisiä ei katsota heidän omasta näkökulmastaan mutta ei toisaalta ulkopuolisin silminkään. Heitä ei tuomita mutta ei toisaalta puolustellakaan. Tarina tekee vieraasta ja uhkaavasta inhimillistä, käsinkosketeltavan olemassaolevaa ja jollain tavalla ymmärrettävääkin.

Poika joka menetti muistinsa on pieni suuri kirja. Kirjan lyhyys ja tekstin näennäinen helppous saivat minut kirjan alkupuolella ajattelemaan, että tämänhän minä luen tuolle kahdeksanvuotiaalle, joka on kiinnostunut maailmasta, ihmisistä ja oikeudenmukaisuudesta. Mutta ehkä tarinassa kuitenkin on vielä hiukan liian ahdistavia ja todellisia asioita. Kohtaus, jossa Korston jengi tuhoaa Karvan kodittoman isän metsäasumuksen, janoaa edelleen lisää satuttamista ja tuhoamista ja suunnittelee pahoinpitelevänsä kenet tahansa kohdalle osuvan, on varmaankin ekaluokkalaiselle vielä liikaa. Fantasian maailmassa voi tapahtua kauheitakin, mutta tämän todellisen, tässä ja nyt olevan maailman pahuuden ja pahan olon kohtaaminen on aivan eri asia. Vaikea arvioida, koska hiuksenhienot erot yksityiskohdissa ja tunnelmassa voivat muuttaa lukuelämyksen niin, ettei se tunnukaan liian pelottavalta vaan syvältä ja vaikuttavalta kokemukselta. Hiukan kyllä tekisi mieli kokeilla, koska luulen, että tällaisten aikuisten mielestä vaikeiden aiheiden kohdalla tulee usein pikemminkin aliarvioitua lapsen ymmärrystä ja kykyä käsitellä asioita.

Poika joka menetti muistinsa on lastenkirjana sikäli erityinen, että melkoinen osa sen annista on itse tarinan ja juonenkuljetuksen ulkopuolella. Teksti johdattelee miettimään ja pohtimaan, tunnustelemaan omia tunteita ja kokemuksia. Se sisältää pieniä huomioita ja suuria totuuksia:

Arto mietti, miksi ihmiset pyysivät anteeksi vasta sitten, kun kaikki oli rikottu, eikä mitään ollut enää tehtävissä. Anteeksi oli pelkkä sana, jolla pääsi luikertelemaan hankalista tilanteista.

 

Ykkösjätkät

Ansu Kivekäs : Ykkösjätkät. Kirjava kukko -sarja. Tammi, 2012. 125 s. Kuvitus : Terese Bast.

Anton on katkera, kun äidin lupaama uimahallireissu jää väliin. Sen sijaan heille tuleekin kylään äidin opiskelukaveri Marke 9-vuotiaan poikansa kanssa. Kyösti on pari vuotta Antonia vanhempi ja hiukan erikoinen tapaus. Hän on pukeutunut mustaan pukuun, kiiltonahkakenkiin ja aurinkolaseihin kuin mikäkin agentti. Anton on ensin aivan ihmeissään, mutta yhteiset jutut kyllä löytyvät nopeasti. Muuttomiehet Hikinen ja mänitsör laittavat Antonin kodin uuteen uskoon ja hävittäjälentäjien jäljiltä taas naapurin mummon parveke on yksi hävityksen kauhistus.

Ykkösjätkät on helppolukuinen Kirjava kukko -sarjan kirja, jossa on suhteessa sarjan muihin kirjoihinkin sopivan vähän ja sopivan suurikokoista tekstiä. Tämä on kiva kirja sekä minun että 6-vuotiaan testikuulijan mielestä. Kirja on jaettu kolmeen osaan, jotka koostuvat vielä erikseen lyhyistä luvuista. Kyösti on hauska ja omalaatuinen, mutta silti ainakin minun silmääni ihan todentuntuinen hahmo. Kyöstin tapa reagoida vanhempien kieltoihin ja käskyihin agenttityyliin on myös minusta huvittava, samaan tyyliin kuin Lassi ja Leevi – niin absurdia ja niin lähellä tosielämää:

–          Kiitos, mutta ei kiitos, Kyösti keskeytti. – Minä syön vain aitoja dominokeksejä, joiden halkaisija on keskimäärin neljä pilkku kolme senttimetriä…

–          Kyöstiii! Marke sanoi taas SILLÄ äänellä. – Kyösti!

–          Ja Kyösti kuulee! Tämä selvä, Kyösti mumisi taas paidankaulukseensa.

Ainakin aikuisia saattaa huvittaa myös poikien äitien käyttämä pseudoyliopistojargon:

–          Diskotanssin dissonanssin distanssi stimuloi, äiti sanoi.

–          Nimenomaan! Marke vastasi innoissaan.  – Omnipotentti monokkeli optikolla…

Hävittäjälentäjäleikin jälkeen kuullaan naapurin Hildur-mummon omia kokemuksia sodasta ja pommikoneiden pelottavien äänten kuuntelemisesta perunakellarissa. Kerrankin tällaisessa tilanteessa tietomäärä maltetaan pitää niin kohtuullisena, että tilanne säilyy luontevana eikä ala muistuttaa väkisin tarinaan ympättyä historian oppituntia.

Vaikka Kyöstillä ja Antonilla on kaksi vuotta ikäeroa ja Kyösti kyllä muistaa siitä vähän väliä huomauttaa, pojat tulevat silti hyvin toimeen. Viimeisessä luvussa saadaan myös huomata, että isotteleva kolmasluokkalainenkaan ei loppujen lopuksi ole ihan niin iso kuin mitä hän haluaisi olla.

On miellyttävää lukea Kyöstin kaltaisesta hiukan omalaatuisesta lapsesta näin neutraalisti kerrottuna. Erilaisuus ei ole ongelma eikä edes tarinan keskeinen sisältö. Kyöstistä ei tuoda esille mitään sellaista, josta kävisi ilmi, että hän olisi oikeasti jollain tavalla poikkeava. Kunhan nyt vain on hiukan omanlaisensa, vilkkaalla mielikuvituksella varustettu poika.

(Kansikuvan lähde: Tammi)

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Titania Woods : Kultasiipien keijukoulu -sarja. Gummerus.

1.  Siivet kantavat, 2010
2. Keskiyön kekkerit, 2010
3. Ikuiset ystävät, 2011
4. Keijutomua, 2011
5. Kiharaisia kuvioita, 2011
6. Rohkeus koetuksella, 2011

Kirjastoon, jossa olen töissä, tuli organisaatiomuutoksen ansiosta vähän aikaa jonkun muun valitsemia kirjoja. Siinä oli puolensa ja puolensa. Toisaalta kaikki kirjavalinnat eivät oikein osuneet asiakaskunnan makuun ja kirjoja tuli pikkuisen kirjaston pikkuisiin tiloihin nähden liikaa. Mutta toisaalta jouduin vähän kohtaamaan omia ennakkoluulojani, kun kirjastoon tuli kirjoja, joita en olisi itse valinnut.

Otin härkää sarvista ja yritin lukea kirjoja, jotka olisin itse jättänyt tilaamatta. Yksi sarvista otettava härkä oli Titania Woodsin Kultasiipien keijukoulu -sarja. Keijuilla ja prinsessoilla saadaan myytyä pikkutytöille mitä vaan, vaikka laatu olisi kuinka heikkoa. No, tässä vaiheessa Kultasiipiä oli tullut jo neljä osaa, ja minulle kävikin niin, että ahmaisin ne kaikki kerralla. Hei, eihän tämä olekaan pelkkää tyhjänpäiväistä ja tyhjäpäistä keijuihanuusfiilistelyä! Ja mikä parasta, nämä keijut näyttävät paitsi keijumaisilta, myös ihan juuri itsensä ikäisiltä pikkutytöiltä eikä miltään tiimalasivartaloisilta povipommeilta! Piti sitten oikein kokeilla, että olenko koko ajan ollut väärässä keijukirjojen suhteen, ja luin vielä vertailun vuoksi yhden Disneyn vastaavan keijusatukirjan, Okariinan salaisuuden. Mutta kyllä oli eroa keijukirjalla ja keijukirjalla! Juuri ja juuri jaksoin kahlata sen Disneyn läpi, kun kerran olin sen päättänyt lukea.

Kultasiipien keijukoulu -kirjat kertovat koulunsa aloittavien keijutyttöjen suuresta elämänmuutoksesta. He lähtevät kotoa vanhempiensa luota sisäoppilaitokseen eli Kultasiipien keijukouluun, tutustuvat toisiinsa ja itseensä, yrittävät hankkia ystäviä ja tulla jotenkin toimeen kaikkien kanssa ja opettelevat keijujen elämässä tärkeitä taitoja, siinä sivussa myös sosiaalisia taitoja.

Sarjan ensimmäisessä kirjassa Siivet kantavat päähenkilö Tuikku Ohiräpytys ei opikaan lentämään kuten kaikki muut keijut ovat aina oppineet. Se on suuri häpeä, eikä Tuikku uskalla kertoa siitä vanhemmilleen, joiden hän tietysti haluaisi olevan ylpeitä lapsestaan. Toiset pilkkaavat, toiset jaksavat kannustaa, mutta Tuikku itse on jo aivan epätoivoinen. Hankalien tilanteiden ansiosta Tuikku kuitenkin oppii, millainen on todellinen ystävä. On kavereita, joiden kanssa ei ehkä koskaan ole tylsää hetkeä, mutta voi olla, että heihin ei voikaan luottaa silloin, kun itse tarvitsisi tukea ja ymmärrystä.

Kultasiipien keijukoulussa ystävyys ja oikein toimiminen korostuvat, vaikka missään tapauksessa Tuikku luokkakavereineen eivät ole mitään aina luonnottoman ja täydellisen viisaita ja vain oikeita valintoja tekeviä keijuja. He tekevät jekkuja ja rikkovat koulun sääntöjä, ovat joskus ilkeitäkin toisilleen ja joutuvat epäilemään toistensa luotettavuutta, mutta he kuitenkin vähitellen oppivat virheistään.

Joskus olen harmitellut, kuinka vähän lastenkirjoista löytyy tarinoita, joita voisi käyttää paitsi satuna, myös sosiaalisten taitojen opettamisessa. Tässä sarjassa kyllä käydään läpi melkoinen sosiaalisten taitojen oppimäärä! Harmi vain, että harva sopivan ikäinen poika on valmis kuuntelemaan keijutarinoita, niin sukupuolittunut juttu keijut ovat. Mutta kaikille tytöille 5-6 -vuotiaasta ylöspäin voin kyllä suositella Kultasiipien keijukouluja. Varsinkin siinä vaiheessa, kun kouluunmeno alkaa mietityttää, voisi olla hyvä aika aloittaa keijukoulu. Pienempiä koulunkäyntiproblematiikka ei vielä ehkä jaksa kiinnostaa tarpeeksi, kun kuviakin on kuitenkin aika vähän, ja vaikka ne oikein nättejä ja ihania ovatkin, niin harmaasävyisiä.

Lämminhenkinen ei ole sama kuin imelä!

Riikka Jäntti : Nokikätkön ritarit ja Kuuhiisi. 75 s. WSOY 2005.

Varsinkin kuvakirjojen joukossa on hyvin paljon sellaisia makeilevan herttaisia ja sisällöltään aika tyhjänpäiväisiä kirjoja, joiden keskeinen tarkoitus tuntuu olevan se, että kirjaa lapselleen lukevat äidit ja isät saavat fiilistellä ja todistella, kuinka ihanan halipusurakkaita vanhemmat ja lapset ovat toisilleen. Yyh. Ei jaksais.

Oikeasti lämminhenkisistä kirjoista pidän kovasti. Vielä kun osaisi selittää, mistä se lämminhenkisyys rakentuu, mutta kyllä sen tuntee ku se kohdalle osuu! Riikka Jäntin Vaahteratuvan väki -satukirjoissa sitä on riittämiin, ja näihin kirjoihin minä rakastuin heti. Ipana samoin, joten aika moneen kertaan nämä on tullut luettua läpi. Voi kun nämä saisi äänikirjana! Aina ei ole aikaa lukea koko 75 sivua yhdessä illassa. Nökö-orava, Toivo-siili ja Iiris-hiiri ja Nökön isoveli Vili ovat kaikki omanlaisiaan otuksia. Erilaiset persoonallisuudet ovat niin aidon ja todellisen oloisia, että ääneen lukiessa sitä aivan luonnostaan käyttää erilaista ääntä Nökön tai Iiriksen puhuessa.

Vaahteratuvan väki -kirjat ovat herttaisia ja kotoisia mutta silti todella jännittäviä eläinsatuja. Niissä on myös jotain sellaista vanhanaikaista sadun lumoa ja taikaa. Tarinat ovat äärimmäisen hienosti rakennettuja, mutta jännitys ei kuitenkaan tule huimasta toiminnasta.

Sarjan ensimmäisessä kirjassa, Nokikätkön ritarit ja Kuuhiisi, tylyn aikuismainen ja määräilevä isoveli on käskenyt Nökön ja Toivon remontoida Vaahteratuvan keittiötä. Remonttiapulaiseksi isoveli on pestannut Iiris-hiiren, joka ystävystyy välittömästi Nökön ja Toivon kanssa. Vaahteratupa on vanha vaahteraan rakennettu puutalo, joka sivumennen sanoen on rapistuneessa idyllisyydessään melkein minun unelmieni talo. No, onneksi tämäkin kirja muistuttaa vanhan puutalon vaatimasta valtavasta työmäärästä, joten pysytellään nyt vaan ihan tyytyväisinä rivitaloasujina. Siinä remontoinnin sivussa Nökö, Toivo ja Iiris tekevät yllättävän löydön ja perustavat salaseuran. Salaseuralle riittääkin puuhaa ja arvoituksia ratkaistaviksi, sillä Nökön isoveli alkanut kutsua kaiken maailman heittiöitä kylään, ja näillä heittiöillä on selvästi tekeillä jotain, joka liittyy salaperäiseen Hiirivuoren legendaan.

Kirjassa kaikkia tapahtumia ei selitetä, vaan osa jää lukijan tai kuulijan pohdittavaksi ja tulkittavaksi. Esimerkiksi yhden sivuhenkilön kuolema jää sen verran epäselväksi, että minäkään en vielä kirjan lopussa ollut varma, kuoliko hän todella vai oliko se vain jokin väärinkäsitys tai pelkkää huhupuhetta. Sarjan toisessa kirjassa vietetään kuitenkin hautajaisia, joten uskottava se on. Ipana ei taida ihan uskoa vieläkään.

Vaahteratupa-kirjojen kuvitus onkin ihan oma lukunsa. Voi sitä herttaisuuden, kodikkuuden ja ilmeikkyyden määrää! Erilaiset tunnelmat iloisesta leppoisuudesta jännittävään kauhunsekaisuuteen välittyvät kuvista aivan uskomattomalla tavalla. Vai mitä sanotte? Näistä kirjoista luulisi tulevan tulevaisuuden klassikoita.

 (Kansikuvan lähde: WSOY)

Pienelle seikkailijalle

Walko : Jänö ja Mesikarhu -sarja.

Kustannus-Mäkelä, 2011.

Jänö ja Mesikarhu ovat Kustannus-Mäkelän uuden kuvakirjasarjan sankareita, jotka seikkailevat ja ratkovat arvoituksia Käpälälehdossa.

Onpa ilo lukea ipanalle tällaisia leppoisia seikkailukuvakirjoja! Nämähän ovat kuin nenä päähän tuollaiselle viisivuotiaalle pikkupojalle! Sopivat varmasti isommillekin lapsille ja tytöillekin, mutta sattuneesta syystä minä ajattelen tätä nyt viisivuotiaan pojan kannalta.

Ystävykset Jänö ja Mesikarhu seikkailevat neljässä kirjassa:  Jättiläisen jäljillä, Pakkolasku Karhukalliolle, Ruokarosvon arvoitus ja Sateenkaaren salaisuus. Niissä etsitään valtavat jalanjäljet jättänyttä otusta, pelastetaan kuumailmapallolla pakkolaskun tehnyt muka-sankarikoala, napataan kiinni eläinten ruokavarastot tyhjentänyt ryökäle ja etsitään aarretta sateenkaaren päästä.

Parasta näissä Käpälälehdon seikkailuissa on, että ne ovat tavallaan aika arkisia, tai no, ei kai kuumailmapallon pakkolasku nyt ihan normaalia arkea ole. Arkinen on siis väärä sana, mutta mikäköhän olisi se oikea sana… Tunnelma vain on ihastuttavan leppoisa. Käpälälehdossa eläimet ovat ystäviä keskenään ja hyväksyvät toisensa, mutta se ei tunnu ollenkaan teennäiseltä makeilulta. Ristiriitojakin eläinten välillä saattaa joskus olla, mutta ne saadaan selvitettyä inhimillisellä (jos nyt eläinsadun kohdalla voi niin sanoa) ja viisaalla tavalla. Hauskuuden ja jännityksen lisäksi Jänö ja Mesikarhu tarjoilevat vähän ajattelemisen aihetta ystävyyssuhteita ja sosiaalisia taitoja harjoitteleville.

(Kuvan lähde: Kustannus-Mäkelä)