RSS-syöte

Avainsana-arkisto: vauvanodotus

Nappulan unilelu

Posted on

Annikki Bärman : Nappulan unilelu. Otava 1988. 34 s. Kuvitus : Pirkko-Liisa Surojegin

image

Nappula istui portaiden yläpäässä ja itki. Joka ilta oli tyynyn alla ollut jotain. Joku pieni lelu, jonka kanssa haaveilla hetken ennen nukahtamista. Mutta tänään äiti oli unohtanut.

– Sinähän olet jo iso poika, äiti sanoi. – Pitääkö sinulle vielä keksiä unilelu niin kuin vauvalle. Meillehän on tulossa uusi vauva. Sinusta tulee isoveli…

Vauva saisi Nappulan sängyn ja lelut. Nappulalle ostettaisiin uudet. Ja sen tyynyn alle pantaisiin Nappulan vanhoja unileluja. Nappula oli jo niin iso.

Vielä Nappula kuitenkin saa olla pieni ja vielä hän saa unilelunsa. Tyynyn alta löytyy Sininen Koira, joka vie Nappulan uniseikkailuun, lentomatkalle Kultaisella Keltaisella autollaan. Seuraavana iltana Nappula pelkää, että Sininen Koira ei enää tulekaan. Eikä se tosiaan tule. Sinä iltana saapuu Herra Hilpeä Harakka, tuo terveiset Siniseltä Koiralta ja lennättää Nappulan valoja leiskuvan vuoristoradan kyytiin. Unissaan Nappula pääsee kuulemaan kokonaisen oopperaa laulavan kirahvilauman kiljuntaa, seikkailemaan vuoren sisällä luolissa ja kuuntelemaan Hopeisen Puron solinaa ja uiskentelemaan trooppisella merellä yhdessä Ujon Mustekalan kanssa.image

Kunnes sitten eräänä päivänä se vauva syntyy. Se on tosi pieni. Mutta ääni sillä on kuin kiljuvalla kirahvilaumalla. Kylvyssä se räpiköi ja kurluttaa kuin Ujo Mustekala ja sen sängyn reunaan ripustetaan värikkäitä palloja, jotka ovat kuin vuoristoradan valot. Jos Herra Hilpeä Harakka tulisi, Nappula haluaisi heti näyttää sille vauvan ja värikkäät pallot. Nappulasta vauva on oikeastaan aika mukava.

– Kuinkas monta vaaksaa sinä jo oletkaan? Äiti kysyi ja rupesi mittaamaan Nappulaa vaaksanmitalla ja Nappula kiljui riemusta kun häntä kutitti niin kamalasti. Isän ja äidin kanssa oli sitten kiva peuhata. Kohta hän peuhaisi vauvankin kanssa… Kunhan se ensin vähän kasvaisi…

Nappula huokaisi tyytyväisenä. Oli niin hyvä olla.

image

Nappulan unilelussa pikkusisaruksen syntymää ja sisarussuhteen kehittymisen alkuvaihetta käsitellään liikuttavalla tavalla. Tämä kirja ei valista, kasvata eikä kerro, miltä lapsesta kuuluisi tuntua kun vauva syntyy. Lapsen oma näkökulma on niin vahvasti läsnä, että vastaavaa harvoin näkee. Nappula ei ole enää ihan pikkuinen ja vauvakin on tulossa, mutta ei ole helppoa alkaa noin vain olla iso. Vaikka pikkusisaruksen syntymä on lapselle suuri asia, elämä ei ole pelkästään sitä. Leikki ja mielikuvitusseikkailut jatkuvat, ja niissä lapsi valmistautuu tulevaan, käsittelee asiaa mielessään ja miettii, millaista elämä on vauvan synnyttyä.

Tämän kirjan vahvuus on se, että se antaa tarinan puhua. Sen sanomaa ei väännetä rautalangasta, vaikka se lopulta onkin aivan ilmiselvä. Ei kerrota lukijalle eikä Nappulalle, että äiti ja isä rakastavat Nappulaa edelleen yhtä paljon kuin ennenkin. Se viesti jätetään tunteella, ei järjellä tajuttavaksi. Pikkusisaruksen syntymä on lapselle nopean isoksi kasvamisen paikka, ja tämä uhka kyllä tulee kirjan alussa selvästi esille. Mutta asian käsittely jatkuu hyvin hienovaraisesti Nappulan uniseikkailuissa. Kirjan lopussa Nappulalla on niin mukavaa äidin ja vauvan kanssa, että on selvää, että Nappulan pelot olivat turhia. Sitä ei tarvitse enää erikseen kertoa. Nappulan unilelun tunneviesti on vahva, ja se on se, mikä tässä kirjassa tekee vaikutuksen. Lapselle saisi hokea vaikka maailman tappiin järkipuhetta siitä, että juu juu, kyllä sinä olet edelleen rakas, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, ellei lapsi itse todella tunne sitä, että viesti on totta.

Nappulan unilelua voi lukea myös muuten kuin ongelmasta ratkaisuun -tyyppisenä kuvakirjana. Tavallaan se on hiukan satukirjamainen kuvakirja, sillä se ei hyökkää suoraviivaisesti käsittelemään vain pikkusisaruksen syntymää, vaan se on myös kokoelma pieniä uniseikkailuja, joissa mikä tahansa on mahdollista. Toisaalta tämä vahvuus voi olla kirjastokäytössä myös heikkous, sillä juuri vauvan odotusta silmälläpitäen kirjoja etsivät vanhemmat eivät ehkä löydä tällaista kirjaa, josta ei päältä päin voi päätellä sen kertovan pikkusisaruksen tulosta perheeseen.

Aivan piste i:n päälle on tarinan jälkeen, viimeisellä aukeamalla, oleva kuva. Nappula roikottaa vauvaa kainaloista kantaen tervehtimään Sinistä Koiraa, Herra Hilpeää Harakkaa, Kiljuvaa Kirahvia, Si Si Liskoa ja Ujoa Mustekalaa. Nappula haluaa näyttää vauvalle maailmaa ja sen riemuja, seikkailuja ja rajattoman upeita mielikuvitusleikkejä. Vauva ei ole kilpailija vaan joku, jonka kautta pääsee kokemaan toistamiseen uusien, hauskojen asioiden löytämisen riemun. Jaettu ilo todella on kaksinkertainen ilo!

image

%d bloggaajaa tykkää tästä: