Poika joka menetti muistinsa

Kreetta Onkeli: Poika joka menetti muistinsa. Otava 2013. 110 s.

Eräänä kauniina kesäpäivänä poika nauraa ja nauraa niin että ehtii jo unohtaa, mille edes nauraa. Itse asiassa siiinä nauraessaan hän ehtii unohtaa kaiken muunkin. Tai ainakin kaiken tiedon siitä, kuka hän on. Kuulostaako älyttömältä? Mjoo, niinhän se kuulostaa. Eihän sellaista oikeasti tapahdu. Eikä se toisaalta ole tarpeeksi epätodellista ollakseen jotain taikaa tai fantasiaa.

Hetkessä poika siis unohtaa, kuka hän on ja miksi hän on siellä missä on. Ainoa tieto, joka hänellä on, on kirjoitettu shortsien taskusta löytyneeseen ryppyiseen lappuun: ”Arto, tule viideksi kotiin. Jälkiruuaksi mansikkajäätelöä! Halit, äiti.” Onneksi tämä muistinmenetyksen synty on lopulta vain epäolennainen asia, jonka kautta päästään kiinni varsinaiseen kertomukseen, siihen, mitä sitten tapahtui. Se on vain kaappi jonka kautta kuljetaan toisen maailmaan.

Kun ei tiedä, keiden kanssa kuuluu samaan joukkoon, ei olekaan enää helppoa ottaa kontaktia. Eivätkä niin hukassa olevaan ota kontaktia ne, joiden elämä menee kuten se heidän mielestään kuuluukin mennä. Kummalliset asiat on turvallisempi sivuuttaa. Joten muistinsa menettänyt Arto päätyy sellaisten ihmisten joukkoon, jotka ovat myös menettäneet paljon: turvallisuudentunteensa, itsekunnioituksensa, perheensä, kotinsa, tulevaisuutensa. Helsingin keskustassa notkuvaan nuorisoporukkaan kuuluva Kimo tulee ottaneeksi Arton siipiensä suojaan. Vaikka Arto on varma, että koskaan aiemmin hän ei ole syönyt ravintolassa maksamatta tai matkustanut pummilla, Kimon seurassa on turvallinen olo. Kimo puolustaa häntä jengin arvaamattomampien tyyppien, Korston ja Karvan edessä. Kimon koti ja äitikin ovat mukavia, vieraanvaraisia ja pullantuoksuisia, kunnes yhtäkkiä Arto huomaa, ettei tämän kodin tuomaan turvaan voikaan joka hetki luottaa.

Tarina on nerokkaasti rakennettu. Muistinmenetys antaa aivan erilaisen näkökulman asioihin. Muistinsa menettänyt on vain yksi heistä, jotka eivät tiedä, keitä ovat. Muistinsa ja siis samalla kotinsa ja perheensä menettänyt ei voi katsella syrjäytyneitä ulkoapäin kauhistellen. Hän voi vain kohdata ihmiset sellaisinaan ilman arvostelua, arviointia ja tuomitsemista. Tämä asetelma on ainutlaatuinen, sillä kertomuksen ihmisiä ei katsota heidän omasta näkökulmastaan mutta ei toisaalta ulkopuolisin silminkään. Heitä ei tuomita mutta ei toisaalta puolustellakaan. Tarina tekee vieraasta ja uhkaavasta inhimillistä, käsinkosketeltavan olemassaolevaa ja jollain tavalla ymmärrettävääkin.

Poika joka menetti muistinsa on pieni suuri kirja. Kirjan lyhyys ja tekstin näennäinen helppous saivat minut kirjan alkupuolella ajattelemaan, että tämänhän minä luen tuolle kahdeksanvuotiaalle, joka on kiinnostunut maailmasta, ihmisistä ja oikeudenmukaisuudesta. Mutta ehkä tarinassa kuitenkin on vielä hiukan liian ahdistavia ja todellisia asioita. Kohtaus, jossa Korston jengi tuhoaa Karvan kodittoman isän metsäasumuksen, janoaa edelleen lisää satuttamista ja tuhoamista ja suunnittelee pahoinpitelevänsä kenet tahansa kohdalle osuvan, on varmaankin ekaluokkalaiselle vielä liikaa. Fantasian maailmassa voi tapahtua kauheitakin, mutta tämän todellisen, tässä ja nyt olevan maailman pahuuden ja pahan olon kohtaaminen on aivan eri asia. Vaikea arvioida, koska hiuksenhienot erot yksityiskohdissa ja tunnelmassa voivat muuttaa lukuelämyksen niin, ettei se tunnukaan liian pelottavalta vaan syvältä ja vaikuttavalta kokemukselta. Hiukan kyllä tekisi mieli kokeilla, koska luulen, että tällaisten aikuisten mielestä vaikeiden aiheiden kohdalla tulee usein pikemminkin aliarvioitua lapsen ymmärrystä ja kykyä käsitellä asioita.

Poika joka menetti muistinsa on lastenkirjana sikäli erityinen, että melkoinen osa sen annista on itse tarinan ja juonenkuljetuksen ulkopuolella. Teksti johdattelee miettimään ja pohtimaan, tunnustelemaan omia tunteita ja kokemuksia. Se sisältää pieniä huomioita ja suuria totuuksia:

Arto mietti, miksi ihmiset pyysivät anteeksi vasta sitten, kun kaikki oli rikottu, eikä mitään ollut enää tehtävissä. Anteeksi oli pelkkä sana, jolla pääsi luikertelemaan hankalista tilanteista.

 

Isä vaihtaa vapaalle

Minä kun vuosi sitten ostin tabletin, kuvittelin jotenkin sen helpottavan esimerkiksi tätä blogikirjoittelua. Että voisi kirjoittaa ja päivittää blogia missä vain ja milloin vain. Enpä arvannut, että aina vaan vaikeammaksi menee. Tällä hetkellä tämä WordPressin Android-sovellus (joka nyt muutenkin on riisuttu malli) ei keskustele käytännössä ollenkaan sen varsinaisen palvelun kanssa. Tekstit jäävät vain paikallisiksi luonnoksiksi, eikä niitä jostain syystä pysty nyt ollenkaan julkaisemaan Android-sovelluksen kautta. Sovelluksen päivittäminen ja uudelleen asentaminenkaan ei ole auttanut enkä oikein tiedä, mitä seuraavaksi yrittäisin. Kirjoittelutahti siis jatkunee edelleen näin verkkaisena. Mutta nyt itse asiaan.

Jukka Laajarinne : Isä vaihtaa vapaalle. WSOY 2013. 31 s. Kuvitus : Timo Mänttäri

Puolukan isä päättää irtisanoutua työstään jotta hänellä olisi enemmän aikaa tyttärelleen. Mutta isän työn luonne on sellainen, ettei työnantaja noin vain hyväksy irtisanoutumista, sillä hän on salainen agentti. Mustatakkinen mies käy heillä kotona suostuttelemassa isää palaamaan töihin, mutta seuraavana päivänä isä tuleekin hakemaan Puolukkaa kesken koulupäivän. Nyt he lähtevät yhdessä pienelle lomamatkalle! Suunnitelmat muuttuvat matkan varrella moneen kertaan ja tapahtuu kummia onnettomuuksia. Mutta se ei haittaa, sillä tärkeintähän on se, että isä ja Puolukka saavat olla yhdessä. Metsässä yöpymisessähän on todellisen seikkailun makua. Ennemmin tai myöhemmin seikkailun on kuitenkin päätyttävä ja lomamatkalta tullaan kotiin. Isäkin sitten palaa töihin eikä jääkään Puolukan kanssa kotiin.

 

Uhkaava asiamies Virtanen

Kuusen alla on jännää viettää yönsä tietämättä mitään valonheittimellä varustetusta etsintähelikopterista.

Olipa vähän erikoinen kirja. En tiedä, miten tähän suhtautuisin. Ehkä tämä on tarkoitus lukea ihan vaan humoristisena toimintaseikkailuna, mutta minä en vaan pysty. Kirja vaatii kuvanlukutaitoa, sillä ensimmäiset pari aukeamaa tarina etenee ilman tekstiä ja loppukirjan ajan teksti ja kuva kertovat oikeastaan eri tarinoita. Kuvitus vähintäänkin antaa tekstille aivan toisen merkityksen, kuin mikä pelkästä kirjoitetusta tarinasta muodostuisi. Kuvien kertoma tarina on oikeastaan aika pelottava. Tekstissä isä keksii noin ihan muuten vain, että ehkä olisi sittenkin hauskempi lähteä lomamatkalle autolla kuin laivalla, kun taas kuva kertoo, että isä havaitsee satamassa uhkaavasti astelevia mustapukuisia miehiä, joita on lähdettävä pakoon. Puolukka ei koko tarinan aikana huomaa heidän perässään vaanivaa vaaraa vaan luulee pakomatkaa hauskaksi ja tapahtumarikkaaksi lomaksi. Minua tämä asetelma jotenkin ahdistaa. Se, että painostavan uhkaavista asioista tehdään humoristisia, ei minun mielestäni yleensä ole hyvä asia. Silloin ohitetaan todelliset tunteet ja tehdään toisen ihmisen pelosta hiukan huvittavaa. Tämäntyyppinen asioiden käsittely ei ainakaan edistä empatiakyvyn kehittymistä, pikemminkin päin vastoin. Kaiken lisäksi tällainen toimintaseikkailu usein vetoaa juuri niihin lapsiin, joiden empatiakyky ei muutenkaan ole ikätasoon nähden kovin pitkälle kehittynyt.

Ipanan mielestä tämä kirja oli ihan hauska. Myöhemmin hän selaili kirjaa uudelleen ja alkoi ihmetellä, miksi tuolla on nuo mustatakkiset miehet, mitä ne tekevät tuollakin ja niin edelleen. Hän ei siis ollut havainnut tässä kirjassa sitä uhkaavaa ulottuvuutta kertalukemalla, sillä hänkin taitaa kyllä keskittyä lapseksi suhteellisen paljon tekstiin. Toisaalta hyvä, että tämä pelottavuus ei ole lapselle yhtä ilmeistä kuin aikuiselle, mutta en minä kyllä siitäkään pidä, että lastenkirjan näin keskeisen idean ei oikeastaan olisi tarkoituskaan aueta lapselle. Vähintäänkin täytyy siis sanoa, että tämä kirja ei ole tarkoitettu kovin pienille lapsille. Kuvakirjaformaatti ja vähäinen tekstimäärä taas ei ole kovin toimiva ratkaisu isompia ajatellen.

No, tämä on vain minun mielipiteeni. Ehkä otan taas liian vakavasti tarinan, jota ei ole vakavasti otettavaksi tarkoitettu, mutta toisaalta minusta nimenomaan huumori on vakavasti otettavaa. Huumorin voima on nimittäin melkoinen. On vaikea väittää humoristisesti esitettyjä asioita vastaan leimautumatta kukkahattutosikoksi.

Kalmankalliot

Asphyxia : Hautomo (Kalmankalliot 1). Karisto 2013. 128 s.

Etukäteen odotin tämän Kalmankallio-kirjan olevan jotain muuta kuin mitä se on. Odotusten ja todellisuuden ristiriita hiukan häiritsee tämän kirjan arvioimista, sillä se ei ole hyvä kirja sellaisena, kuin millainen kuvittelin sen olevan. Se on aivan toisenlainen, enkä oikein vielä tiedä, onko se hyvä sellaisena, toisenlaisena.  Odotin helppolukuista kauhutarinaa, ja tähän oletukseen minun päässäni sisältyi myös ajatus humoristisuuudesta. Hautomo on kuitenkin goottihenkinen tarina, jonka pohjavire on pikemminkin vakava kuin hauska. Helppolukuisuutta verottaa tekstin koko, vaikka toki runsas kuvitus keventää ja nopeuttaa lukemista. Kauhuakaan kirja ei oikeastaan sisällä, vaikka nukkehahmot hiukan zombiemaisilta näyttävätkin.

Martta Kalmankallio asuu isossa vanhassa talossa. Hänen isänsä on kuollut Martan ollessa aivan pieni, mutta Velvetta-äiti suree edelleen miestään ja menetettyä tulevaisuuttaan suurperheen äitinä. Velvetta on ompelija ja hän ompelee yöt ja päivät pukuja lähiseudun rouville. Kaiken jäljelle jäävän ajan hän viettää miehensä hautakammiossa heidän puutarhassaan. Martan suurin unelma onkin saada äitinsä vielä joskus nauramaan, mutta edes oma tytär ei tuota Velvettalle iloa. Kun Martta yrittää osoittaa olevansa jonkin arvoinen, kaikki vain menee pieleen. Tarkoitus hänellä kyllä on hyvä, mutta hän ei onnistu ilahduttamaan  äitiään eikä edes isoisäänsä.

Martan isoisä on parantavia rohtoja keittelevä apteekkari, jonka oppilaaksi Martta haluaisi päästä. Isoisä ei kuitenkaan kelpuuta Marttaa oppilaakseen, sillä hänen mielestään tällä ei ole lahjoja taikuuteen eikä parantamiseen. Ei siis ihme, että Martta tuntee aina olevansa vähän vääränlainen ja epäonnistunut. Hän yrittää löytää oman lahjakkuutensa ja olla Martta Maanmainionmahtava. Mutta ehkä parasta olisikin, jos ei tarvitsisi olla paras ollakseen joku tärkeä? Martan omien lahjojen ja taipumusten sekä hänelle tärkeimpien ihmisten hyväksynnän epätoivoinen etsiminen ovat sydäntäsärkevää luettavaa, mutta onneksi lopulta Martan ansiosta perheeseen tulee joku, joka muuttaa ja vapauttaa koko perheen toivottomasti jumiutuneet tunteet ja vuorovaikutussuhteet.

Hautomo on päiväkirjaromaani, jossa on tyylillisesti jotain tuttua sekä muista varhaisteini-ikäisten päiväkirjaromaaneista että kieltämättä myös omista suunnilleen samanikäisenä kirjoittamistani päiväkirjoista. Tästä syystä arviointi myös vaikeutuu, sillä tuttuuden tunne aiheuttaa hetkellisiä myötähäpeän tunteita, kun erinäiset tekstuaaliset temppuilut tuntuvat ensin hiukan typeriltä, ja sitten heti perään tajuan käyttäneeni itse aivan vastaavia silloin joskus.

Hautomo aloittaa Kalmankalliot-kirjasarjan, joka on alun perin australialainen nukketeatteriesitysten sarja. Tarinat on siirretty kirjan muotoon ja niistä on luonnollisesti pyritty luomaan nukketeatteriesitysten kaltainen visuaalinen kokemus. Kuvitus on hyvin pitkälti peräisin esitysten rekvisiitasta. Kirjan kirjoittaja Asphyxia on sirkus- ja nukketeatteritaiteilija, joka on rakentanut itse sekä nuket että niiden kodin. Tämä koti kulkee esityksissä mukana matkalaukun kokoisten, paksujen kirjojen muodossa, ja jokaisen kirjan sisään on luotu osa Kalmankallioiden kodin miniatyyrimaailmaa. Kirjan kuvituksen lumoavinta antia ovatkin kuvat Kalmankallioiden ihastuttavasta pienoiskodista.

Kirjan lopussa Asphyxia kertoo, kuinka Kalmankalliot syntyivät. Netistä löytyy lisää taustatietoa sekä Kalmankallioista että taiteilijasta itsestään, ja Kalmankallioiden kotisivuilta (thegrimstones.com) käy ilmi, että Kalmankalliot on jotain enemmän kuin vain kirja ja nukketeatteriesitys. Taustalla on selvästi myös voimaannuttavia taidekasvatuspyrkimyksiä. Perheen sisäinen rakkaus, erilaisuuden hyväksyminen ja omien taitojensa löytäminen ovat Kalmankallioiden kantavia teemoja, joiden ympärille Asphyxia on kehittänyt erilaisia työpajoja ja esityksiin tai kirjoihin liittyviä opetusmateriaaleja. Valitettavasti meillä Suomessa on vain kirja. Se on kuitenkin ainoastaan yksi osa Kalmankallio-kokonaisuutta eikä siis millään pysty yksin olemaan mitään yhtä suurta kokonaisuus. Siitä huolimatta voin suositella tätä kirjaa. Se koskettaa juuri niin kuin kirjallisuuden, nukketeatterin tai minkä tahansa taiteen on tarkoituskin koskettaa.

Vesta-Linnea ja hirviö-äiti

 Tove Appelgren : Vesta-Linnea ja hirviö-äiti. Tammi 2001. 33 s. Kuvitus : Salla Savolainen

Nyt kun kuvakirjojen lukeminen on meillä vähentynyt, on entistäkin helpompi huomata, milloin kirja koskettaa. Kuvakirja kuin kuvakirja ei enää kelpaa uudelleen luettavaksi, vaan siinä pitää todella olla jotain, joka kiinnostaa tai saa ajattelemaan. Minulle tuli kiire lukea ipanalle Vesta-Linnea -kirjoja nyt, kun kuvakirjat vielä ovat ajankohtaisia. Aikaisemmin en halunnut niitä ottaa luettavaksi, koska esimerkiksi Vesta-Linnea mieli mustana -kirjassa sisarussuhteet ovat aika merkittävässä osassa, ja meidän ipana oli pitkään vihainen siitä, että hänellä ei ole yhtään siskoa tai veljeä. No, nyt on pikkusisko, niin ei mene enää Vesta-Linneaa lukiessa huomio epäolennaisiin asioihin.

Vesta-Linnea ja hirviö-äiti -kirjassa sukkahousujen pukeminen aiheuttaa ongelmia. Vesta-Linnea huomaa, että äiti suuttuu kohta ja silloin olisi järkevintä vain pukea ne sukkahousut, mutta jostain syystä Vesta-Linnea ei kuitenkaan osaa tai halua tehdä niin. Niinpä äiti tosiaan suuttuu ja aloittaa jäätävän vihaisen hiljaisuuden. Juuri kun äiti päättää taas alkaa puhua hänelle, Vesta-Linnea pudottaa vahingossa nukenastiaston posliinikupin, joka menee tietysti palasiksi, ja niin äiti suuttuu uudelleen. Lopulta Vesta-Linnea sanoo äidille, ettei enää halua asua tämän kanssa ja ulvoo itsensä uneen. Äiti puolestaan vain istuu ja tuijottaa ja tuntee olevansa maailman huonoin äiti. Mutta illalla äiti ja Vesta-Linnea juttelevat, vaikka puhumisen aloittaminen tuntuu kummastakin vaikealta. He pyytävät toisiltaan anteeksi ja toteavat, että ei kukaan voi olla aina hyvällä tuulella ja kiltti. Ja sitten se kaikkein olennaisin: ”Kuule, minä en aina pidä siitä, mitä sinä teet. Mutta rakastan sinua aina.”

Tavallaan tuo loppu anteeksipyytelyineen ja rakastamisineen voisi helposti olla liian imelä tai opettavainen. Mutta koska koko äidin ja Vesta-Linnean päivä, sen jokapäiväiset ongelmat ja niiden aiheuttama negatiivisten tunteiden kierre ovat niin äärimmäisen aitoja ja todellisia ja sisältävät niin suuria tunteita, on kirja myös päätettävä suuriin tunteisiin. Hirviö-äiti -kirjassa ollaan kaikessa arkisuudessaankin niiden lapsiperheen kaikkein tärkeimpien kysymysten äärellä.

Kuvakirjassa on ihan omanlaisensa mahdollisuus keskittyä olennaiseen. Kun tapahtumia, tunteita ja ihmissuhteita on vain rajallisesti, ne nousevat eri tavalla esille kuin pidemmässä kirjassa. Kuvat myös auttavat tilanteen visualisoimisessa ja henkilöihin samastumisessa. Ipana huudahti kirjan jälkeen suurella tunteella, että juuri tuolla tavalla minunkin pitäisi pyytää häneltä anteeksi, kun olen suuttunut hänelle. Hetken mietin ja sanoin sitten, että niinhän minä teenkin ja muistutin vielä parista konkreettisesta tilanteesta lähiajoilta. Ipana totesi itsekin, että ”niinhän sinä taidatkin tehdä”. Joskus sitä vaan tarinoiden avulla huomaa asioita, joita ei omassa elämässään olekaan ennen tajunnut.

Vesta-Linnea -kirjoissa on hienointa se, miten yksinkertaisella ja konkreettisella tavalla ne kuvaavat arjen suuria tunteita ja miten itsestäänselvältä näiden lukemisen jälkeen niistä suurista tunteista puhuminen tuntuu. Lapselle Vesta-Linneat kertovat, että ne kaikki mielessä pyörivät liian suuret vihan ja raivon tunteet ovat ihan normaaleja ja niistäkin selvitään. Äidit ja isätkin voivat suuttua niin, että ovat silloin lapselle melkein pelottavan vieraita, mutta nekin tunteet menevät ohi. Niistä voidaan puhua eivätkä ne vaikuta siihen, että lapsi on joka tapauksessa rakas. Vesta-Linneat ovat kirjoja, joilla on suuri ja tärkeä kasvatuksellinen tavoite, mutta se kasvatus ei kohdistu vain lapsiin vaan myös vanhempiin. Nämä ovat tunnetaitojen perhekoulua parhaimmillaan.