Me Rosvolat ja ryöväriliitto

Siri Kolu: Me Rosvolat ja ryöväriliitto. Otava 2014.
Jo muutaman vuoden ajan meidän loppukesäämme on kuulunut suurten odotusten täyttämä juhlahetki: uuden Me Rosvolat -kirjan ilmestyminen. Loistava ajoitus! Kesä ja loma ovat ohi ja on aika taas aloittaa arki. Juuri kun kaikki kiva ja vapauden aika muka ovat ohi, ilmestyy kirja, jonka keskeisenä ajatuksena on se, että normeista ja arjesta irrallaan oleva elämäntapa ei lopulta kuitenkaan tarkoita vapautta kaikesta.

Tätä kirjaa odotin hiukan haikealla mielellä, sillä arvoituksen ratkaisu oli jo aivan lähellä ja seikkailu lopuillaan.

Helmeri Kvistin kadonnut rosvoiluopas löydettiin jo pari kirjaa sitten, mutta osa oppaasta oli kätketty lippaaseen, jonka avauskoodiin tarvitaan jokaisen rosvosuvun salaisesta perintövaakunasta löytyvä tavu. Oppaan lukeminen edellyttää siis sitä, että jokaisen rosvosuvun kanssa on oltava väleissä. Vanhat kaunat on kyettävä hautaamaan.

Edellisessä kirjassa, Me Rosvolat ja vaakunaväijy, Rosvolat ja Vilja onnistuivat keräämään yhtä lukuunottamatta kaikki tavut. Viljan rosvokummitäti Kaija taas oli oppaan etsinnän tiimellyksessä löytänyt itselleen veronmaksajamiehen, ja juuri heidän häidensä aatoksi viimein saadaan sovittua tapaaminen Tunturin Turman kanssa, jolta viimeinen puuttuva tavu pitäisi saada neuvoteltua. Vilja onnistuu neuvotteluissa, mutta arvaamattomat Hurmalat osaavat yllättää ja järjestää uuden panttivankidraaman. Panttivankia vastaan he vaativat itselleen oppaiden opasta. Onko Viljan ja Rosvoloiden kaikki vaivannäkö ollut turhaa? Saadaanko Helmeri Kvistin viisautta koskaan koko rosvoyhteisön käyttöön, jos opas päätyy Hurmaloiden käsiin? Millaiset ovat häät, joihin tulee kymmeniä maantierosvoja kuokkavieraiksi?

Me Rosvoloissa kaikki keskeiset henkilöt kasvavat tarinan edetessä. Mielenkiintoista on, että henkilöt saadaan kasvamaan sekä yhteen että toisaalta omiksi itseikseen, silloinkin, kun se tarkoittaa erottautumista perheestä, omasta yhteisöstä ja vanhoista arvoista. Rosvousoppaan odotetaan tuovan rosvomaailmaan jotain uutta, joka vie maantierosvouksen uudelle vuosituhannelle, ja jotain uutta on todellakin tiedossa. Rosvomaailman hallinnasta kiistelleet rosvosuvut joutuvat miettimään uudestaan, miten valtaa ja vastuuta käytetään.

Hurja-Kaarlo puhui häikäilemättä melun yli ja sai väen taas hiljaiseksi.
– Te olette tulleet tänne vaatimaan Oppaan viisautta. Se on ainoa Kvistin aarre, joka meillä on teille jakaa. Rosvovaltiudesta luopuminen ja sen tuoma uusi tapa ajatella on Oppaan keskeisin ajatus. Se on se viisaus, jota te tulitte hakemaan. Tämä voi lopettaa keskinäisen riitelyn. Loppuvatko riidat varmasti tämän jälkeen? Se on meidän omasta tahdostamme kiinni.

 

Tällaista on pomon homma, isä sanoi. – Aina ei saa kaikkea kivaa itse.

Me Rosvolat on myös vanhempien kasvatusoppi. Tässä kirjassa, kuten monessa muussakin hyvässä kouluikäisten kirjassa onnellisen lopun keskeinen elementti on se, että vanhemmat oppivat löysäämään pipoa ja nauttimaan elämästä ja perheestään. Ihan jo tästä syystä jokaisen äidin tai isän olisi hyvä lukea enemmän lastenkirjoja, oppisivat elämään!

Jos minä olisin aikuinen

Éva Janikovszky : Jos minä olisin aikuinen. Tammi 1975. 32 s. Kuvitus : László Réber

No niin. Tässä on taas sellainen kirja, jota ei vain voinut jättää kirpparille. Mitään järkeä ei tietenkään ole täyttää kirjahyllyään tällaisilla kirjoilla, joista tiedän jo etukäteen, ettei tämä tule olemaan mikään lapsen suursuosikki, jota luetaan vuosikausia uudestaan ja uudestaan. Itselleni taisin tämän pikemminkin ostaa. Lapsellekin toki sen verran, että tämäntyyppinen kirja on omiaan nostamaan lapsen kanssa keskusteluaiheeksi lasten ja aikuisten väliset valtasuhteet ja kasvatusperiaatteet ja niiden järkevyys.

On ikävää ja väsyttävää olla aina kiltti. Aikuiset sanovat: ”Älä ole tuhma!” tai ”Ole kiltti!” tai ”Tottele!” Mutta miksi ihmeessä lapsen on oltava kiltti? Miksi aikuiset saavat pukea päälleen mitä tahtovat, miksi aikuiset saavat tervehtiä niin hiljaisella äänellä kuin haluavat, mutta lapsilta sama olisi huonoa käytöstä? Ja minkä tähden aikuiset ovat tyytyväisiä vain silloin kun lapsi käyttäytyy hyvin?

Minä olisin aivan toisenlainen aikuinen. Olisin iloinen siitä, että saisin tehdä mitä haluan. Ja menisin naimisiin tytön kanssa, joka säikähtää, mutta ei suutu, kun paukautan paperipussin hänen korvansa juuressa. Välillä puhallamme paperitorvea niin kovaa kuin jaksamme, eikä ole ketään sanomassa, että lopettakaa, tässähän tulee hulluksi, sillä silloin me olemme perheen aikuiset. Minulla olisi myös paljon lapsia, sillä minä pidän leikeistä, joissa tarvitaan paljon lapsia. Me leikimme ja pidämme juoksukilpailuja. Lapsemme saavat aina käyttäytyä yhtä huonosti kuin minä ja heidän äitinsä, mutta ei huonommin, sillä se ei olisi reilua.

Meidän lapset eivät koskaan kantele,
meidän lapset eivät koskaan tappele,
meidän lapset eivät koskaan itse
eivätkä koskaan ota meiltä meidän lelujamme,
sillä minä en pidä kantelevista, tappelevista ja itkevistä lapsista,
enkä sellaisista, jotka aina haluavat ottaa toisilta heidän lelunsa.

Mutta koska minä olen isä ja aikuinen, niin jotain etuoikeuksia minulla pitää olla, mitä iloa minulla muuten olisi siitä, että olen aikuinen? Ainakin minä saan vähän isomman ilmapallon ja vähän isomman jäätelön kuin lapset, olenhan minä sentään isä. Mutta sitä minä ihmettelen, miksi äiti ja isä silti tekevät niin kuin kuuluu tehdä, vaikka he ovat aikuisia eikä heidän olisi pakko?

Yleensä en pidä ollenkaan kirjoista joissa ollaan kovin anarkistisia ja käännetään vanhat asetelmat päälaelleen. Esimerkiksi sukupuoliroolien suhteen on helposti se vaara, että tulee sellainen ukko akan töissä -satu, jossa ei oikeastaan lopulta saada mitään uutta ajateltavaa vaan pikemminkin vahvistetaan niitä vanhoja rooleja. Roolin vaihtamisesta ei minusta saa tehdä liian hassua, sillä jos toisen rooliin astuminen onkin vain vitsikästä eikä sitä tarvitse ottaa tosissaan, niin se ei välttämättä kannusta tekemään omia valintoja oman persoonansa pohjalta.

Jos minä olisin aikuinen -kirjassa lasten ja aikuisten roolit käännetään humoristisesti. Outoa kyllä, minä silti pidän tästä kirjasta. Välillä tulee kyllä mieleen, että vanhoilla kirjoilla on minulle itseisarvo niiden sisällöstä ja laadusta riippumatta. Kuvitustyyli, tietty yksinkertaisuus ja rauhallisuus. Ja sitten tietysti se oman aikansa arvojen peilaaminen : minun on helpompi hyväksyä, että vanhassa kirjassa on jokin älytön, siihen aikaan sidoksissa oleva juttu. Lapsellekin on helpompi selittää, että katsos, tämä on vanha kirja, ja silloin joskus muutama kymmenen vuotta sitten saatettiin ajatella näin. Vanhat kirjat saavat minulta paljon enemmän anteeksi kuin uudet. Tämän kirjan alkuteos on jo 1960-luvun puolelta, suomennos taas 70-luvulta.

Jos minä olisin aikuinen ei anna vastauksia. Se kysyy kysymyksiä ja jokainen voi omasta ajattelustaan ja arvomaailmastaan käsin löytää siitä vielä lisää kysymyksiä, ihmettelyn ja pohdinnan aiheita. Onko kirjan sanoma se, että aikuisten pitäisi komennella vähemmän? Vai se, että aikuisten pitäisi osata nauttia pienistä asioista kuin lapset? Vai se, että aikuisen valta-asema on lopulta niin luonnollinen, että lapsikin sen ymmärtää, vaikka se ei aina mukavalta tunnukaan? Siinä tapauksessa tämä roolienkääntämishuumori   kylläkin toimisikin juuri niin, kuin minusta sen ei pitäisi. En tiedä. Jokainen ehkä pystyy löytämään sieltä sen oman sanomansa, sen, minkä haluaakin löytää ja sen avulla vahvistaa omaa näkemystään.

Oli miten oli, kyllä tällä kirjalla jotain annettavaa on. Sen voi päätellä ipanan mietteliäästä ilmeestä mutta yllättyneen riemukkaasti tuikkivista silmistä tämän kirjan lukemisen aikana.