Krokotiili Konsta

Gerda Wagener : Krokotiili Konsta. Lasten Keskus, 1989. 24 s. Kuvitus : Vlasta Baránková.

Konsta on syntymästään asti ollut arka ja hiljainen. Se viihtyy parhaiten yksin omassa poukamassaan Amazonin varrella. Se ei vaan osaa olla toisten kanssa, ja pian se alkaa uskoa, että toiset krokotiilit ovat oikeassa. Kenties Konsta tosiaan on kummallinen eikä siitä ole mihinkään.

Eräänä päivänä Konsta tekee ihmeellisen löydön. Joku on jättänyt rantaan käyrätorven. Konsta haluaisi heti kokeilla torvea, mutta ei uskalla, sillä se pelkää, että joku tulee vielä varmasti hakemaan torveaan. Mutta kukaan ei tule, ja illan pimentyessä Konsta nappaa käyrätorven mukaansa. Sen on vaikea nukkua, sillä se on onnesta, odotuksesta ja ihmetyksestä sekaisin. Aamulla se alkaa soittaa. Siitä lähtien se soittaa joka aamu ja vähitellen se huomaa, että käyrätorvi on sen paras ystävä. Käyrätorven avulla Konsta pystyy sanomaan kaiken sen, mitä se ei ole koskaan osannut toisille krokotiileille sanoa. Se oppii kertomaan soitollaan sellaisia tarinoita, että viidakon muut eläimet kerääntyvät kuuntelemaan sitä lumoutuneina. Ja eräänä päivänä se huomaa, ettei se enää olekaan niin ujo kuin ennen ja että toiset eläimet arvostavat sitä.

Tässä kirjassa suorastaan tuntee Konstan ahdistuksen purkautuvan kun se oppii ilmaisemaan tunteitaan soitollaan. Samoin kuin viulu Pikku Dodo -kirjassa, käyrätorvi on Konstalle valtavan tärkeä, suorastaan ystävä. Musiikki avaa sille aivan uuden tunteiden ja tarinoiden maailman. Soittoharrastuksensa avulla se saa itseluottamusta, jota se tarvitsee saadakseen yhteyden toisiin eläimiin. Joskus kyllä mietin, miten lapsi mahtaa kokea nämä kirjat, joiden päähenkilöt saavat hyvin voimakkaita elämyksiä soittamisesta ja musiikista. Mitäs sitten, kun lapsi suurin odotuksin tarttuu soittimeen ja pettyy, kun se sieltä soittimesta ulos tuleva pröt tai kriik ei vastaakaan sitä, mitä lapsi haluaisi soitollaan ilmaista? Entä antavatko jotkut kirjat soittamisesta sellaisen kuvan, että soittamisen voi tuosta noin vaan itsekseen soittelemalla oppia ja että soittaminen on aina yhtä suurta nautintoa ja elämystä?

Krokotiili Konstan tarina on joka tapauksessa minun lukemistani soittamiseen liittyvistä kirjoista ehkä kaunein. Kirja on peräisin 1980-luvun puolelta. Sen tummasävyinen kuvitus on kyllä miellyttävä katsella, mutta valitettavasti siitä myös näkee, että se on oman aikansa lapsi. Tämän tyylisiä kuvakirjoja lainataan nykyään kirjastosta aika vähän, joten Krokotiili Konsta on jo monesta kirjastosta saatettu poistaakin. Ja mistäköhän tämä meille tiensä löysi…? Juuri niin, kirjaston poistokirjojen joukostapa hyvinkin.

Kaunista mutta synkkää

Hannele Mikaela Taivassalo: Hämäräkirja. Teos & Söderström 2009. 35 s.

Kuvitus:  Lena Frölander-Ulf

Suomennos: Henriikka Tavi

Pieni-niminen prinsessa asuu synkän metsän ympäröimässä linnassa rikkauksien keskellä. Vaikka ulkona pimeydessä pöllö huhuilee huolia, Pieni ei ollenkaan huomaa pelätä. Vasta kun hovimarsalkka kertoo Pienelle pimeyteen kätkeytyvistä kummituksista, noidista, ryöväreistä, susista ja muista pedoista, Pieni alkaa pelätä ja kuvitella, mitkä kaikki vaarat häntä uhkaavatkaan. Lopulta Pieni kyllästyy koko ajan pelkäämään. Hän avaa kaikki linnan ovet selko selälleen ja juoksee metsän pimeyteen. Mutta metsässä hän ei sittenkään näe yhtään petoa, velhoa eikä ihmissutta.

Pieni ei näe myöskään ryöväreitä, joita metsässä kyllä on. Ryövärit sen sijaan näkevät Pienen ja huomaavat tilaisuutensa tulleen. He tunkeutuvat linnaan ryöstämään kalleuksia ja ahmimaan herkkuja, mutta Pieni ei enää välitä linnasta eikä sen aarteista. Pienestä kolosta puun juurakosta hän sen sijaan löytää jonkun, joka on aivan hänen kokoisensa ja joka tarvitsee jonkun huolehtimaan itsestään. Kun Pieni on saanut hoidettua Raukan taas terveeksi, hän vuorostaan sairastuu itse ja Raukka puolestaan huolehtii hänestä. Pieni jää asumaan metsään Raukan luokse eikä enää ikinä haluaisi palata linnaan aarteiden ja huolien keskelle.

Niin. Kaunis tarina. Kieli on runollista, jopa siinä määrin, että tarinasta tulee vähän vaikeaselkoinen.  Tarina on periaatteessa hyvin samantyyppinen kuin Kuka lohduttaisi Nyytiä. Sekä Pieni että Nyyti pakenevat pelkojaan ja lopulta löytävät elämäänsä onnea, levollisuutta, rauhaa ja mikä tärkeintä, yhteyden toiseen samankaltaiseen olentoon. Sekä Hämäräkirja että Kuka lohduttaisi Nyytiä sisältää elämisen taitoon, uskallukseen ja ystävyyden merkitykseen liittyvää symboliikkaa, ja ne ovat hyvin koskettavia tarinoita. Hämäräkirjassa se lopun puhdistava kokemus jää kuitenkin liian epäselväksi. Lopun onnellisuus ei jotenkin ole tarpeeksi käsinkosketeltavaa eikä yksiselitteistä. Jos aikuisellekin jää lopusta epävarma olo, niin mitenhän lapsi sen kokee?

Lena Frölander-Ulfin kuvitus on kyllä aivan upea. Kuvissa on paljon kauniita ja herkkävireisiä yksityiskohtia, joita jäin tutkimaan pitkäksi aikaa. Toisaalta kuvitus on aika synkkäsävyinen. Se tuo hyvin esiin pelon tunnelman. Mitä kaikkea pimeyteen voikaan kätkeytyä? Siellähän voi olla piilossa mitä tahansa! Mutta minusta loppuun olisi pitänyt saada lisää valoa ja selkeyttä, jotta lapsi voisi huokaista helpotuksesta. En tiedä. Ehkä tässä oli tavoiteltu sitä viestiä, että pimeässä itsessään ei ole mitään pelkäämistä, vaan siellä pimeyden keskelläkin voi olla onnellinen.

Tämä kirja on sellainen, että vähintäänkin siitä pitäisi jälkeenpäin keskustella lapsen kanssa hyvin pitkästi ja perusteellisesti. Pelon tunne saadaan kasvamaan, mutta lopun lohduttava ja seesteinen tunnelma jää saavuttamatta. Hieno kirja, hieno tarina, aivan todella upeat kuvat, mutta ei, lapselleni en aio tätä lukea.