RSS-syöte

Avainsana-arkisto: tyttö päähenkilönä

Merten kauhu ja kaulanauha

Posted on

Jyrki Vuori: Merten Kauhu ja kaulanauha. WSOY 1968. 91 s. Kuvitus: Jyrki Vuori.
image

Lilli ja Leijona lähtevät eräänä yönä kotoaan kävelemään, ja vähitellen alkaa näyttää siltä, että he päätyvät kaupunkiin. Onneksi Leijona tuntee kaupungit. Tuskin maailmassa on kymmentäkään kaupunkia, jossa Leijona ei olisi käynyt, joten se tietää kyllä, millaista kaupungeissa on. Niissä on paljon taloja, ainakin kaksikymmentä tai kolmetoista tai niillä main.

Matkan varrella he yöpyvät ladossa, josta he löytävät heinien seasta lippaan ja kaulanauhan, joka sopiikin mainiosti Leijonalle. Mutta yön pimeydessä kaksi merirosvoa hiipii latoon etsimään sinne kätkemäänsä ryöstösaalista. Leijonan nähtyään he pelästyvät ja pakenevat, mutta aamun tullen rosvot lähtevät seuraamaan Lilliä ja Leijonaa.

Kaupungissa käy ilmi, että kuninkaan kaulanauha on varastettu. Lilli keksii, että ehkäpä se on juuri heidän löytämänsä kaulanauha, ja niin he lähtevät kuninkaanlinnaan palauttamaan kaulanauhaa. Kuningas Bäts-Bäts erehtyy luulemaan heitä varkaiksi ja viskaa heidät tyrmään. Vanginvartija ilahtuu, sillä hänellä ei ole ollut vartioitavana yhtään vankia vuosikausiin:

Samassa kuului oven ulkopuolelta rapinaa, sitten luukku aukaistiin ja vanginvartija kurkisti sisään.

– Yksi, kaksi, mies laski sormillaan. – Molemmat tallessa. Ja pysykääkin siivolla. Ei minulle usein vankeja anneta. Viimeisestä on kulunut kohta kolmetoista vuotta. Huonot ajat nykyään, ihmiset ovat ihan liian rehellisiä.

– Rehellisiähän mekin olemme, Lilli sanoi.

– Niin ne kaikki väittävät.

Vartija nauroi niin että parta tutisi. Sitten luukku loksahti kiinni ja askelet loittonivat käytävässä.

image

Eikä se tämäkään vartiointi ihan putkeen mene, sillä Lilliä ja Leijonaa kaulanauhan takia seuranneet merirosvot kauhistuvat syyttömien vangitsemista ja auttavat heitä karkaamaan vankilasta. Merirosvolaiva Merten kauhu vie nelikon pakoon, mutta myrskyssä ja kuninkaan takaa-ajamana laivan käy kehnosti. Onneksi mereltäkin löytyy auttajia!

Lilli, Leijona ja merirosvot Tyyrpuuri ja Paapuuri elävät pienessä, lapsenkokoisessa satumaailmassa, jossa asiat ovat mutkistuessaankin loppujen lopuksi aika yksinkertaisia. Tässä maailmassa on jotain samaa kuin Kasperissa, Jesperissä ja Joonatanissa tai Rosvo Rudolfissa. Se ei tunnu fantasiamaailmalta, vaan jollain tavalla hyvin todelliselta historiallis-realistiselta maailmalta. Silti se sulkee muun todellisuuden täysin ulkopuolelleen ja muodostaa oman pienen universuminsa. Ihmisillä ja eläimillä on omat omituisuutensa, mutta kun kauniisti pyytää, niin kuka vaan saattaa muuttaa mielensä. Kaikki ovat pohjimmiltaan kilttejä toisilleen, rosvotkin. Tai oikeastaan rosvothan ne juuri ovatkin kaikkein kilteimpiä!

Ja kuten tyylilajiin kuuluu, lopuksi kaikki ovat ystäviä, kunniamerkkejä jaetaan pienintäkään merihirviötä unohtamatta, sankareita nimitetään ministereiksi ja pidetään suuret juhlat.

Me Rosvolat ja ryöväriliitto

Posted on

image

Siri Kolu: Me Rosvolat ja ryöväriliitto. Otava 2014.
Jo muutaman vuoden ajan meidän loppukesäämme on kuulunut suurten odotusten täyttämä juhlahetki: uuden Me Rosvolat -kirjan ilmestyminen. Loistava ajoitus! Kesä ja loma ovat ohi ja on aika taas aloittaa arki. Juuri kun kaikki kiva ja vapauden aika muka ovat ohi, ilmestyy kirja, jonka keskeisenä ajatuksena on se, että normeista ja arjesta irrallaan oleva elämäntapa ei lopulta kuitenkaan tarkoita vapautta kaikesta.

Tätä kirjaa odotin hiukan haikealla mielellä, sillä arvoituksen ratkaisu oli jo aivan lähellä ja seikkailu lopuillaan.

Helmeri Kvistin kadonnut rosvoiluopas löydettiin jo pari kirjaa sitten, mutta osa oppaasta oli kätketty lippaaseen, jonka avauskoodiin tarvitaan jokaisen rosvosuvun salaisesta perintövaakunasta löytyvä tavu. Oppaan lukeminen edellyttää siis sitä, että jokaisen rosvosuvun kanssa on oltava väleissä. Vanhat kaunat on kyettävä hautaamaan.

Edellisessä kirjassa, Me Rosvolat ja vaakunaväijy, Rosvolat ja Vilja onnistuivat keräämään yhtä lukuunottamatta kaikki tavut. Viljan rosvokummitäti Kaija taas oli oppaan etsinnän tiimellyksessä löytänyt itselleen veronmaksajamiehen, ja juuri heidän häidensä aatoksi viimein saadaan sovittua tapaaminen Tunturin Turman kanssa, jolta viimeinen puuttuva tavu pitäisi saada neuvoteltua. Vilja onnistuu neuvotteluissa, mutta arvaamattomat Hurmalat osaavat yllättää ja järjestää uuden panttivankidraaman. Panttivankia vastaan he vaativat itselleen oppaiden opasta. Onko Viljan ja Rosvoloiden kaikki vaivannäkö ollut turhaa? Saadaanko Helmeri Kvistin viisautta koskaan koko rosvoyhteisön käyttöön, jos opas päätyy Hurmaloiden käsiin? Millaiset ovat häät, joihin tulee kymmeniä maantierosvoja kuokkavieraiksi?

Me Rosvoloissa kaikki keskeiset henkilöt kasvavat tarinan edetessä. Mielenkiintoista on, että henkilöt saadaan kasvamaan sekä yhteen että toisaalta omiksi itseikseen, silloinkin, kun se tarkoittaa erottautumista perheestä, omasta yhteisöstä ja vanhoista arvoista. Rosvousoppaan odotetaan tuovan rosvomaailmaan jotain uutta, joka vie maantierosvouksen uudelle vuosituhannelle, ja jotain uutta on todellakin tiedossa. Rosvomaailman hallinnasta kiistelleet rosvosuvut joutuvat miettimään uudestaan, miten valtaa ja vastuuta käytetään.

Hurja-Kaarlo puhui häikäilemättä melun yli ja sai väen taas hiljaiseksi.
– Te olette tulleet tänne vaatimaan Oppaan viisautta. Se on ainoa Kvistin aarre, joka meillä on teille jakaa. Rosvovaltiudesta luopuminen ja sen tuoma uusi tapa ajatella on Oppaan keskeisin ajatus. Se on se viisaus, jota te tulitte hakemaan. Tämä voi lopettaa keskinäisen riitelyn. Loppuvatko riidat varmasti tämän jälkeen? Se on meidän omasta tahdostamme kiinni.

 

Tällaista on pomon homma, isä sanoi. – Aina ei saa kaikkea kivaa itse.

Me Rosvolat on myös vanhempien kasvatusoppi. Tässä kirjassa, kuten monessa muussakin hyvässä kouluikäisten kirjassa onnellisen lopun keskeinen elementti on se, että vanhemmat oppivat löysäämään pipoa ja nauttimaan elämästä ja perheestään. Ihan jo tästä syystä jokaisen äidin tai isän olisi hyvä lukea enemmän lastenkirjoja, oppisivat elämään!

Musta kuin eebenpuu

Posted on

image

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu. Tammi 2014. 192 s.

Lumikki-trilogia on koukuttava. Minä hankin tämän kolmannen osan käsiini välittömästi kun kuulin sen ilmestyneen. Koukuttavuudelle on kyllä varmaan eduksi sekin, että sarjan kirjat ovat ilmestyneet suhteellisesti ottaen aika lyhyellä aikavälillä – tai siltä minusta ainakin tuntuu. Tosin minun aikaperspektiivini on tällä hetkellä sellainen, että jotenkin aika vaan mennä hujahtaa ja sitten onkin taas seuraava vuosi.

Lumikki on päässyt kesäisten Prahan-seikkailujensa jälkeen jatkamaan normaalisti koulunkäyntiään. Hän tuntuu löytäneen oman paikkansa kouluyhteisössä ja kavereiden keskuudessa. Näytelmäprojektin pääosa tuntuu olevan kuin hänelle tehty: näytelmä on uudenlainen, feministinen, naisen roolin täysin muuttava versio Lumikki-sadusta. Lumikki uppoaa näytellessään pelottavan syvälle rooliinsa  ja tekee vaikutuksen varsinkin näytelmän ohjaajaan Tinkaan. Samoin herttainen poikaystävä Sampsa on hänestä tavattoman ylpeä. Lumikkia itseään hirvittävät hänen mieleensä tulvivat veriset ajatukset ja kokemukset, joissa hän oikeasti näkee kätensä verisinä ja tuntee todella tappaneensa jonkun. Lisää synkkää varjoa tuovat hänelle jostain salaperäisesti ilmestyvät lappuset, joista käy ilmi, että joku tarkkailee häntä. Joku, joka tuntuu tietävän Lumikista kaiken sellaisenkin, mitä hän ei ole koskaan kertonut kenellekään. Joku, joka tietää koko ajan, missä hän on ja mitä hän tekee. Itse asiassa hänen vainoajansa tuntuu tietävän hänestä enemmän kuin hän itse.

Lisäksi hän alkaa törmätä sattumalta entiseen seurustelukumppaniinsa Liekkiin. Nyt Liekki on jo niin pitkällä sukupuolenkorjausprosessissaan, että hän pystyisi taas läheisyyteen, ja Liekki vetoaa Lumikkiin niin vahvasti, että tasainen, turvallinen ja valoisa elämä Sampsan kanssa alkaa tuntua joltain, mikä ei oikeasti kuulu hänelle. Mutta epäilys kalvaa Lumikkia. Voiko Liekki olla hänen pakkomielteinen ihailijansa ja tarkkailijansa? Vai voisiko se todella olla Sampsa?

Lumikki-trilogiassa minua miellyttävät kovasti Tampere-kuvaukset. Helsingillä on pitkään ollut melkein yksinoikeus esiintyä suomalaisessa kirjallisuudessa tunnistettavana miljöönä, joka tuo kirjan tunnelmaan jotain enemmän kuin mitä pelkkä teksti pystyy kuvaamaan. Parhaiten tämä lisä tietysti toimii silloin, jos lukija todella tuntee paikat, joissa kirjassa liikutaan. Mutta vaikka ei tuntisi, tapahtumien sijoittuminen tunnistettavissa oleviin, nimettyihin paikkoihin tuo tarinaan jotain vaikeasti määriteltävää luonnetta. Paikkojen nimeäminen ja kuvaus voivat toimia jonkinlaisena rakkaudentunnustuksina kotiseudulle ja ne kertovat sekä kirjoittajan että päähenkilön suhteesta paikkaan, tilaan, ympäristöön ja sen ihmisiin.

Musta kuin eebenpuu ja Valkea kuin lumi eivät olleet minulle yhtä vahvoja lukuelämyksiä kuin sarjan aloitusosa Punainen kuin veri. En ole ihan varma, mistä se johtuu. Ehkä juuri nyt en vaan ole sopivassa mielentilassa enkä pääse yhtä syvälle Lumikin synkkiin syövereihin kuin ensimmäistä kirjaa lukiessa. Mutta kyllä näistä kahdesta jälkimmäisestä osasta on myös puuttunut jotain, mitä ensimmäisessä osassa oli. Ensimmäinen osa keskittyi enemmän kuvaamaan Lumikkia, rankkojen kiusauskokemusten muovaamaa poikkeusyksilöä, kun taas kaksi muuta osaa on keskittynyt juonenkuljetukseen ja toimintaan. Jotenkin näissä Lumikki onkin yhtäkkiä tavallisemman tuntuinen. Hänen traumansa tuntuvat jääneen taka-alalle, samoin hänen kiusaamisvuosien aikana kehittämänsä erityistaidot ja -ominaisuudet. Minulle juuri ne olivat ensimmäisessä kirjassa ne vaikuttavimmat ulottuvuuudet. Puutteista huolimatta tämäkin kirja tuli ahmaistua hetkessä. Kirja kulki kädessä hiekkalaatikon äärellä, ja koska yksi käsi riittää vauhdin antamiseen pienelle keinujalle, toinen käsi oli aivan vapaana kirjaa varten. Joten huono tämä kirja ei missään tapauksessa ole, vaikka näiltä jatko-osilta vähän enemmän odotinkin.

Toisaalta myös toivon, että tämä lievä pettymys todella johtuisi vain minusta, omasta vastaanottokyvystäni, omista tunnetiloistani, joihin Lumikki ei juuri nyt sovikaan enää yhtä hyvin. Sillä kyllähän Lumikki-trilogia on suomalaiselle nuortenkirjallisuusgenrelle jotain sellaista uutta toivoa ja nostetta, jolle soisin kyllä menestystä maailmalla.

Me Rosvolat ja vaakunaväijy

Posted on

image

Siri Kolu : Me Rosvolat ja vaakunaväijy. Otava 2013. 223 s.

Uusi Rosvolat-kirja on asunut meillä noin kaksi vuorokautta. Ensin sen luimme mies ja minä vähän vuorovedolla ja sitten minä ipanalle ääneen. Johan tätä oli odotettu! Ensimmäinen tunne oli kuitenkin pettymys: siis mitä! Ihan oikeastiko tästä ei ole tulossa äänikirjaa?! Mitä me nyt kuuntelemme seuraavan vuoden ajan automatkoilla? Niitä samoja vanhojako? Tiedän yhden, jonka pää ehkä jo leviää (se en ole minä). Ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin lukea se itse ipanalle äänikirjaksi.

Viljan perhe on joutunut sekä muuttamaan että muuttumaan edellisen kirjan tapahtumien jälkeen. Vanha koti oli liian vaarallinen, kun Hurmalat olisivat koska tahansa voineet kävellä ovelle. Viljan mielestä muutossa ehdottomasti parasta on se, että samassa talossa pari kerrosta ylempänä on myös Rosvoloiden toinen tukikohta, jossa asuvat Hele ja Kaija. Ei ole enää erikseen veronmaksaja-arkea ja rosvojuhlaa, vaan rosvomaailma sekoittuu arkeen ja koko Vainistojen perheeseen.

Viljan isä, tunnollisista tunnollisin ja kunnollisin Jouni Vainisto, potee identiteettikriisiä. Saatuaan selville olevansa rosvosukua hän löytää ensimmäistä kertaa asioita, jotka tekevät hänet onnelliseksi, eivätkä ne todellakaan ole mitään lomakkeen täyttämistä ja kaiken oikein tekemistä. Hänen kapinansa on tavallaan, hmm, naurettavan kesyä, mutta sisällä kuplii kuitenkin todellinen muutos. Rosvona oleminen on muutakin kuin ryöstelyä ja hurjaa elämää – se on myös perheen, ystävien, herkuttelun ja hauskanpidon arvostamista. Melkein kuin Vainistoilla olisi nyt ensimmäistä kertaa todella jotain yhteistä? Vanamokaan ei aio jäädä rosvoelämän ulkopuolelle, mutta hän etsii itselleen luontaista tapaa olla rosvo. Ensimmäinen ja tärkein pohdittava asia on tietysti rosvolookin abc – johan se Hurja-Kaarlokin sanoi, että maantierosvon tärkeimpiin ominaisuuksiin kuuluu ulkonäkö!

Rosvolat ja Vainistot etsivät rosvosukujen vaakunoihin piilotettuja tavuja, joiden avulla he uskovat saavansa purettua koodin ja avattua Helmeri Kvistin rasian. Rasiassa oletetaan olevan puolet Kvistin rosvousoppaasta, jonka avulla Rosvolat voisivat nostaa Suomen maantierosvouksen uuteen kukoistukseen, saavuttaa suurta rosvoviisautta ja yhdistää riitaantuneet rosvosuvut. No, kaiken kaikkiaan tämä kuvio on minusta pikkuisen heppoinen, mutta toisaalta ei sillä tarvitse tarinaa lukiessaan päätään vaivata. Juoni etenee kuin juna ja toimii kuin junan vessa, joten mitä pienistä. Toisaalta minä en myöskään ole ihan tämän jatko-osan peruslukija, sillä ehkä kovin moni ei ole sekä lukenut että kuunnellut edellisiä osia yhteensä jo kymmeniä kertoja läpi ja edestakaisin. Tämä sarja on uponnut sekä minuun että erityisesti ipanaan aivan täysillä. Automatkoilla bongaillaan poliisiautoja ja vedetään hirveällä kiireellä rosvolippu alas ennen kuin poliisit huomaavat. Joskus meinaa pikkuisen nolottaa, kun poliisien lähellä ipana kuiskii äänekkäästi ”Ne ei saa huomata meitä! Koetetaan olla ihan tavallisen veronmaksajan näköisiä!” Myös erilaisia synkähkön näköisiä mustia pakettiautoja, selviä Stilettien autoja, pitää varoa. Heittokahvat, ufon oksennus ja äijän mäjäys kuuluvat meillä ihan jos ei nyt päivittäin, niin viikoittain käytössä olevaan sanavarastoon. Minä olen Hilda, ipanan isä tietysti Hurja-Kaarlo, ipana itse yleensä Kalle, ja onhan meillä tosiaan tuo maailmanlopun asekin, joka on sattumalta syntynyt vain pikkuisen ennen Rosvoloiden Tiuku-vauvaa. Sanotaanko nyt sitten vaikka, että aika syvällä rosvomaailmassa meillä mennään.

Viljan rooli oppaan etsinnöissä on nyt entistäkin suurempi, kun on käynyt ilmi, että hän on Helmeri Kvistin jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Muutkaan rosvosuvut eivät enää voi ohittaa häntä mitättömänä veronmaksajaperheen tyttönä. Lisäksi Viljalla on henkinen yhteys esi-isäänsä, joka ohjaa häntä toimimaan juuri niin, kuin tässä operaatiossa on toimittava. Minun makuuni Helmeri Kvistin rooli alkaa tässä kirjassa olla jo hiukan, no, jumalinen:

”Iso-Hemmi, minä ajattelin. Iso-Hemmi järjestelee ja ohjailee tätä kaikkea. Hän saa meidät valitsemaan pienen sivutien sen ison ohitustien sijaan. Hän saa ihan tavallisen viulistin kiipeämään vieraan talon vinttiin ja penkomaan siellä tavaroita, vaikka normaalioloissa hän ei sitä ikinä tekisi.”

Tässä kirjassa tutustutaan paremmin muihin rosvosukuihin, heidän kotioloihinsa ja erityisiin vahvuuksiin, heikkouksiin ja omituisuuksiin. Mielenkiintoista väkeä, täytyy sanoa. Viljakin tajuaa, että oikeastaan hän ei tiedä rosvomaailmasta vielä mitään, ja se, että luulee tietävänsä, voi olla hyvin epäkunnioittavana vanhoja rosvosukuja kohtaan. Mutta Viljan salainen ase on armoton rehellisyys. Toki Huijan voittaja osaa myös bluffata ja pitää salaisuuuksia, mutta usein suora ja rehellinen puhe vievät parhaiten eteenpäin.

”Minulla ei ollut varaa halveksua ketään, ei ainakaan ennen kuin tunsin, keitä he olivat. Tämän takia Helmeri Kvist oli pilkkonut tavut eri suvuille. Sen, joka halusi yhdistää jotakin, joka oli kallisarvoista kaikille maantierosvoille, tuli kunnioittaa ihan jokaista heistä. Tämä kunnioitus oli Iso-Hemmin arkun viisaus ja aarre.”

Kaiken kaikkiaan kunnioitus on tämän kirjan tärkeä teema, ja kunnioitus syntyy tutustumalla toisiin ja hyväksymällä heidät sellaisina kuin he ovat, puolin ja toisin. Tämä pätee paitsi toisiin rosvosukuihin, myös Viljan omaan perheeseen. Vanamo kyllä löytää vähitellen rosvoidentiteettinsä, ja hänestä aivottomine pälpätyksineen ja terävine kielineen tulee aivan erinomainen lisä Rosvoloiden huumoriin. Aiemmissa osissa naurettiin Vanamolle, nyt nauretaan Vanamon kanssa – mikä lämminhenkinen muutos!

Kalmankalliot

Posted on

Asphyxia : Hautomo (Kalmankalliot 1). Karisto 2013. 128 s.

image

Etukäteen odotin tämän Kalmankallio-kirjan olevan jotain muuta kuin mitä se on. Odotusten ja todellisuuden ristiriita hiukan häiritsee tämän kirjan arvioimista, sillä se ei ole hyvä kirja sellaisena, kuin millainen kuvittelin sen olevan. Se on aivan toisenlainen, enkä oikein vielä tiedä, onko se hyvä sellaisena, toisenlaisena.  Odotin helppolukuista kauhutarinaa, ja tähän oletukseen minun päässäni sisältyi myös ajatus humoristisuuudesta. Hautomo on kuitenkin goottihenkinen tarina, jonka pohjavire on pikemminkin vakava kuin hauska. Helppolukuisuutta verottaa tekstin koko, vaikka toki runsas kuvitus keventää ja nopeuttaa lukemista. Kauhuakaan kirja ei oikeastaan sisällä, vaikka nukkehahmot hiukan zombiemaisilta näyttävätkin.

Martta Kalmankallio asuu isossa vanhassa talossa. Hänen isänsä on kuollut Martan ollessa aivan pieni, mutta Velvetta-äiti suree edelleen miestään ja menetettyä tulevaisuuttaan suurperheen äitinä. Velvetta on ompelija ja hän ompelee yöt ja päivät pukuja lähiseudun rouville. Kaiken jäljelle jäävän ajan hän viettää miehensä hautakammiossa heidän puutarhassaan. Martan suurin unelma onkin saada äitinsä vielä joskus nauramaan, mutta edes oma tytär ei tuota Velvettalle iloa. Kun Martta yrittää osoittaa olevansa jonkin arvoinen, kaikki vain menee pieleen. Tarkoitus hänellä kyllä on hyvä, mutta hän ei onnistu ilahduttamaan  äitiään eikä edes isoisäänsä.

Martan isoisä on parantavia rohtoja keittelevä apteekkari, jonka oppilaaksi Martta haluaisi päästä. Isoisä ei kuitenkaan kelpuuta Marttaa oppilaakseen, sillä hänen mielestään tällä ei ole lahjoja taikuuteen eikä parantamiseen. Ei siis ihme, että Martta tuntee aina olevansa vähän vääränlainen ja epäonnistunut. Hän yrittää löytää oman lahjakkuutensa ja olla Martta Maanmainionmahtava. Mutta ehkä parasta olisikin, jos ei tarvitsisi olla paras ollakseen joku tärkeä? Martan omien lahjojen ja taipumusten sekä hänelle tärkeimpien ihmisten hyväksynnän epätoivoinen etsiminen ovat sydäntäsärkevää luettavaa, mutta onneksi lopulta Martan ansiosta perheeseen tulee joku, joka muuttaa ja vapauttaa koko perheen toivottomasti jumiutuneet tunteet ja vuorovaikutussuhteet.

Hautomo on päiväkirjaromaani, jossa on tyylillisesti jotain tuttua sekä muista varhaisteini-ikäisten päiväkirjaromaaneista että kieltämättä myös omista suunnilleen samanikäisenä kirjoittamistani päiväkirjoista. Tästä syystä arviointi myös vaikeutuu, sillä tuttuuden tunne aiheuttaa hetkellisiä myötähäpeän tunteita, kun erinäiset tekstuaaliset temppuilut tuntuvat ensin hiukan typeriltä, ja sitten heti perään tajuan käyttäneeni itse aivan vastaavia silloin joskus.
image

Hautomo aloittaa Kalmankalliot-kirjasarjan, joka on alun perin australialainen nukketeatteriesitysten sarja. Tarinat on siirretty kirjan muotoon ja niistä on luonnollisesti pyritty luomaan nukketeatteriesitysten kaltainen visuaalinen kokemus. Kuvitus on hyvin pitkälti peräisin esitysten rekvisiitasta. Kirjan kirjoittaja Asphyxia on sirkus- ja nukketeatteritaiteilija, joka on rakentanut itse sekä nuket että niiden kodin. Tämä koti kulkee esityksissä mukana matkalaukun kokoisten, paksujen kirjojen muodossa, ja jokaisen kirjan sisään on luotu osa Kalmankallioiden kodin miniatyyrimaailmaa. Kirjan kuvituksen lumoavinta antia ovatkin kuvat Kalmankallioiden ihastuttavasta pienoiskodista.

Kirjan lopussa Asphyxia kertoo, kuinka Kalmankalliot syntyivät. Netistä löytyy lisää taustatietoa sekä Kalmankallioista että taiteilijasta itsestään, ja Kalmankallioiden kotisivuilta (thegrimstones.com) käy ilmi, että Kalmankalliot on jotain enemmän kuin vain kirja ja nukketeatteriesitys. Taustalla on selvästi myös voimaannuttavia taidekasvatuspyrkimyksiä. Perheen sisäinen rakkaus, erilaisuuden hyväksyminen ja omien taitojensa löytäminen ovat Kalmankallioiden kantavia teemoja, joiden ympärille Asphyxia on kehittänyt erilaisia työpajoja ja esityksiin tai kirjoihin liittyviä opetusmateriaaleja. Valitettavasti meillä Suomessa on vain kirja. Se on kuitenkin ainoastaan yksi osa Kalmankallio-kokonaisuutta eikä siis millään pysty yksin olemaan mitään yhtä suurta kokonaisuus. Siitä huolimatta voin suositella tätä kirjaa. Se koskettaa juuri niin kuin kirjallisuuden, nukketeatterin tai minkä tahansa taiteen on tarkoituskin koskettaa.

image

Punainen kuin veri

Posted on

imageSalla Simukka : Punainen kuin veri. Tammi 2013. 265 s.

Lukeminen on ollut vähän aikaa jäissä, kun laajojen kokonaisuuksien käsittäminen on ollut hankalaa katkonaisten yöunien takia. Jostain syytä Salla Simukan kirjat ovat jääneet minulta tähän mennessä lukematta, mutta Värikkään päivän Viivi kehui Punainen kuin veri -kirjaa niin koukuttavaksi, että sitä ei malta laskea käsistään Juuri sellaista kirjaa minä nyt tarvitsin. Tätä kirjaa ei tarvinnut jättää kesken. Se tosiaan vei mukanaan saman tien.

Jännityskirjallisuus on oikeastaan aika hämmentävä genre. Sitä pidetään jollain tavalla kevyenä kirjallisuutena, jota jaksavat lukea nekin, jotka eivät ehkä muuta taivu lukemaan. Se kelpaa laiturinnokkaan kesäpäivän viihteeksi, vaikka oikeasti keveys on monesti kaukana. Paitsi että aihe voi olla hyvinkin synkkä ja juoni väkivaltainen, niin jännärit saattavat sisältää ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä ja varsinkin ihmisluonnon raadollisempien puolien tarkkanäköistä ja vaikuttavaa kuvausta ja analyysiä.

 Lumikki oli taas pieni. Hän oli yhdeksänvuotias. Tai kymmenen. Tai kaksitoista. Siinä helvetissä vuodet sekoittuivat toisiinsa, liukuivat lomittain yhdeksi mustaksi mössöksi. Oli mahdotonta erottaa tai muistaa,mikä tapahtui milloinkin. Mikä oli totta ja mikä painajaista. Yhden asian hän kuitenkin tiesi. Hän ei ollut koskaan pelännyt turhaan.

Lumikki Anderssonille koulu oli aina ollut kärsimystä. Hän oppi olemaan näkymätön. Oppi olemaan tuoksuton, jotta voisi paremmin piiloutua. Oppi kestämään kipua. Oppi olemaan luottamatta.

Hän muisti, kuinka oli katsonut itseään peilistä joskus ensimmäisen luokan syksyllä, vähän ennen joulua, ja nähnyt pienen, pelokkaan ja tyrmistyneen tytön, joka ei ollut koskaan voinut uskoa, että hänelle voisi tapahtua sellaista. Että oli olemassa sellaista. Minä en ole enää minä. Niin hän oli ajatellut. Se oli totta. Hänestä oli tullut jotain muuta, muunlainen tyttö.

Miten kauniisti, hetkeen uppoutuen, voikaan kuvata pelottavia, synkkiä ja rumia asioita! Juuri nyt tällaisen todellisuuden kaameus uppoa minuun vähän turhankin hyvin. Syksyllä meillä on pieni koululainen. Millaisena hän näkee itsensä 9 kuukauden päästä, vain vähän ennen joulua? Asiat, joihin minä en ehkä pysty vaikuttamaan, voivat yhtäkkiä tehdä hänestä aivan toisenlaisen ihmisen kuin hän on nyt.

Peruskoulun jälkeen Lumikki muutti pois kotikaupungistaan Tampereelle erikoislukioon. Vain siksi, että pääsisi pois. Täällä kukaan ei tunne häntä, ja niin on hyvä. Mutta sattumalle ei voi mitään, sillä eräänä aamuna Lumikki näkee koulun pimiössä valtavan määrän seteleitä kuivumassa. Hän ei aluksi usko silmiään eikä käsitä näkemäänsä. Älä puutu äläkä tee hätiköityjä johtopäätöksiä, Lumikki ajattelee, mutta kohta hänellä ei ole enää mahdollisuutta päästä irti koko jutusta eikä siihen liittyvistä ihmisistä. Toisen onnettoman sattuman takia Lumikki on lopulta vähintään yhtä suuressa vaarassa kuin verisiin rahoihin sotkeutuneet Elisa, Tuukka ja Kasper. Huumekauppiaat eivät leiki eivätkä vain anna asioiden olla, joten helppoa ulospääsyä ei ole.

Vuosia kestänyt koulukiusaaminen on tehnyt Lumikista vahvemman, kestävämmän ja pystyvämmän kuin muista. Siksi hän on poikkeusyksilö, joka pystyy asioihin, joiden edessä toiset jähmettyisivät pelosta, kivusta, kauhusta tai avuttomuuden tunteesta. Kun ne tunteet ovat jo tuttuja, niistä voi selviytyä. He, jotka joutuvat ensimmäistä kertaa kasvotusten pelon kanssa, eivät siihen kykenisi ilman häntä.

Lumikki on mielenkiintoinen hahmo, jossa on aavistuksen verran jotain samaa kuin Lisbet Salanderissa. Lumikki on kuitenkin asteen tavallisempi ja tutumpi, herkempi ja todellisempi. Minä jään odottamaamaan sitä, millä tavalla Lumikki kehittyy erityisesti suhteessa toisiin ihmisiin, luottamukseen ja ystävyyteen. Erityiskiitoksen voisin antaa Salla Simukalle siitä, että tähän kirjaan ei ole sotkettu rakkautta. Lumikilla on takanaan päättynyt seurustelusuhde, josta hän ei ole päässyt yli, mutta muuta romanttista viritystä Punainen kuin veri -kirjassa ei ole. Ei romantiikassa muuten mitään vikaa ole, mutta ihan joka kirja ei kaipaa romantiikan tuomia ristiriitoja juonenkuljetusta ohjaamaan tai sen ohessa kulkemaan. Tai en tiedä, mitä kirja kaipaa, mutta minä en ainakaan kaipaa.

Hirviöakatemia

Posted on

Martin Widmark : Hirviöakatemia (Kauhuagentti Nelli Rapp 1). Tammi 2010. 86 s. Kuvitus : Christina Alvnerimage

Olen ottanut viime aikoina aika paljon helppolukuisia kirjoja meille luettaviksi. Ipana osaa siis jo lukea oikein hyvin, mutta kärsivällisyys ja luottamus omiin taitoihin eivät vielä riitä helppolukuistenkaan kirjojen lukemiseen. Niinpä olen lukenut niitä hänelle ääneen, ja sitten hän selailee kirjoja omine nokkineen. Jo kertaalleen kuulemastaan tarinasta hän kyllä sitten lukee välillä pitkiäkin pätkiä, kunhan vain teksti on riittävän isokokoista.

Nelli perheineen saa päivälliskutsun Hannibal-sedältä, jonka kanssa he eivät ole olleet missään tekemisissä vuosiin. Nelliä pitkästyttää jo etukäteen ajatellakin kutsuja, joilla ei voi muuta kuin istua paikoillaan, muistaa pöytätavat ja kuunnella aikuisten ikävystyttäviä juttuja. Kuinka väärässä hän onkaan!

Hannibal-setä asuu melkoisessa linnassa, jota Nelli lähtee tutkimaan päivällisen jälkeen. Sedän jättiläismäinen ja kolhon näköinen palvelija yllättää Nellin nuuskimasta setänsä posteja ja huijaa muka wc:tä etsivän Nellin synkkään portaikkoon. Portaikon päästä ei kuitenkaan löydy kasaa eksyneiden lasten luurankoja ja pääkalloja, vaan aivan tavallisen näköinen luokkahuone! Käy ilmi, että Hannibal-setä on kauhuagentti ja Nelli on kutsuttu hänen luokseen, jotta voitaisiin ottaa selvää, olisiko hänestäkin agentiksi. Ensin hänelle opetetaan faktoja vampyyreista, ja niiden perusteella hänen on selviydyttävä kokeesta. Hänen on tehtävä suunnitelma, kuinka hän taistelisi vampyyria vastaan ja tekisi sen vaarattomaksi.  Ensin tehtävä tuntuu mahdottomalta, mutta lopulta ovela ja rohkea Nelli keksii, miten tunkeutua vampyyrin linnaan ja huijata sitä.

image

Hirviöakatemia oli taas yksi niistä kirjoista, joita olin työssäni jo kovasti kaivannutkin. Kuinka monet pikkukoululaiset kyselivät kivoja kauhukirjoja luettavikseen, mutta heille sopivia kirjoja oli yksinkertaisesti olemassa aivan liian vähän! Vaikka he kyselivät kauhua, he eivät oikeasti halunneet kauhua vaan pikkuisen jännittäviä, lyhyitä ja helppolukuisia tarinoita erilaisista hirviöistä, kummituksista tai vampyyreista, ja sellaiset kirjat olivat todella harvassa. Hirviöakatemia aloitti Kauhuagentti Nelli Rapp -sarjan, joka ryhtyi paikkaamaan tätä valtavaa aukkoa kirjatarjonnassa. Näissä kirjoissa kauhu on juuri sopivan tasoista. Tässä sarjan aloitusosassa on oikeastaan todella nerokas ratkaisu, sillä suurin osa kirjan varsinaisista kauhuelementeistä on vain Nellin mielikuvituksen tuotetta. Vampyyrin kohtaaminen tapahtuu Nellin kirjoittamassa tarinassa, jota vielä katkovat kauhuagenttien opettajan ja Nellin kauhuagenttikelpoisuuden testaajan Lappaja-Leenan kommentit. Kauhu on siis etäännytetty juuri niin hyvin kuin se vain on mahdollista ilman huumoria. Huumori taas on minusta kauhutarinoissa samoin kuin fantasiassakin sellainen tekijä, joka rikkoo tarinan sisäistä todellisuutta. Muutenkaan minusta ei ainakaan lasten ole kovin tervettä lukea sellaista kauhua, jota ei kestä ilman vitsikkäitä kevennyksiä. Kuusivuotiaalle, tarinoihin hyvin voimakkaasti eläytyvälle ipanalle tarina oli silminnähden jännnittävä, mutta omien sanojensa mukaan ei kuitenkaan liian jännittävä.

Taas kerran täytyy kiitellä näitä ruotsalaisia, jotka osaavat tehdä todella hyviä helppolukuisia kirjoja! Lisäplussa tulee vielä siitä, että kirjan päähenkilö on tyttö, mutta sillä ei ole mitään merkitystä tarinan kannalta. Nellin tilalla voisi yhtä hyvin olla poika ilman että se vaikuttaisi tarinassa mihinkään. Juuri näitä minä aina kaipailen! Olisipa enemmänkin sellaisia tyttöhahmoja, joihin myös pojat pystyisivät samastumaan eikä aina vain toisin päin. ”Jooko et mä oon Nelli?” kysyi ipana kun aloimme lukea tätä toista kertaa.

image

Seikkailulle!

Posted on

Rachel Elliot : Seikkailulle! Aurinko Kustannus 2012. 26 s. Kuvitus : Valeria Docampo.
image

Olipa hyvä kirjastoreissu eilen! Itselle löysin mitä olin etsinytkin ja ipanalle kaikenlaista, mitä en olisi tiennyt etsiäkään! Kotona selasin kirjoja aivan tohkeissani. Harmi vaan, että viime aikoina olemme ehtineet lukea niin kovin vähän, ja ipana haluaa vielä välillä lukea jotain vanhoja, tuttujakin kirjoja tai sitten jotain mistä minä en itse niin innostu… Enimmäkseen hän onkin nyt saanut vaan kuunnella äänikirjoja kun minä olen keskittynyt vaipanvaihtoon. Mutta tässä yksi löytö, jonka voin hyvin raportoida ilmankin, että sitä on koeyleisölle luettu. Seikkailulle! on nimittän sen verran selvästi pienemmille lapsille, että ei ole ollenkaan välttämätöntä testata kuusivuotiaan näkemystä siitä. Tekstiä on vähän ja pääpaino on herkullisissa ja mielikuvitusta ruokkivissa kuvissa. Värimaailma on niin herkullinen, että tekee melkein mieli kokeilla kotona erilaisia asetelmia, joissa tämä kirja on mukana. Kylläpä näyttää hyvältä keltaisen Teema-mukin vieressä! Entä miltä kirjan kannen syvä turkoosi näyttää viininpunaiseen yhdistettynä? En ole mikään suuri valokuvaaja, joten parempi, jos hankitte itse tämän kirjan käsiinne ja kokeilette noita väriyhdistelmiä.

Talvi-iltana on hyvä lähteä seikkailemaan, eikä seikkailuun tarvita kuin lapsi, pari lelua kaveriksi ja paljon mielikuvitusta. Niillä pääsee jo pitkälle, esimerkiksi lumihuippuisille vuorille, seilaamaan merirosvolaivalla tai tutkimusmatkalle viidakkoon. Mielikuvituksessa voi tapahtua mitä tahansa! Tarina sinällään on hyvin yksinkertainen: lapsi siirtyy leluineen seikkailusta toiseen, kunnes on ilta ja kaikki nukahtavat. Kirja on suorastaan mieikuvitusleikkien ylistys!
image
image

Seikkaileva lapsi on tyttö, mutta kirja sopii aivan ehdottomasti sekä tytöille että pojille. Juuri tällaisissa kirjoissa soisi enemmänkin näkevänsä tyttöjä päähenkilöinä eikä aina vain niissä kirjoissa, jotka jotenkin muutenkin tematiikaltaan ovat enemmän tytöille suunnattuja. Tällainen kirja laajentaa mukavasti käsitystä siitä, millainen tytön pitää olla, mistä tytöt ovat kiinnostuneita ja mitä he voivat leikkiä. Minusta on muuten ollut yllättävää huomata, että kaikki lapset eivät osaakaan leikkiä mielikuvitusleikkejä. Jospa tämä kirja saisi taas jonkun uuden lapsen leikkimään! Tosin taitaa olla niin, että ne lapset, joille yleensäkin luetaan kirjoja, eivät ehkä ole niitä, joille mielikuvitusleikkien ilosanomaa erikseen tarvitsisi julistaa.

Vesta-Linnea ja hirviö-äiti

Posted on

image Tove Appelgren : Vesta-Linnea ja hirviö-äiti. Tammi 2001. 33 s. Kuvitus : Salla Savolainen

Nyt kun kuvakirjojen lukeminen on meillä vähentynyt, on entistäkin helpompi huomata, milloin kirja koskettaa. Kuvakirja kuin kuvakirja ei enää kelpaa uudelleen luettavaksi, vaan siinä pitää todella olla jotain, joka kiinnostaa tai saa ajattelemaan. Minulle tuli kiire lukea ipanalle Vesta-Linnea -kirjoja nyt, kun kuvakirjat vielä ovat ajankohtaisia. Aikaisemmin en halunnut niitä ottaa luettavaksi, koska esimerkiksi Vesta-Linnea mieli mustana -kirjassa sisarussuhteet ovat aika merkittävässä osassa, ja meidän ipana oli pitkään vihainen siitä, että hänellä ei ole yhtään siskoa tai veljeä. No, nyt on pikkusisko, niin ei mene enää Vesta-Linneaa lukiessa huomio epäolennaisiin asioihin.

Vesta-Linnea ja hirviö-äiti -kirjassa sukkahousujen pukeminen aiheuttaa ongelmia. Vesta-Linnea huomaa, että äiti suuttuu kohta ja silloin olisi järkevintä vain pukea ne sukkahousut, mutta jostain syystä Vesta-Linnea ei kuitenkaan osaa tai halua tehdä niin. Niinpä äiti tosiaan suuttuu ja aloittaa jäätävän vihaisen hiljaisuuden. Juuri kun äiti päättää taas alkaa puhua hänelle, Vesta-Linnea pudottaa vahingossa nukenastiaston posliinikupin, joka menee tietysti palasiksi, ja niin äiti suuttuu uudelleen. Lopulta Vesta-Linnea sanoo äidille, ettei enää halua asua tämän kanssa ja ulvoo itsensä uneen. Äiti puolestaan vain istuu ja tuijottaa ja tuntee olevansa maailman huonoin äiti. Mutta illalla äiti ja Vesta-Linnea juttelevat, vaikka puhumisen aloittaminen tuntuu kummastakin vaikealta. He pyytävät toisiltaan anteeksi ja toteavat, että ei kukaan voi olla aina hyvällä tuulella ja kiltti. Ja sitten se kaikkein olennaisin: ”Kuule, minä en aina pidä siitä, mitä sinä teet. Mutta rakastan sinua aina.”
image

image

Tavallaan tuo loppu anteeksipyytelyineen ja rakastamisineen voisi helposti olla liian imelä tai opettavainen. Mutta koska koko äidin ja Vesta-Linnean päivä, sen jokapäiväiset ongelmat ja niiden aiheuttama negatiivisten tunteiden kierre ovat niin äärimmäisen aitoja ja todellisia ja sisältävät niin suuria tunteita, on kirja myös päätettävä suuriin tunteisiin. Hirviö-äiti -kirjassa ollaan kaikessa arkisuudessaankin niiden lapsiperheen kaikkein tärkeimpien kysymysten äärellä.

Kuvakirjassa on ihan omanlaisensa mahdollisuus keskittyä olennaiseen. Kun tapahtumia, tunteita ja ihmissuhteita on vain rajallisesti, ne nousevat eri tavalla esille kuin pidemmässä kirjassa. Kuvat myös auttavat tilanteen visualisoimisessa ja henkilöihin samastumisessa. Ipana huudahti kirjan jälkeen suurella tunteella, että juuri tuolla tavalla minunkin pitäisi pyytää häneltä anteeksi, kun olen suuttunut hänelle. Hetken mietin ja sanoin sitten, että niinhän minä teenkin ja muistutin vielä parista konkreettisesta tilanteesta lähiajoilta. Ipana totesi itsekin, että ”niinhän sinä taidatkin tehdä”. Joskus sitä vaan tarinoiden avulla huomaa asioita, joita ei omassa elämässään olekaan ennen tajunnut.

Vesta-Linnea -kirjoissa on hienointa se, miten yksinkertaisella ja konkreettisella tavalla ne kuvaavat arjen suuria tunteita ja miten itsestäänselvältä näiden lukemisen jälkeen niistä suurista tunteista puhuminen tuntuu. Lapselle Vesta-Linneat kertovat, että ne kaikki mielessä pyörivät liian suuret vihan ja raivon tunteet ovat ihan normaaleja ja niistäkin selvitään. Äidit ja isätkin voivat suuttua niin, että ovat silloin lapselle melkein pelottavan vieraita, mutta nekin tunteet menevät ohi. Niistä voidaan puhua eivätkä ne vaikuta siihen, että lapsi on joka tapauksessa rakas. Vesta-Linneat ovat kirjoja, joilla on suuri ja tärkeä kasvatuksellinen tavoite, mutta se kasvatus ei kohdistu vain lapsiin vaan myös vanhempiin. Nämä ovat tunnetaitojen perhekoulua parhaimmillaan.

Kaunista mutta synkkää

Posted on

imageHannele Mikaela Taivassalo: Hämäräkirja. Teos & Söderström 2009. 35 s.

Kuvitus:  Lena Frölander-Ulf

Suomennos: Henriikka Tavi

Pieni-niminen prinsessa asuu synkän metsän ympäröimässä linnassa rikkauksien keskellä. Vaikka ulkona pimeydessä pöllö huhuilee huolia, Pieni ei ollenkaan huomaa pelätä. Vasta kun hovimarsalkka kertoo Pienelle pimeyteen kätkeytyvistä kummituksista, noidista, ryöväreistä, susista ja muista pedoista, Pieni alkaa pelätä ja kuvitella, mitkä kaikki vaarat häntä uhkaavatkaan. Lopulta Pieni kyllästyy koko ajan pelkäämään. Hän avaa kaikki linnan ovet selko selälleen ja juoksee metsän pimeyteen. Mutta metsässä hän ei sittenkään näe yhtään petoa, velhoa eikä ihmissutta.

Pieni ei näe myöskään ryöväreitä, joita metsässä kyllä on. Ryövärit sen sijaan näkevät Pienen ja huomaavat tilaisuutensa tulleen. He tunkeutuvat linnaan ryöstämään kalleuksia ja ahmimaan herkkuja, mutta Pieni ei enää välitä linnasta eikä sen aarteista. Pienestä kolosta puun juurakosta hän sen sijaan löytää jonkun, joka on aivan hänen kokoisensa ja joka tarvitsee jonkun huolehtimaan itsestään. Kun Pieni on saanut hoidettua Raukan taas terveeksi, hän vuorostaan sairastuu itse ja Raukka puolestaan huolehtii hänestä. Pieni jää asumaan metsään Raukan luokse eikä enää ikinä haluaisi palata linnaan aarteiden ja huolien keskelle.

Niin. Kaunis tarina. Kieli on runollista, jopa siinä määrin, että tarinasta tulee vähän vaikeaselkoinen.  Tarina on periaatteessa hyvin samantyyppinen kuin Kuka lohduttaisi Nyytiä. Sekä Pieni että Nyyti pakenevat pelkojaan ja lopulta löytävät elämäänsä onnea, levollisuutta, rauhaa ja mikä tärkeintä, yhteyden toiseen samankaltaiseen olentoon. Sekä Hämäräkirja että Kuka lohduttaisi Nyytiä sisältää elämisen taitoon, uskallukseen ja ystävyyden merkitykseen liittyvää symboliikkaa, ja ne ovat hyvin koskettavia tarinoita. Hämäräkirjassa se lopun puhdistava kokemus jää kuitenkin liian epäselväksi. Lopun onnellisuus ei jotenkin ole tarpeeksi käsinkosketeltavaa eikä yksiselitteistä. Jos aikuisellekin jää lopusta epävarma olo, niin mitenhän lapsi sen kokee?

Lena Frölander-Ulfin kuvitus on kyllä aivan upea. Kuvissa on paljon kauniita ja herkkävireisiä yksityiskohtia, joita jäin tutkimaan pitkäksi aikaa. Toisaalta kuvitus on aika synkkäsävyinen. Se tuo hyvin esiin pelon tunnelman. Mitä kaikkea pimeyteen voikaan kätkeytyä? Siellähän voi olla piilossa mitä tahansa! Mutta minusta loppuun olisi pitänyt saada lisää valoa ja selkeyttä, jotta lapsi voisi huokaista helpotuksesta. En tiedä. Ehkä tässä oli tavoiteltu sitä viestiä, että pimeässä itsessään ei ole mitään pelkäämistä, vaan siellä pimeyden keskelläkin voi olla onnellinen.

Tämä kirja on sellainen, että vähintäänkin siitä pitäisi jälkeenpäin keskustella lapsen kanssa hyvin pitkästi ja perusteellisesti. Pelon tunne saadaan kasvamaan, mutta lopun lohduttava ja seesteinen tunnelma jää saavuttamatta. Hieno kirja, hieno tarina, aivan todella upeat kuvat, mutta ei, lapselleni en aio tätä lukea.