RSS-syöte

Avainsana-arkisto: tv-sarjat

Oktonautteja myös kirjana!

Posted on

Meomi: Oktonautit ja mököttäjäkala. Vaukirja 2011. 33 s. Suomennos: Tytti Träff

Meomi: Oktonautit ja suuri aaveriutta. Vaukirja 2011. 33 s. Suomennos: Tytti Träff

Koska tähän blogiin on hakusanojen perusteella monesti päädytty silloin, kun on etsitty Oktonautti-kirjoja, en voi jättää kertomatta niistäkin, kun ne nyt viimein sain käsiini. Oktonautti-kirjojen suomalainen kustantaja on Vaukirja, ja käsittääkseni näitä kirjoja ei sitten muualta saakaan ostettua kuin Vaukirjan kautta. Nämä Oktonautti-kirjat ovat olleet meillä ja varmaan monessa muussakin perhessä hyvin odotettuja. Nykymedian aikakaudella varsinkin lapset ovat tottuneet odottamaan ja vaatimaan, että samaa tuotetta ja samoja hahmoja on saatavana useamman median kautta. Tv-sarjalla tai kirjalla on oheistuotetta, lelua ja peliä ja puuhaa ja mitä kaikkea. Oktonauttien nettisivuilla octonauts.com löytyy muun muassa tulostettavia värityskuvia ja muuta puuhaa, sieltä octogoodies-kohdasta. Onneksi ainakin meillä ipana kaipaa kaikista mieluisista tv-ohjelmista tai elokuvista myös kirjoja. Minua ei periaatteessa ollenkaan miellytä se ajatus, että kirjat olisivat vain osa jotain tuoteperhettä ja keino vahvistaa brändiä, sillä oheistuotekirjat eivät yleensä ole sisältönsä puolesta niitä laadukkaimpia. Toisaalta luulen, että kirjan aseman säilymisen kannalta on välttämätöntä, että kirja on mukana yhtenä tuotteena ja tallennemuotona myös näissä monen median kautta syntyvissä ja vahvistettavissa tuoteperheissä.

No, jospa mentäisiin jo itse asiaan eli kirjoihin. Ensiksi täytyy todeta, että aika onnettoman huono tällaisen kirjan pitäisi olla, etteikö Oktonautti-fani siitä pitäisi. Kirjat ovat siis aivan varmasti elämys ja iloinen kokemus sille, joka on suurella innolla seurannut Oktonauttien seikkailuja televisiosta tai Yle Areenasta. Hahmot ovat suloisen suurisilmäisiä ja pyöreäpäisiä, ystävällisiä ja herttaisen ja hempeän värikkäitä, eli samaa tyyliä kuin nämä kaiken maailman Squinkiesit ja Littlest pet shopit sun muut. Sarja paitsi viihdyttää myös ruokkii lapsen luontaista tiedonhalua. Suosio on siis sekä melko laskelmoitua että toisaalta ihan toivottavaakin, sillä faktapuoli tässä sarjassa on kyllä ihan kohdallaan, mikä vaatii myös suomentajalta jonkun sortin asiantuntemusta tai ainakin pyrkimystä ottaa asioista selvää. Oktonauttien sivuilla oli näiden kahden lisäksi pari muutakin kuvakirjaa, ja eiköhän nekin vielä jossain vaiheessa julkaista suomeksi.

Oktonautit ja mököttäjäkala -kirjassa Oktopodin miehistö törmää mököttävään kalaan, ja ilmeisesti oktonautit ovat sen sortin positiivareita, että heille on aivan ylitsepääsemätön asia, että joku ei hymyile. Asialle on siis tehtävä jotain,  sillä kalan mökötys uhkaa vaikuttaa masentavasti muihinkin meren asukkaisiin. Valitettavasti kukaan oktonauteista ei puhu mököttiä, eikä kala siis pysty kertomaan, miksi se on niin surullinen. Oktonautit yrittävät piristää kalaa sellaisilla asioilla, joista he itse nauttivat. Kuten arvata saattaa, niin tästäkin ongelmasta oktonautit lopulta selviävät. Jostain syystä tämä mököttäjäkalakirja tuntui minusta hiukan lapselliselta, jos nyt sellaista voi sanoa tai ainakaan valittaa, kun on kyse lasten kuvakirjasta. Mutta onneksi toinen oktonauttikirja oli vähän raikkaampi tuttavuus.

Oktonautit ja suuri aaveriutta -kirjassa oktonautit ovat menossa lomanviettoon Riutta Cityyn, mutta sinne tultuaan he huomaavat sen muuttuneen aavekaupungiksi. Kaupunki on menettänyt kaikki värinsä ja muuttunut valkoiseksi, eikä asukkaitakaan ole enää jäljellä kuin yksi, vanha merikilpikonna herra Viikselä, joka sekin on muuttoaikeissa. Oktonauttien loma muuttuukin täydeksi työksi, kun he alkavat etsiä Viikselälle uutta kotia ja samalla selvittää, mikä kumma on aiheuttanut Riutta Cityn autioitumisen. Kun arvoitus ratkeaa, oktonautit saattavat merenelävien kanssa kaupungin takaisin entiseen kukoistukseensa. Tämä kirja ansaitsee kyllä ipanalta aivan erityismaininnan, sillä merenalaiseen maailmaan sijoittuvaan kirjaan on saatu ympättyä monta hänen suosikkieläintään: vasarahai, rausku ja jopa käärme ja lepakko!

Kirjoissa on melko vähän tekstiä, joillakin sivuilla jopa erittäin vähän. Kuvissa kyllä riittää katseltavaa, mutta näin tekstikeskeisille ihmisille kirja, jonka koko aukeamalla saattaa olla vain yksi lause, vaikuttaa kyllä jo vähän pienemmille lapsille tarkoitetulta. Kaikki eivät tietenkään kaipaa yhtä paljon tekstiä kuin meidän ipana. Ja ehkä juuri tv-sarjoihin perustuvissa kirjoissa jopa ihan perustellustikin voi olettaa, että visuaalisuus on tekstiä tärkeämpää tai että lukijoina voi olla myös niitä, jotka eivät ole tottuneet pitkiä tarinoita kuuntelemaan ilman liikkuvaa kuvaa. Ja saa toki olla olemassa sellaisiakin kuvakirjoja, joiden keskeisimpään kohderyhmään 6-vuotiaat eivät enää kuulu.

%d bloggaajaa tykkää tästä: