RSS-syöte

Avainsana-arkisto: tunteet

Kamalan ihana päivä

Posted on

Elina Kauppila: Kamalan ihana päivä. Lasten mindfulness. Viisas elämä 2016. 55 s. Kuvitus: Elina Kauppila 

Joskus tuntuu, että mindfulness on niin kaukana lapsiperhe-elämästä kuin mikään ikinäkään voi olla. Ja jos näin on, niin juuri silloin mindfulnessia tarvitaan. Lastenkasvatus on nykyään yhä enemmän tunne- ja tietoisuustaitojen opettamista ja oppimista!

Aikuisille suunnattuja tietokirjoja lasten mindfulnessista ja tietoisuustaidoista on jo muutama olemassa suomeksikin, mutta lapsille suunnattua materiaalia on vielä aika vähän. En muista kuin kaksi selvästi tietoisuustaitoihin keskittyvää kirjaa, joista olen kummastakin jo aiemmin blogannut: kouluikäisille suunnattu Tipsu ja oivallusten opus sekä kuvakirjaikäisten Zen-pandan tarinoita. Luonnollisesti  lastenkirjallisuudessa on paljon tarinoita, joista oppii tunnetaitoja. Itse asiassa sehän on kirjallisuuden voima ja vahvuus: tarinan hahmoihin samastuminen opettaa empatiaa ja kehittää sekä omien että toisten ihmisten tunteiden ymmärtämistä. 

Tarkoituksenmukaisten tarinoiden etsiminen voi kuitenkin olla vaikeaa, joten kaunokirjallisuudesta enemmän tietokirjallisuuden suuntaan kääntyville täsmätarinoillekin on tarvetta. Kamalan ihanassa päivässä Meinin aamu lähtee käyntiin kankeasti. Hän ei haluaisi syödä aamupalaksi puuroa vaan jäätelöä, ja ulkovaatteiden pukeminenkin tuntuu hankalalta. Puistossa toiset lapset pyöräilevät kovempaa ja toisista jälkeen jääminen harmittaa. Mutta onneksi äiti auttaa Meiniä pääsemään hankalien tunteiden yli ja lopulta illalla saadaan muistella, mitä kaikkia ihania asioita päivä piti sisällään. Kirjassa on myös 21 tietoisuusharjoitusta. Näistä minun suosikkini taitaa olla satuhieronta, sillä sen avulla olen omia vilkkaita lapsiani saanut parhaiten pysähtymään, rauhoittumaan ja olemaan tässä ja nyt. Moni muu harjoitus on ollut vähän niin kuin tuuleen huutaisi.

Lapselle luettavasta tarinasta huolimatta ehkä tämäkin mindfulness-kirja on suunnattu kokonaisuutena enemmän lasten kanssa toimiville aikuisille kuin lapsille. Toisaalta, niin sen on oltavakin, sillä mindfulnessin opettaminen lapselle vaatii sitä, että aikuinen itsekin on matkalla kohti tietoista läsnäoloa. Ehkä meilläkin olisi voinut useampi tietoisuusharjoitus toimia lasten kanssa, jos olisin ensin itse paremmin sisäistänyt ne tavakseni olla ja katsoa maailmaa?

Kamalan ihana päivä sopii ehkä parhaiten heille, jotka ovat jo hiukan jyvällä mindfulnessista ja kasvatustyylistä, jonka ytimenä on pyrkimys nähdä lapsikin ihan todesta otettavana ihmisenä – sama pyrkimys kuin varhaisella feminismillä oli naisten suhteen! (Kiitos tästä kiteytyksestä nimeltämainitsemattomalle keskustelufoorumille!) Voisin kuvitella, että jos Kamalan ihana päivä olisi rasittuneen perheenäidin ensimmäinen kontakti tietoisuustaitoihin ja lapsen omaa kokemusta huomioivaan kasvatukseen, se olisi omiaan herättämään lähinnä raivoa. Voin hyvin kuvitella itseni vaikka seitsemän-kahdeksan vuotta sitten lukemassa Meinin päivästä erittäin turhautuneena. Tarina, siinä esitetyt Meinin pahan mielen aiheuttajat ja keinot niistä selviytymiseksi ovat kuitenkin hyvin yksinkertaistettuja, eivätkä kirjan ratkaisut ja tietoisuusharjoitukset toimi noin vain. Ensinnäkin toisille lapsille on luonnostaan helpompaa päästä negatiivisten tunteiden yli ja toisten lasten kanssa mikään konsti ei tunnu toimivan vaan tarvitaan aikaa ja kasvamista ja asioiden läpikäymistä uudelleen ja uudelleen. Toiseksi: sekä mindfulness että vuorovaikutusta korostava kasvatus ovat kokonaisuuksia. Ne eivät ole yksittäisiä temppuja, jotka alkavat toimia tuosta vaan. Ne liittyvät laajemmin koko olemisen ja elämisen tapaan, joka ei hetkessä muutu vaikka yksittäiset toimintatavat muuttuisivatkin. 

Eetu ja ruma Rusina

Posted on


wpid-20130829_133902.jpgTuija Rekola : Eetu ja ruma Rusina. WSOY 2013. 61 s. Kuvitus Mervi Lindman.
 

Eräänä päivänä Eetu saa varjon. Se päivä on tarkalleen ottaen sama päivä, jolloin vauva tuodaan kotiin. Äiti ja isä menevät sekaisin ja vain lirkuttelevat vauvalle.

– Eikö ole ihana? äiti kujersi ja Eetu arvasi heti, mitä hänen pitäisi vastata.

– Joo, ihan ihana, hän sanoi maireasti, mutta hänen selkänsä taakse ilmestynyt varjo näytti oksentavan.

wpid-20130829_133929.jpg

wpid-20130829_134042.jpg

Vauva osoittautuu hyvin huutavaksi ja huonosti nukkuvaksi yksilöksi, eikä Eetun kotona voi enää kukaan nukkua kunnolla. Vanhemmatkin ovat jo aika finaalissa, eikä ole ihme, että vanhemmilta ei heru Eetulle tarpeeksi huomiota ja empatiaa. Vauva on Eetun ja erityisesti Eetun varjon mielestä ruma, huutava, kurttunaamainen rusina, ällö, hampaaton pallopää ja hajupommi, josta on päästävä eroon. Varjo keksii vaikka mitä keinoja: vauvan voisi heittää roskikseen, palauttaa postissa synnytyssairaalaan tai antaa joululahjaksi naapurin yksinäiselle mummolle. Mutta ei, Rusina on ihme sissi, joka ilmestyy aina vaan takaisin kotiin.

Vähitellen vauva kasvaa ja kehittyy. Huutaminen vähenee, mutta vaivaa siitä juonikkaasta olennosta on edelleen. Eetu ei saa käydä rauhassa edes vessassa, vaan Rusina tuppaa sinnekin mukaan.

– Tämä vauva on ihan sekopää eikä minulla ole mitään rauhaa! Eetu ärisi äidille, mutta tämä vain naureskeli.

– Miisa pitää sinusta. Sinä olet hänen ihanteensa, esikuvansa.

– Ai niinkö? Eetu ällisteli ja hänen kiukkunsa laantui vähän.

Ja melkein huomaamatta vauva hurmaa Eetunkin. Varjo pienenee ja lopulta katoaa.

Minä en ole kovin paljon lukenut pikkusisaruksen syntymästä kertovia kirjoja, koska aiemmin niille ei ollut tarvetta ja sitten kun oli, huomasin, että useimmat niistä oli suunnattu selvästi pienemmille tuleville isosisaruksille kuin tuolle meidän silloin 6-vuotiaalle ipanalle. Mutta Eetu ja ruma Rusina on ihan täysosuma meille. Vaikka se ei enää ole aivan ajankohtainen, niin sisaruskateuteen ja ainoan lapsen aseman menettämiseen liittyvien tunteiden käsittely ei ole nytkään liian myöhäistä. Tässä kirjassa tulee hyvin hienosti esille lapsen tunteiden kahtalaisuus. Toisaalta on halu miellyttää vanhempia ja olla kiltti ja kunnollinen ja toisaalta on kaikki ne negatiiviset tunteet, joille ei tunnu olevan sijaa eikä lupaa olla olemassa. Tarinan kuvitus tuo esille kumpaakin puolta. Eetun väkinäisesti jähmettynyt hymy ja seinällä raivoava musta varjo tekevät tilanteesta elävän ja tunteista käsinkosketeltavan todellisia.

Vaikka kuvitus on tällaisessa kirjassa se osatekijä, jonka mukana kirja joko seisoo tai kaatuu, niin kuvitus ei missään tapauksessa ole ainoa asia, jonka ansiosta tämä kirja jää pystyyn. Koko tarina on oivaltava, hulvattoman hauska ja lasta ymmärtävä. Synkkiä tunteita on helpompi käsitellä, kun ne selkeästi otetaan irti lapsesta ja ulkoistetaan. Lapsi pysyy koko ajan samana, varjo vain jossain vaiheessa ilmestyy ja sitten katoaa. Sekä tarina että kuvat sisältävät melkoisen riemastuttavaa huumoria, ja juuri tämä synkkien ajatusten ja tolkuttoman hauskuuden yhdistelmä taitaa tehdä tästä kirjasta niin herkullisen. Varsinkin kaikki varjon keksimät haukkumasanat ja vauvasta eroonhankkiutumiskonstit olivat ipanan mielestä erityisen hauskoja ja ilmeisesti jotenkin tunteita tuulettavia.

Kustantaja ja ainakin täällä kirjastokin on luokitellut Eetun ja ruman Rusinan kuvakirjaksi. Siihen nähden kirjassa on todella paljon tekstiä. Onpa siellä yksi sellainenkin aukeama, jolla ei ole kuvan kuvaa vaan pelkkää tekstiä. Satukirjaksi minä tätä ehkä mieluummin sanoisin. vaikka satukirjaksi se sitten taas on hiukan lyhyt.

Tipsu ja oivallusten opus

Posted on

Sari Markkanen : Tipsu ja oivallusten opus. Basam Books 2013. 58 s. Kuvittaja Meri Qvist.image

Tipsu on pieni otus, joka asuu metsässä pikkuisessa luolassaan. On päiviä, jolloin Tipsu on onnellinen ja nauttii valosta, keväästä ja elämästä, mutta joskus on päiviä, jotka tuntuvat kurjilta, vaikka mikään ei oikeastaan olisi sen huonommin kuin muulloinkaan. On eläimiä, jotka ovat Tipsun rakkaita ystäviä ja joiden kanssa on hyvä olla, mutta on myös eläimiä, jotka saavat Tipsun tuntemaan itsensä huonoksi ja epäonnistuneeksi. On hetkiä, jolloin ajatukset hyppivät paikasta toiseen, mutta jos istuu tässä ja on aina mielessään jossain muualla, onko sitä sitten lopulta koskaan oikeasti siellä missä on?

Tipsu huomaa, että hän voi joka päivä oppia uutta. Uudet oivallukset auttavat häntä tajuamaan, että itse voi vaikuttaa omaan elämäänsä, varsinkin siihen, miten näkee ja kokee ympärillään olevan todellisuuden.  Jos ajattelee tulevansa onnelliseksi sitten kun on kesä, sitten kun synttärit tai sitten kun saa jonkin uuden kapistuksen eikä huomaa olla onnellinen nyt, niin onko sitä sitten koskaan oikeasti onnellinen? Onko onni aina vain jossain tulevaisuudessa?

Eräänä päivänä käy niin, että yksi eläin toisensa jälkeen tiuskii ja ärisee Tipsulle ja sanoo, että hän on kömpelö ja epäonnistunut. Hän on oikeastaan aina ollut vain tuollainen maanvaiva. Vähitellen Tipsu alkaa uskoa, että muut varmaan ovat oikeassa. Onneksi pöllö tuntee Tipsun ja huomaa, että nyt hänellä eivät ole kaikki asiat kohdallaan. Pöllön viisaat sanat auttavat Tipsua ymmärtämään, että vaikka muuta sanoisivat mitä, hän on hyvä juuri omana itsenään:

”Pahat ajatukset ovat kuin rikkaruoho, joka valtaa kauneimmankin kukkapenkin, jos sen suinkin antaa kasvaa. Kun ajatuksiin alkaa uskoa ja niitä toistella mielessään, se on kuin antaisi niille parasta multaa kasvupohjaksi. – – Tiesitkö Tipsu, että jokainen vesipisara on erilainen ja ainutlaatuinen juuri sellaisena kuin on. Me kaikki olemme ihmeellisiä. Ne jotka toisin sanovat, ovat vain kadottaneet tien omaan sydämeensä ja viisauteensa. Ja kun uskomme pahaa itsestä, alamme vähitellen uskoa sitä myös muista, ja kaikki synkkenee.”

image

Tipsu ja oivallusten opus -kirjan kirjoittaja Sari Markkanen on mindfulness-ohjaaja ja kirja johdattaa tarinan muodossa mindfulness-harjoituksen perusasioihin. Minä en juurikaan mindfulnessia tunne ja minulla oli jonkun verran ennakkoluuloja tämän kirjan suhteen. Vaikka itse kyllä koen tällaisesta ajattelusta saavani jotain positiivista niin silti minua hiukan mietityttää, miten se toimii lapsella, jonka minuus on kehittymättömämpi kuin aikuisen? Toisaalta lasten kyky ajatella saattaa joskus yllättää rajattomalla ennakkoluulottomuudellaan ja epäkonventionaalisuudellaan. Entä sitten synnynnäiset temperamenttierot? Pitäisikö kaikkien pyrkiä olemaan tasaisia ja positiivisia? Sopiiko mindfulnessin positiiviseen suhtautumiseen kannustava ajattelu kaikille temperamenttityypeille? Onko positiivisuus kaikille temperamenteille yleensäkään yhtä mahdollinen ja tavoiteltava ominaisuus? Voiko positiivisen ajattelun paremmuuden korostaminen vahvistaa entisestään asioihin varautuneesti ja epäilevästi suhtautuvan negatiivista minäkuvaa?

Minä koitin meidän negatiivisiin tunteisiin vellomaan jäävälle ipanalle korostaa, että nämä harjoitukset ovat sellaisia, joita voi kokeilla,  olisiko niistä apua. En halunnut antaa sellaista kuvaa, että negatiivinen ajattelu on väärää ja tässä tarinassa neuvotaan, miten oikeasti pitäisi ajatella. Takakansitekstin mukaan tarinat onkin suunnattu 6 – 11 -vuotiaille, ja tämä ikäsuositus kertoo varmaan hyvin siitä, että tarinoiden sisältämät ajatukset ja mindfulness-harjoitukset eivät ehkä ole parhaimmmillaan tätä pienempien lasten kanssa, joilla tietyt minuuden alueet eivät ole vielä kehittyneet kovin pitkälle. Ipanan mielestä kirja näytti kyllä päälle päin siltä, että se varmaan on vähän pienemmille lapsille, ja minun piti ihan tosissani vakuuttaa hänelle, että tämä nimenomaan on isommille, ja pienet eivät ehkä edes pysty näitä juttuja kunnolla ymmärtämään. Tipsun oivallukset kuitenkin vaativat jo jonkin verran loogista tai filosofista ajattelua sekä toden ja kuvitelman erottamista.

Minua kiinnostaisi kovasti tietää, miten ja millä tasolla lapsi ymmärtää Tipsun ajatusharjoitukset. Meillä seitsemänvuotias kuunteli hiljaa ja jokin tarinaoissa sai selvästi miettimään sitä, miten eri tavalla asioita voi ajatella. Minä luulen ja uskon, että osa Tipsun oivalluksista jäi jonnekin mielen perukoille muhimaan. Ehkä ne aikanaan siellä kypsyvät. Joitain ajatuksia ihminen voi olla valmis ottamaan vastaan ja toisia taas ei, ainakaan vielä. Sitku-onnesta kertovan tarinan oivallus ainakin taisi mennä meidän tavarahamsterilta hiukan ohi. Juttelimme tarinan jälkeen sen opetuksesta: siitä, että jos aina odottaa jotain tapahtuvaksi ja ajattelee sitten olevansa onnellinen, niin koska sitä sitten oikeasti lopulta on onnellinen? ”Mä ainakin tiedän koska mä olen onnellinen. Sitten kun minä saan sen Ninjago-kalkkarokopterin!”

Selvä. Just tämähän se opetus olikin.

Joka tapauksessa ainakin osa Tipsunkin mindfullness-harjoituksista voisi olla hyväksi ihan kaikille: läsnäolo, rauhoittuminen ja pienistä asioista nauttiminen ovat varmasti jokaisen elämässä tarpeen.

image

Jokilaivan tarinoita eli unelmia pitää olla!

Posted on

image

Lucy Kincaid : Jokilaivan tarinoita. Kirjalito 1983. 192 s. Kuvittaja Eric Kincaid.

Joskus on niin vaikea vain olla. Antaa ajan kulua, viettää aikaa tekemättä mitään hyödyllistä. Olla suorittamatta ja tekemättä mitään, mitä olisi tarkoitus saada valmiiksi. Olla menemättä minnekään ja tavoittelematta mitään. Suunnata ajatuksensa siihen, mitä on nyt eikä siihen, mitä voisi tai pitäisi olla.

Olemisen oppikirjaksi päätin viikonloppuna kaivaa hyllystä esiin Jokilaivan tarinoita. Lumihankia sulattavana kaatosateisena kevätpäivänä siitä oli hyvä hakea myös toivottavasti mahdollisimman pian edessä olevaa kesän lämpöistä tunnelmaa.

image

Tomppa, Make ja Vesseli istuvat aurinkoisena kesäaamuna huljuttelemassa varpaitaan rantavedessä. Vesseli kertoo haaveilevansa laivassa asumisesta, ja siinä samassa Tomppa ponnahtaa pystyyn ja vie ystävänsä katsomaan Tulppaania. Voisiko haave noin vain toteutua? Ystävykset muuttavat Tulppaani-nimiseen jokilaivaan ja lähtevät matkaan. Tompan, Maken ja Vesselin päivät täyttyvät laivaelämän arkisista puuhista, pienistä, yllättävistä vastoinkäymisistä ja joskus lämpöisistä ja joskus epämiellyttävistä kohtaamisista toisten eläinten kanssa. Heti matkan alussa ystävykset saavat ristikseen töykeän ja itsekeskeisen mutta omasta mielestään hyvin avuliaan Elmeri-sammakon, josta on lopulta paljon vaivaa. Elmerin itsekkyydessä ja kohtuuttomuudessa on muuten hyvin paljon samaa kuin toisen englantilaisen lastenkirjaklassikon sammakossa, Kaislikossa suhisee -kirjan herra Konnassa. Eräänä päivänä pelastetaan oksanhankaan juuttunut saukonpoikanen, toisena taas pidetään huolta vilustuneesta kontiaisraukasta, kerran annetaan jopa koipensa loukanneen komentelevan Elmerin tulla laivaan asumaan.Välillä joudutaan tuuliajolle, sumuun tai myrskyyn.  Kaiken kaikkiaan elämä joella on  tapahtumarikasta ja dramaattista mutta myös rauhallista ja leppoisaa.

image

image

Kirjan jokainen luku on melko itsenäinen kokonaisuus, joka sopii iltasaduksi: ei liian lyhyt, ei liian pitkä. Minuun tässä kirjassa on aina tehnyt suuren vaikutuksen se, että tapahtumat eivät ole vain vilskettä ja yhteensattumia. Monien tarinoiden etenemisen kannalta erilaiset tunteet ovat hyvin keskeisiä tekijöitä. Pelko, huoli, ärsyyntyminen, velvollisuudentunne tai auttamisenhalu kuljettavat tapahtumia eteenpäin ja rakentavat draaman kaarta. Joissakin luvuissa koko tarina perustuu eläinten välisiin ristiriitoihin.

Eric Kincaidin kuvitus on aivan ainutlaatuisen kaunista ja tunnelmallista. Eläinten ja luonnon kuvaus on herkkää ja ilmeikästä. Kuvat ovat myös niin yksityiskohtaisia, että sekä kasvi- että eläinlajit ovat helposti tunnistettavissa. Vaikka brittiläinen maalaismaisemat eivät ole minulle ennestään tuttuja näkymiä, Jokilaivan tarinoiden kuvista tulee suorastaa kaipuu päästä vaeltelemaan samoihin maisemiin. Mutta miten löytää se asenne, että matka on määränpäätä tärkeämpi? Jotta voisi vain lilliä pitkin jokea olematta matkalla mihinkään? Ja miten voisi saada elämänsä sellaiseksi, että voisi noin vain kantaa koko omaisuutensa yhteen pieneen jokilaivaan?

Uusi vuosi on hyvä aloittaa zenillä

Posted on

Jon J. Muth : Pandan zentarinoita. Basam books 2012. 40 s. Suomentaja : Lauri Porceddu.

image

Joulu tuli ja meni. En satsannut paljon valmisteluihin ja joulustressiin, mutta siitä huolimatta ei jäänyt aikaa lukea eikä kirjoittaa lukemastaan. Sekin vähä, mitä sain aikaiseksi, on tallennettuna raakilemaisina luonnoksina, joista osa ehkä joskus saa lopullisenkin muotonsa ja pääsee blogiin, osa mitä luultavimmin ei koskaan tule valmiiksi. Blogikirjoittelun aloittaminen uudelleen tauon jälkeen alkoi jo tuntua vähän nihkeältä ja työläältä. Mutta sitten kävi taas niin, että löysin kirjan, joka aivan yksiselitteisesti kertoi, että minun on siitä kirjoitettava ja kerrottava ja oikeastaan aivan heti.

Karl, Michael ja Addy tapaavat eräänä päivänä jättiläispanda Tyynen Veden, joka asuu niiden naapurustossa. Tyyni Vesi osoittautuu karhuksi, jonka seurassa on yllättävän hyvä olla, sillä se on mukavalla tavalla erikoinen. Kaikki itsestäänselvät asiat eivät olekaan itsestäänselviä, ja mikäs voisikaan olla lapsista sen mukavampaa. He käyvät kukin vuorollaan sen luona kylässä, ja jokaiselle se kertoo pienen tarinan.image

image

Taisin joskus kuvata jotain kuvakirjaa sanomalla, että sen jälkeen oli taas hetkisen helpompi hengittää, ja sama kuvaus pätee myös Pandan zentarinoihin. Kirja tarjoilee mielenrauhaa, pysähtymistä ja mielenkiintoisia pohdintoja. Ai niin, ja tietysti kauniita kuvia, joissa niissäkin on paljon tilaa hengittää. Tyynen Veden lapsille kertomissa tarinoissa pohditaan tavaroiden ja omaisuuden merkitystä, onnea ja negatiivisten tunteiden aiheuttamaa painolastia. Huonokin onni voi myöhemmin osoittautua hyväksi, sillä koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Eikä mikään taakka ole sen raskaampi kuin vihan ja katkeruuden kantaminen jatkuvasti mukanaan. Suuria asioita, mutta juuri niin yksinkertaisessa muodossa, että lapsikin ymmärtää. Tarinoiden sävy on erityisen miellyttävä sikäli, että ne eivät ole liian osoittelevia ja syyttäviä, vaan lempeän herätteleviä. Ne jättävät tilaa omalle oivallukselle ja ajattelulle.

image

image

Tyynen Veden kertomissa tarinoissa on muun kirjan vesivärikuvituksesta poikkeava mustavalkoinen kuvitus, mikä selkeyttää tarinaa huomattavasti. Kun lyhyeen tarinaan on upotettu kolme vieläkin lyhyempää tarinaa, tulos voisi olla sekavakin, mutta suureksi osaksi luultavasti tämän kuvitusratkaisun ansiosta rakenne pysyy hyvin kasassa. Päällisin puolin Pandan zentarinoita on sen verran simppeli ja helppo kirja, että se sopii hyvin jo pienillekin lapsille.  Vaikka tekstit eivät ole kovin pitkiä, ajateltavaa kuitenkin riittää ihan aikuisellekin. Itse asiassa harkitsen jo hiukan, että ostaisin tämän kirjan kotihyllyyn, lähinnä omaksi ilokseni. Lapselle en tätä vielä ole päässyt lukemaan, sillä ipanalla kestää aina joskus vähän pidemmänkin aikaa lämmetä minun valitsemilleni kirjoille. Voi olla, että Tyynen Veden mielenrauha on niin toiselta planeetalta tämän meidän tavaroita rakastavan ja negatiivisissa tunteissaan joskus hyvin pitkällisestikin vellovan lapsen mielenlaadun kanssa, ettei hän ehkä saakaan tästä kovin paljon irti? Nuorempi lapsi taas on tämän ensimmäisen puolen vuotensa aikana jo saanut lempinimen Tyyne, joten hän saattaa olla muutaman vuoden päästä jo paljon vastaanottavaisempaa yleisöä mielenrauhakirjalle. Mutta toki sille rauhattomammallekin tätä täytyy kokeilla, hänhän sitä mielenrauhaa juuri tarvitsisi. (Ja minä.)