RSS-syöte

Avainsana-arkisto: tunnetaidot

Kamalan ihana päivä

Posted on

Elina Kauppila: Kamalan ihana päivä. Lasten mindfulness. Viisas elämä 2016. 55 s. Kuvitus: Elina Kauppila 

Joskus tuntuu, että mindfulness on niin kaukana lapsiperhe-elämästä kuin mikään ikinäkään voi olla. Ja jos näin on, niin juuri silloin mindfulnessia tarvitaan. Lastenkasvatus on nykyään yhä enemmän tunne- ja tietoisuustaitojen opettamista ja oppimista!

Aikuisille suunnattuja tietokirjoja lasten mindfulnessista ja tietoisuustaidoista on jo muutama olemassa suomeksikin, mutta lapsille suunnattua materiaalia on vielä aika vähän. En muista kuin kaksi selvästi tietoisuustaitoihin keskittyvää kirjaa, joista olen kummastakin jo aiemmin blogannut: kouluikäisille suunnattu Tipsu ja oivallusten opus sekä kuvakirjaikäisten Zen-pandan tarinoita. Luonnollisesti  lastenkirjallisuudessa on paljon tarinoita, joista oppii tunnetaitoja. Itse asiassa sehän on kirjallisuuden voima ja vahvuus: tarinan hahmoihin samastuminen opettaa empatiaa ja kehittää sekä omien että toisten ihmisten tunteiden ymmärtämistä. 

Tarkoituksenmukaisten tarinoiden etsiminen voi kuitenkin olla vaikeaa, joten kaunokirjallisuudesta enemmän tietokirjallisuuden suuntaan kääntyville täsmätarinoillekin on tarvetta. Kamalan ihanassa päivässä Meinin aamu lähtee käyntiin kankeasti. Hän ei haluaisi syödä aamupalaksi puuroa vaan jäätelöä, ja ulkovaatteiden pukeminenkin tuntuu hankalalta. Puistossa toiset lapset pyöräilevät kovempaa ja toisista jälkeen jääminen harmittaa. Mutta onneksi äiti auttaa Meiniä pääsemään hankalien tunteiden yli ja lopulta illalla saadaan muistella, mitä kaikkia ihania asioita päivä piti sisällään. Kirjassa on myös 21 tietoisuusharjoitusta. Näistä minun suosikkini taitaa olla satuhieronta, sillä sen avulla olen omia vilkkaita lapsiani saanut parhaiten pysähtymään, rauhoittumaan ja olemaan tässä ja nyt. Moni muu harjoitus on ollut vähän niin kuin tuuleen huutaisi.

Lapselle luettavasta tarinasta huolimatta ehkä tämäkin mindfulness-kirja on suunnattu kokonaisuutena enemmän lasten kanssa toimiville aikuisille kuin lapsille. Toisaalta, niin sen on oltavakin, sillä mindfulnessin opettaminen lapselle vaatii sitä, että aikuinen itsekin on matkalla kohti tietoista läsnäoloa. Ehkä meilläkin olisi voinut useampi tietoisuusharjoitus toimia lasten kanssa, jos olisin ensin itse paremmin sisäistänyt ne tavakseni olla ja katsoa maailmaa?

Kamalan ihana päivä sopii ehkä parhaiten heille, jotka ovat jo hiukan jyvällä mindfulnessista ja kasvatustyylistä, jonka ytimenä on pyrkimys nähdä lapsikin ihan todesta otettavana ihmisenä – sama pyrkimys kuin varhaisella feminismillä oli naisten suhteen! (Kiitos tästä kiteytyksestä nimeltämainitsemattomalle keskustelufoorumille!) Voisin kuvitella, että jos Kamalan ihana päivä olisi rasittuneen perheenäidin ensimmäinen kontakti tietoisuustaitoihin ja lapsen omaa kokemusta huomioivaan kasvatukseen, se olisi omiaan herättämään lähinnä raivoa. Voin hyvin kuvitella itseni vaikka seitsemän-kahdeksan vuotta sitten lukemassa Meinin päivästä erittäin turhautuneena. Tarina, siinä esitetyt Meinin pahan mielen aiheuttajat ja keinot niistä selviytymiseksi ovat kuitenkin hyvin yksinkertaistettuja, eivätkä kirjan ratkaisut ja tietoisuusharjoitukset toimi noin vain. Ensinnäkin toisille lapsille on luonnostaan helpompaa päästä negatiivisten tunteiden yli ja toisten lasten kanssa mikään konsti ei tunnu toimivan vaan tarvitaan aikaa ja kasvamista ja asioiden läpikäymistä uudelleen ja uudelleen. Toiseksi: sekä mindfulness että vuorovaikutusta korostava kasvatus ovat kokonaisuuksia. Ne eivät ole yksittäisiä temppuja, jotka alkavat toimia tuosta vaan. Ne liittyvät laajemmin koko olemisen ja elämisen tapaan, joka ei hetkessä muutu vaikka yksittäiset toimintatavat muuttuisivatkin. 

Ei käy päinsä, Antero!

Posted on

Daisy Hirst: Ei käy päinsä, Antero! 33 s. Lasten keskus 2016.

Lastenkirjastotyötä tekevänä on ollut aika turhauttavaa, että minulla on lapsi, joka ei halua koko ajan uusia ja erilaisia lukuelämyksiä. Teoriassa minulla olisi aivan upea mahdollisuus tutustua yhdessä lapsen kanssa monenlaiseen kirjallisuuteen. Joidenkin lastenkirjojen kohdalla jään miettimään, miten lapsi ottaa ne vastaan. Joskus epäilen, että kirja on kirjoitettu liikaa aikuisia ajatellen eikä lapsilukija tai -kuulija saa tarinasta oikein mitään irti. Joistakin kirjoista taas en pidä itse, mutta haluaisin nähdä, miten lapsi reagoi. Varsinkin isomman lapseni kanssa olen löytänyt monelle kirjalle aivan uudenlaisen merkityksen ja tarkoituksen, kun olen nähnyt millaisia kirjallisia elämyksiä voi saada kirjasta, joka ei ehkä täytä kaikkia laadun ja hyvän maun kriteerejä.

Mutta kuopuksen kanssa ei lähdetäkään löytöretkille vaan luetaan Sannoja ja Teemuja uudestaan ja uudestaan, luetaan kirjoja, joissa on vain tuttuja hahmoja, kirjoja jotka toistavat tuttua kaavaa tai pyörivät pienissä, tutuissa ja arkisissa kuvioissa. Uusia ja varsinkin yhtään kokeilevia kirjoja on melkein mahdotonta saada ujutettua lukurepertuaariin, joten jokainen kirja, jota sekä minä että lapsi jaksamme lukea, on varsinainen aarre.

Meidän uusin aarteemme on sisarusten välisestä viha-rakkaussuhteesta kertova Ei käy päinsä, Antero!

image

Sori. Kuva ei suostu kääntymään. Saattepahan niskajumppaa.

Otussisarukset Natalia ja Antero tulevat yleensä oikein hyvin toimeen, mutta joskus on päiviä, jolloin kaikki menee muutenkin pieleen ja sitten vielä Natalia löytää Anteron syömästä hänen lempikirjaansa. Ei käy päinsä, Antero! Natalia suuttuu Anterolle ja piirtää kuvan, jossa Antero joutuu pyörremyrskyyn ja pedot jahtaavat häntä. Se olisi ihan oikein sellaiselle toisten kirjoja syövälle pikkupedolle! Mutta miltä Nataliasta sitten tuntuu, kun hän luulee, että pikkuveli on oikeasti joutunut myrskyn ja petojen armoille?

Hahmot ovat hyvin yksinkertaisia mutta ilmeikkäitä. Ihastuttavaa, kuinka vähäeleisesti Hirst on saanut ilmaistua Natalian ja Anteron tunnetiloja! Ja kuinka pienillä jutuilla voi esitellä sisarusten välisen asetelman ja siihen liittyvät ristiriidat!  Ensimmäisessä kuvassa on vain onnellinen Natalia sekä äidin ja isän kädet, jotka hypyttävät Nataliaa ilmaan. Mutta sitten on myös Antero: Natalian ilme muuttuu epävarmaksi ja lukijan katse seuraa Natalian katsetta rattaissa luottavaisen näköisenä hymyilevään Anteroon.

image

image

Lopussa Natalia ja Antero ovat taas sovussa, pyytävät toisiltaan epätodellisen kypsästi anteeksi ja siirtyvät suunnittelemaan ja piirtämään uusia yhteisiä seikkailuja, mutta minusta tunteita käsittelevien lastenkirjojen ei aina tarvitse olla kaikilta osin täysin realistisia. Todellisuuden kuvaamisen sijaan on tärkeää myös antaa lapselle keinoja selviytyä ristiriidoista ja oppia tunnetaitoja. Liikaa opettavaisuutta kyllä tunnetaitojen kohdalla vierastan, sillä tunteita ei voi ohjata ulkoisten sääntöjen avulla. Ei käy päinsä, Antero ei onneksi sorru opettamaan oikeita toimintatapoja.

Lasten keskus taitaa olla minun suosikkikustantamoni. Lasten keskuksen julkaisemien kirjojen joukosta ei tarvitse erikseen etsiä helmiä, vaan melkein täytyy erikseen mainita, jos käykin niin, että joku sen kustantamon kirjoista ei olekaan minun mielestäni kovin hyvä.

Tipsu ja oivallusten opus

Posted on

Sari Markkanen : Tipsu ja oivallusten opus. Basam Books 2013. 58 s. Kuvittaja Meri Qvist.image

Tipsu on pieni otus, joka asuu metsässä pikkuisessa luolassaan. On päiviä, jolloin Tipsu on onnellinen ja nauttii valosta, keväästä ja elämästä, mutta joskus on päiviä, jotka tuntuvat kurjilta, vaikka mikään ei oikeastaan olisi sen huonommin kuin muulloinkaan. On eläimiä, jotka ovat Tipsun rakkaita ystäviä ja joiden kanssa on hyvä olla, mutta on myös eläimiä, jotka saavat Tipsun tuntemaan itsensä huonoksi ja epäonnistuneeksi. On hetkiä, jolloin ajatukset hyppivät paikasta toiseen, mutta jos istuu tässä ja on aina mielessään jossain muualla, onko sitä sitten lopulta koskaan oikeasti siellä missä on?

Tipsu huomaa, että hän voi joka päivä oppia uutta. Uudet oivallukset auttavat häntä tajuamaan, että itse voi vaikuttaa omaan elämäänsä, varsinkin siihen, miten näkee ja kokee ympärillään olevan todellisuuden.  Jos ajattelee tulevansa onnelliseksi sitten kun on kesä, sitten kun synttärit tai sitten kun saa jonkin uuden kapistuksen eikä huomaa olla onnellinen nyt, niin onko sitä sitten koskaan oikeasti onnellinen? Onko onni aina vain jossain tulevaisuudessa?

Eräänä päivänä käy niin, että yksi eläin toisensa jälkeen tiuskii ja ärisee Tipsulle ja sanoo, että hän on kömpelö ja epäonnistunut. Hän on oikeastaan aina ollut vain tuollainen maanvaiva. Vähitellen Tipsu alkaa uskoa, että muut varmaan ovat oikeassa. Onneksi pöllö tuntee Tipsun ja huomaa, että nyt hänellä eivät ole kaikki asiat kohdallaan. Pöllön viisaat sanat auttavat Tipsua ymmärtämään, että vaikka muuta sanoisivat mitä, hän on hyvä juuri omana itsenään:

”Pahat ajatukset ovat kuin rikkaruoho, joka valtaa kauneimmankin kukkapenkin, jos sen suinkin antaa kasvaa. Kun ajatuksiin alkaa uskoa ja niitä toistella mielessään, se on kuin antaisi niille parasta multaa kasvupohjaksi. – – Tiesitkö Tipsu, että jokainen vesipisara on erilainen ja ainutlaatuinen juuri sellaisena kuin on. Me kaikki olemme ihmeellisiä. Ne jotka toisin sanovat, ovat vain kadottaneet tien omaan sydämeensä ja viisauteensa. Ja kun uskomme pahaa itsestä, alamme vähitellen uskoa sitä myös muista, ja kaikki synkkenee.”

image

Tipsu ja oivallusten opus -kirjan kirjoittaja Sari Markkanen on mindfulness-ohjaaja ja kirja johdattaa tarinan muodossa mindfulness-harjoituksen perusasioihin. Minä en juurikaan mindfulnessia tunne ja minulla oli jonkun verran ennakkoluuloja tämän kirjan suhteen. Vaikka itse kyllä koen tällaisesta ajattelusta saavani jotain positiivista niin silti minua hiukan mietityttää, miten se toimii lapsella, jonka minuus on kehittymättömämpi kuin aikuisen? Toisaalta lasten kyky ajatella saattaa joskus yllättää rajattomalla ennakkoluulottomuudellaan ja epäkonventionaalisuudellaan. Entä sitten synnynnäiset temperamenttierot? Pitäisikö kaikkien pyrkiä olemaan tasaisia ja positiivisia? Sopiiko mindfulnessin positiiviseen suhtautumiseen kannustava ajattelu kaikille temperamenttityypeille? Onko positiivisuus kaikille temperamenteille yleensäkään yhtä mahdollinen ja tavoiteltava ominaisuus? Voiko positiivisen ajattelun paremmuuden korostaminen vahvistaa entisestään asioihin varautuneesti ja epäilevästi suhtautuvan negatiivista minäkuvaa?

Minä koitin meidän negatiivisiin tunteisiin vellomaan jäävälle ipanalle korostaa, että nämä harjoitukset ovat sellaisia, joita voi kokeilla,  olisiko niistä apua. En halunnut antaa sellaista kuvaa, että negatiivinen ajattelu on väärää ja tässä tarinassa neuvotaan, miten oikeasti pitäisi ajatella. Takakansitekstin mukaan tarinat onkin suunnattu 6 – 11 -vuotiaille, ja tämä ikäsuositus kertoo varmaan hyvin siitä, että tarinoiden sisältämät ajatukset ja mindfulness-harjoitukset eivät ehkä ole parhaimmmillaan tätä pienempien lasten kanssa, joilla tietyt minuuden alueet eivät ole vielä kehittyneet kovin pitkälle. Ipanan mielestä kirja näytti kyllä päälle päin siltä, että se varmaan on vähän pienemmille lapsille, ja minun piti ihan tosissani vakuuttaa hänelle, että tämä nimenomaan on isommille, ja pienet eivät ehkä edes pysty näitä juttuja kunnolla ymmärtämään. Tipsun oivallukset kuitenkin vaativat jo jonkin verran loogista tai filosofista ajattelua sekä toden ja kuvitelman erottamista.

Minua kiinnostaisi kovasti tietää, miten ja millä tasolla lapsi ymmärtää Tipsun ajatusharjoitukset. Meillä seitsemänvuotias kuunteli hiljaa ja jokin tarinaoissa sai selvästi miettimään sitä, miten eri tavalla asioita voi ajatella. Minä luulen ja uskon, että osa Tipsun oivalluksista jäi jonnekin mielen perukoille muhimaan. Ehkä ne aikanaan siellä kypsyvät. Joitain ajatuksia ihminen voi olla valmis ottamaan vastaan ja toisia taas ei, ainakaan vielä. Sitku-onnesta kertovan tarinan oivallus ainakin taisi mennä meidän tavarahamsterilta hiukan ohi. Juttelimme tarinan jälkeen sen opetuksesta: siitä, että jos aina odottaa jotain tapahtuvaksi ja ajattelee sitten olevansa onnellinen, niin koska sitä sitten oikeasti lopulta on onnellinen? ”Mä ainakin tiedän koska mä olen onnellinen. Sitten kun minä saan sen Ninjago-kalkkarokopterin!”

Selvä. Just tämähän se opetus olikin.

Joka tapauksessa ainakin osa Tipsunkin mindfullness-harjoituksista voisi olla hyväksi ihan kaikille: läsnäolo, rauhoittuminen ja pienistä asioista nauttiminen ovat varmasti jokaisen elämässä tarpeen.

image

Vesta-Linnea ja hirviö-äiti

Posted on

image Tove Appelgren : Vesta-Linnea ja hirviö-äiti. Tammi 2001. 33 s. Kuvitus : Salla Savolainen

Nyt kun kuvakirjojen lukeminen on meillä vähentynyt, on entistäkin helpompi huomata, milloin kirja koskettaa. Kuvakirja kuin kuvakirja ei enää kelpaa uudelleen luettavaksi, vaan siinä pitää todella olla jotain, joka kiinnostaa tai saa ajattelemaan. Minulle tuli kiire lukea ipanalle Vesta-Linnea -kirjoja nyt, kun kuvakirjat vielä ovat ajankohtaisia. Aikaisemmin en halunnut niitä ottaa luettavaksi, koska esimerkiksi Vesta-Linnea mieli mustana -kirjassa sisarussuhteet ovat aika merkittävässä osassa, ja meidän ipana oli pitkään vihainen siitä, että hänellä ei ole yhtään siskoa tai veljeä. No, nyt on pikkusisko, niin ei mene enää Vesta-Linneaa lukiessa huomio epäolennaisiin asioihin.

Vesta-Linnea ja hirviö-äiti -kirjassa sukkahousujen pukeminen aiheuttaa ongelmia. Vesta-Linnea huomaa, että äiti suuttuu kohta ja silloin olisi järkevintä vain pukea ne sukkahousut, mutta jostain syystä Vesta-Linnea ei kuitenkaan osaa tai halua tehdä niin. Niinpä äiti tosiaan suuttuu ja aloittaa jäätävän vihaisen hiljaisuuden. Juuri kun äiti päättää taas alkaa puhua hänelle, Vesta-Linnea pudottaa vahingossa nukenastiaston posliinikupin, joka menee tietysti palasiksi, ja niin äiti suuttuu uudelleen. Lopulta Vesta-Linnea sanoo äidille, ettei enää halua asua tämän kanssa ja ulvoo itsensä uneen. Äiti puolestaan vain istuu ja tuijottaa ja tuntee olevansa maailman huonoin äiti. Mutta illalla äiti ja Vesta-Linnea juttelevat, vaikka puhumisen aloittaminen tuntuu kummastakin vaikealta. He pyytävät toisiltaan anteeksi ja toteavat, että ei kukaan voi olla aina hyvällä tuulella ja kiltti. Ja sitten se kaikkein olennaisin: ”Kuule, minä en aina pidä siitä, mitä sinä teet. Mutta rakastan sinua aina.”
image

image

Tavallaan tuo loppu anteeksipyytelyineen ja rakastamisineen voisi helposti olla liian imelä tai opettavainen. Mutta koska koko äidin ja Vesta-Linnean päivä, sen jokapäiväiset ongelmat ja niiden aiheuttama negatiivisten tunteiden kierre ovat niin äärimmäisen aitoja ja todellisia ja sisältävät niin suuria tunteita, on kirja myös päätettävä suuriin tunteisiin. Hirviö-äiti -kirjassa ollaan kaikessa arkisuudessaankin niiden lapsiperheen kaikkein tärkeimpien kysymysten äärellä.

Kuvakirjassa on ihan omanlaisensa mahdollisuus keskittyä olennaiseen. Kun tapahtumia, tunteita ja ihmissuhteita on vain rajallisesti, ne nousevat eri tavalla esille kuin pidemmässä kirjassa. Kuvat myös auttavat tilanteen visualisoimisessa ja henkilöihin samastumisessa. Ipana huudahti kirjan jälkeen suurella tunteella, että juuri tuolla tavalla minunkin pitäisi pyytää häneltä anteeksi, kun olen suuttunut hänelle. Hetken mietin ja sanoin sitten, että niinhän minä teenkin ja muistutin vielä parista konkreettisesta tilanteesta lähiajoilta. Ipana totesi itsekin, että ”niinhän sinä taidatkin tehdä”. Joskus sitä vaan tarinoiden avulla huomaa asioita, joita ei omassa elämässään olekaan ennen tajunnut.

Vesta-Linnea -kirjoissa on hienointa se, miten yksinkertaisella ja konkreettisella tavalla ne kuvaavat arjen suuria tunteita ja miten itsestäänselvältä näiden lukemisen jälkeen niistä suurista tunteista puhuminen tuntuu. Lapselle Vesta-Linneat kertovat, että ne kaikki mielessä pyörivät liian suuret vihan ja raivon tunteet ovat ihan normaaleja ja niistäkin selvitään. Äidit ja isätkin voivat suuttua niin, että ovat silloin lapselle melkein pelottavan vieraita, mutta nekin tunteet menevät ohi. Niistä voidaan puhua eivätkä ne vaikuta siihen, että lapsi on joka tapauksessa rakas. Vesta-Linneat ovat kirjoja, joilla on suuri ja tärkeä kasvatuksellinen tavoite, mutta se kasvatus ei kohdistu vain lapsiin vaan myös vanhempiin. Nämä ovat tunnetaitojen perhekoulua parhaimmillaan.

Matka meren alle

Posted on

Hei, Oktonautit tulee uusintana! 😀 Kun Oktonautit alkoivat ensimmäisen kerran, meidän ipana oli jo pidempään ollut hirveän meri-innostuksen vallassa. Oli mukavaa, että Oktonauttien ansiosta hän pystyi päiväkotikavereidenkin kanssa juttelemaan vampyyritursaista, valashaista ja ryhävalaista, tai siis että muutkin hiukan tiesivät jotain näistä jutuista ja pystyivät leikkimään mukana.

Lasten tv-ohjelmista voi olla siis muutakin hyötyä kuin se, että niiden aikana saa laittaa rauhassa ruokaa. Lastenohjelmat voivat antaa viihteen ohella ihan oikeaa tietoa ja ne voivat innostaa hakemaan tietoa lisääkin. Silloin kun Dinojuna tuli televisiosta, kirjastoon tuli selvästi entistä pienempiä dinosaurustietäjiä vanhempiensa kanssa hakemaan lisää luettavaa, kun ennen dinokirjat olivat lähinnä vähän isompien, eskarilaisten ja eka-tokaluokkalaisten, suosiossa. Seuraavaksi sitten Oktonautit sai lapset kiinnostumaan merenalaisesta maailmasta.

Mereen liittyviä kuvakirjoja on, mutta loppujen lopuksi yllättävän vähän.  Tässä meidän suosikkeja suunnilleen vuoden takaa. Näissä on kyllä nykyisellään jo meille aivan liian vähän tekstiä ja tietoa, mutta neli-viisivuotiaana nämä upposivat todella hyvin:

Donaldson : Oiva Sintti. Tarinoita kertova pikkukala. Kustannus-Mäkelä, 2007. 32 s.

 Oiva on pikkuinen kala, joka myöhästyy koulusta joka aamu, ja joka aamu hänellä on entistä uskomattomampi selitys myöhästymiselleen. Runokuvakirjan kuvitus on merenalaisine yksityiskohtineen herkullinen, ja vaikka kaikkia kala- ja muita eläinlajeja ei tarkasti nimetäkään, ipana saa riemuissaan bongailla kuvista jo ennestään tuntemiaan lajeja. Ipanaa riemastutti erityisesti se, että tässä kirjassa pikkukalojen opettajana on rausku kuten Nemoa etsimässä -elokuvassakin, tosin rauskulaji vain on eri.

Donaldson : Etana ja valas maailman merillä. Kustannus-Mäkelä, 2003. 32 s.

Donaldsonin toisessa meriaiheisessa runokuvakirjassa etana haluaisi lähteä merille, ja ystävällinen ryhävalas lupaa auttaa sitä. Maailmanympärimatkan aikana käy ilmi, että myös aivan pieni otus saattaa joskus pystyä auttamaan suurta. Kuvituksessa ei tällä kertaa liikuta yhtä paljon meren pinnan alla kuin Oiva Sintissä, mutta merieläinfaneille löytyy edelleen tarpeeksi mielenkiintoista bongailtavaa.

Pfister : Sateenkaarikala-kirjat. Lasten keskus.

Sateenkaarikala-kirjoissa käsitellään merenalaisen maailman sijaan oikeastaan enemmän tunnetaitoja ja sosiaalisia taitoja:pelkojen,ennakkoluulojen tai erilaisuuden kohtaamista. Suuri osa kirjojen kalalajeista on erilaisia satukaloja, joilla ei taida olla mitään tunnistettavaa vastinetta oikeassa eläinmaailmassa. Meidän ipanaa se ei, yllättävää kyllä, ole yhtään häirinnyt, mutta kovin tieteellisestä näkökulmasta merenalaista maailmaa lähestyvälle lapselle Sateenkaarikala-kirjat voivat olla pettymys.

Sarjan uusin kirja, Sateenkaarikala tutkii meren syvyyksiä, on tässä suhteessa hiukan edeltäjiään parempi, sillä siinä on jo selvästi tunnistettaviakin lajeja. Tässä kirjassa sarjalle ominaiset kuvien  kimaltelevat yksityiskohdat ovat myös erityisen hyvässä käytössä, sillä Sateenkaarikala lähtee etsimään irronnutta hohtosuomuaan pelottavasta, pimeästä syvänteestä, jossa kuulemma asuu kamalia hirviöitä. Meren syvyyksissä se kohtaa hirviöiden sijaan kauniisti kimaltelevia syvänmerenvyöhykkeen itsevalaisevia otuksia, jotka auttavat sitä hohtosuomun löytämisessä.

Myöhemmin tänä kesänä on näköjään ilmestymässä seuraava Sateenkaarikala-kirja nimeltään Kauniita unia, Sateenkaarikala.

Laval : Missä on merisiili? Nemo, 2010. 14 s.

Missä on merisiili? -kirjassa taas päästään nimenomaan tunnistamaan ja etsimään lajeja omista elinympäristöistään. Kuvitus on hauskan sarjakuvamainen ja lajeja ja kuvituksen yksityiskohtia on todella paljon. Mitään sen kummempaa tekstiä ja tarinaa tässä kirjassa ei ole, mikä ainakin meillä oli suuri puute. Tosi kiva kirja, mutta kun tuo ipana haluaa kuulla myös tarinoita eikä vain katsella kuvia.

Timmers : Syvänmeren tohtori Teppo. Schildt, 2008. 32 s.

Tohtori Teppo kiertelee sukellusveneellään pinnan alla auttamassa erilaisista terveysongelmista kärsiviä mereneläviä, ja luonnollisesti sitten eläimetkin haluavat auttaa Teppoa, kun hän joutuu pulaan. Tohtori Teppo oli vähän aikaa ipanan suosikkikirja, vaikka siinä hänen tavallisista suosikeistaan poiketen on hyvin vähän tekstiä suhteessa kuvaan. Kuvitus on melko pelkistettyä ja selkeää, mutta voitti ipanan puolelleen luultavasti humoristisuudellaan.

Meriaiheisia tietokirjoja taas on kirjastoluokituksessa useammassakin paikassa, joten niiden metsästäminen kirjaston hyllystä voi olla vähän hankalaa. Yleisesti merikirjat löytyvät luokasta 55.6 (hydrologia), mutta Oktonautti-fanille löytyy paljon mielenkiintoisia kirjoja muistakin luokista. Valaat ja delfiinit ovat luokassa 58.11 eli nisäkkäät, kun taas hait, rauskut ja muut kalat ovat luokassa 58.14. Sukellusveneitä löytyy luokasta 65.542 (laivat) ja hylkyjä ja haaksirikkoja luokasta 69.63 (vesiliikenne). Lisäksi luokasta 58.9 (eläinten elintavat) löytyy tiettyjen elinympäristöjen, esimerkiksi merenalaisen maailman, eläimistöä kuvailevia kirjoja.

Minä olen perhonen

Posted on

 

Tuula Korolainen : Minä olen perhonen
Kuvitus : Taru Castrén. Tammi, 2010

Etsin ja valitsen mielelläni luettavaksi kuvakirjoja, joissa ei ole hirveän perinteiset sukupuoliroolit. Pidän siitä, että ei ole valmista ja tiukkaa oletusta, millainen pojan pitäisi olla tai millainen tytön. Väkisinkin tietysti suurin osa kuvakirjoista, jotka yleensäkin kertovat ihmislapsista, kertovat joko tytöstä tai pojasta. Sukupuolihan tulee esille jo ihmisen nimessä, ja hahmoista kuitenkin pitää rakentaa pienillä elementeillä uskottavia kokonaisuuksia, mikä tekee niistä helposti aika stereotyyppisiä. Se, miten tyttöjä ja poikia esitetään, ei kuitenkaan pelkästään peilaa todellisuutta, vaan myös rakentaa sitä.

No, en minäkään mitään kokonaan sukupuoletonta kirjaa ja henkilöhahmoa kaipaa. Enkä myöskään räväköitä stereotypioiden rikkomisia, koska ne eivät tee erilaisesta tavallista, vaan… no, erilaisesta näkyvää. Että saahan sitä tuollainenkin olla, vaikka on se kyllä vähän omituista…

Tätä kirjaa siis tervehdin ilolla. Nuutin päiväkotiryhmässä harjoitellaan kevätjuhlanäytelmää. Nuutti saa päähänsä, että hän haluaa olla perhonen. Mutta perhosen asu on jo varattu. Kastematopuku ei kelpaa eikä ampiaispukukaan. Viisas ja herkkävaistoinen päiväkodintäti lopulta keksii, että ei taida olla kyse nimenomaan perhosasusta, vaan siitä, että Nuutti haluaisi päälleen jotain kaunista. Onneksi löytyy vielä yksi puku, joka sitten kelpaakin Nuutille.

Ja onneksi lapsenikin piti tästä kirjasta. Olisi harmittanut kovasti, jos ei olisi pitänyt, sillä minä itse pidin. Pidin siitä, miten kirjassa ei tehty mitään numeroa siitä, että Nuutti on nimenomaan poika, ja haluaa silti pukeutua kauniisti. Pidin siitä, miten viisaasti Nuutin päähänpinttymää käsiteltiin, ja mietittiin, mitä Nuutti oikeasti haluaa kun hän vaatii saada olla perhonen. Ipanakin taisi löytää tästä jotain samastumispintaa. Niin paljon häntä hirvitti, että kohta Nuutille varmaan suututaan kun hän päästää tunteensa valloilleen ja vaatii perhospukua itselleen. Mutta loppu on kaikin puolin onnellinen. Tällaisen kirjan jälkeen on hetken aikaa jotenkin helpompi hengittää.

(Kuvan lähde : Tammen kuvapankki)