Tuulien taikuri

Reeta Aarnio : Tuulien taikuri. Otava 2013. 219 s.

Rehtori Ulla Pirtapaulan entinen luokkatoveri Marja Karma, nykyinen kuntakehityskonsultti, on palannut Kuuunankaan kostamaan. Hänen muistonsa Kuuunangasta, sen ihmisistä ja koko kouluajasta ovat pelkkää ulkopuolelle jättämistä ja haukkumista. Kun hän, katkeroitunut koulukiusattu, saa käsiinsä lähes loputtomasti valtaa ja voimaa, hän päättää tuhota koko Kuunangan. Joka yö hän nostattaa tuonpuoleisesta noudettujen tuonenmarjojen voimalla hirmumyrskyn, jonka tuhoja ei ehdita korjaamaan ennen seuraavaa yötä ja myrskyä. Puita lakoaa, sähkölinjat menevät poikki, kattopeltejä lentää taivaan tuuliin. Päivisin Marja Karma tekee tuhotöitä toisella tavalla. Tuonenmarjojen avulla hän lumoaa kunnanjohtajan viransijaisena toimivan Kalervo Karesuon uskomaan, että kunnan talouden pelastamiseksi ei ole tehtävissä muuta kuin lakkauttaa lähes kaikki julkiset palvelut.

Jokaöisiin myrskyihin ja Karesuon lumoamiseen kuluu yllättävän paljon tuonenmarjoja. Niitä on saatava lisää, mutta toista kertaa Marja Karma ei aio lähteä vaaralliselle poimintamatkalle. Joku muu saa nyt vaarantaa henkensä ja noutaa marjat hänen puolestaan. Ehkä joku väkitaitoinen lapsi olisi kaikkein helpointa manipuloida lähtemään tuonpuoleiseen ja saada vielä päälle päätteeksi hänet uskomaan, että se oli hänen oma ajatuksensa…?

Liina, Siri, Viola ja Eetu käyvät edelleen taikatunneilla, ja nyt on aika opetella tulemaan toimeen oikukkaitten väkiolentojen kanssa.  Erkaannutustunneilla käydään tuonpuoleisen rajalla etsimässä omaa voimaeläintä, mutta rajaa kauemmas heidän ei missään tapauksessa ole lupa lähteä.

Liinan perheessä odotetaan vauvaa syntyväksi, mutta ihan vielä se ei saisi syntyä. Pieni Leija-vauva syntyy kuitenkin juuri silloin kuin syntyy ja joutuu taistelemaan hengestään. Liina miettii epätoivoisesti, olisiko hänellä mitään taikakeinoa vauvan hengen pelastamiseksi. Samoihin aikoihin Liinan Maire-mummo, tai tarkemmin sanottuna isän mummon sisko, kuolee. Kun Liina on isänsä kanssa tyhjentämässä Mairen kotia, Liina tekee yllättävän löydön hänen kirjahyllystään ja saa selville, että yksi keino kyllä olisi. Mutta ennen kuin Liina ehtii toteuttaa vaaralliset aikeensa, tuonpuoleiseen pääsemiseen ja tuonenmarjojen keräämiseen tarvittavat ohjeet sisältävä  vihko katoaa. Kukapa muukaan sen olisi siepannut, kuin alituisesti Liinaa piikittelevä Anniina Alakavala…

Tämä kirjasarja onnistuu kaikesta taiasta, fantasiasta, väkiolennoista ja käynneistä tuonpuoleisessa  huolimatta uskomattoman hyvin pysymään kiinni arjessa. Päähenkilöt Liina, Siri, Viola ja Eetu toki kehittyvät sarjan edetessä, mutta pysyvät tarpeeksi samanlaisina ja tarpeeksi lapsina ollakseen hyvin todellisia henkilöitä. Sarjan tässä osassa käsitellään koulukiusaamista hienosti. Marja Karman elämään kiusaamisella on ollut valtavan suuri vaikutus, vaikka kiusaajat hädin tuskin muistavat koko ihmistä ja kiusaamista. Muistot selvästi nolottavat kiusaajia nyt aikuisena, vaikka toisaalta he eivät voikaan muistaa ainakaan ihan tarkoituksella ja aktiivisesti kiusanneensa.

Harvoin muistan lukeneeni kaunokirjallisuudessa näin monipuolista, ymmärtävää, ymmärrystä lisäävää ja eri näkökulmista katsovaa tarinaa koulukiusaamisesta. Erityisen viisas valinta minusta on se, että lasten kunnioittama rehtori Ulla Pirtapaulakin on lapsuudessaan ollut osallisena kiusaamisessa, ei ehkä aktiivisena mutta kuitenkin yhtenä, joka nauroi mukana, käänsi selkänsä ja jätti Marjan yksin. Liinan ainaisesta kiusanhengestä Anniinasta nähdään aivan uusia puolia eikä häntäkään enää pysty pitämään vain yksiselitteisen ilkeänä kiusaajana. Kun kirjassa nähdään asiat rinnakkain Liinan ja Anniinan sekä Marja Karman ja hänen entisten luokkatovereidensa kannalta, saadaan jo todella monta näkökulmaa koulukiusaamiseen. Kiusaajat ja heidän taustansa, tekojensa syyt ja heidän oma kokemuksensa tilanteesta voivat olla hyvin erilaisia ja kaikesta huolimatta jopa ymmärrettäviä. Tuulien taikurin kiusaamiskuvaukset ovat sikälikin toimivia, että niissä ei tapahdu mitään kovin ihmeellistä, vaan juuri sellaisia asioita, joita varmasti jokainen koululainen kohtaa jossain muodossa.

Haltijan poika

Sari Peltoniemi : Haltijan poika. Tammi 2013. 182 s.

Jouni on aloittanut lukion, kasailee bändiä, yrittää hankkia sille keikkoja ja jatkaa seurusteluaan Matleenan kanssa. Mutta löydettyään haltijaperimänsä Jouni on alkanut muuttua. Hän ei enää palele vaikka ulkona olisi kuinka kylmää eikä hän enää tarvitse unta. Mitä ihmettä sitten tehdä niillä loputtomilla yön tunneilla, jolloin muut nukkuvat ja jolloin hänenkin oletetaan nukkuvan? Jouni kaipaa yöllä ulkoilmaa ja löytää yöstä itselleen toisen maailman. Se on maailma, jossa hän aistii asioita ja olentoja, joita ei tavallisten ihmisten päivämaailmassa ole. Hän on löytänyt äitinsä perinnön, haltijaveren, avulla tien toiseen todellisuuteen.

Arkitodellisuus puolestaan aiheuttaa ongelmia. Bändikuviot eivät ota kehittyäkseen ja Matleena tuntuu välttelevän Jounia. Myös bändikaverit ja Saara-sisko käyttäytyvät jotenkin oudosti. Jouni tuntee olevansa irrallaan muista ja hänestä tuntuu, että kukaan ei oikeasti taida välittää hänestä. Tämän päänsisäisen kriisinsä kanssa Jouni ajautuu tekemään ratkaisuja, jotka juuri sillä hetkellä tuntuvat mitä välii -tyylillä aivan hyviltä, mutta jotka kuljettavat Jounia askel askeleelta kauemmas toisista ihmisistä ja kohti ongelmia. Yön maailmassa Jouni tapaa Kriden, jonka elämä meni niin pieleen kuin pieleen voi mennä, ja siitä lähtien hän on viettänyt yönsä varmistamalla, että kuolleet pysyvät hautausmaalla, omassa kuolleiden maailmassaan. Kride yrittää auttaa Jounia tekemään  parempia ratkaisuja, mutta todellisuudessa Jouni on tekemässä juuri samoja virheitä kuin Kridekin.

Päähäni jysähti heti sata tapaa, jolla Krideä olisi voinut auttaa. Olisi pitänyt auttaa. Sanoin:
– Sun turvaverkko petti.
– Mulla ei ollut turvaverkkoa.
– Kaikilla on. Tai pitäis olla.
– Usko vaan, ettei mikään verkko auta, jos sen itse repii pois.

Minuun suurimman vaikutuksen yön olennoista teki aehpar, johon Jouni törmää jo ensimmäisillä yöretkillään. Seurattuaan kaukaa kuuluvaa valitusta hän löytää pienen lapsen yksin keskellä metsää. Verinen, pahaa oloa ympärilleen huokuva otus on kuitenkin kaikkea muuta kuin tavallinen, avuton ja eksynyt lapsi. Mutta kuollutkin voi tarvita apua.

Tällaistako on ihmisen elämä? se tuntui kysyvän, huonoa kohtelua, väkivaltaa, hylkäämistä, piittaamattomuutta. Sitäkö se on, sellainenko on teidän maailmanne? Mitään muuta minä en siltä saanut, vaikka synnyin niin kuin kaikki, nälkäisenä ja iloisena ja suurin odotuksin, varmana siitä että minusta huolehdittaisiin kun kerran olin oikea, kokonainen ihminen, yksielämäinen, valmis saamaan oman nimen. Miksei minulle ollut tarkoitusta?

Aloittaessani lukemaan Haltijan poikaa en muistanut kovin hyvin, mitä sarjan ensimmäisessä osassa Kuulen kutsun metsänpeittoon tapahtui. Onneksi se ei merkittävästi haitannut lukemista, vaan pääsin helposti kirjaan sisään. Henkilöitä on rajallinen määrä, tapahtumat eivät vyöry loputtomasti lukijan päälle ja ovat myös tarpeeksi riippumattomia aiemmista tapahtumista.

Tätä kirjaa minun on hyvin vaikea edes yrittää arvioida kovin objektiivisesti, koska lukukokemukseni oli niin vahvasti subjektiivinen. Ymmärrän hyvin, että jonkun toisen lukemana sama kirja voisi olla aika pelkistetty ja yksinkertainen. Monet muut mystiikkaan nojaavat fantasiakirjat ovat paljon eeppisempiä ja enemmän irti arkitodellisuudesta, mistä ehkä tulee jotenkin sellainen ikiaikaisten voimien tuntu. Mutta huolimatta Haltijan pojan minimalistisesta ilmaisusta tai ehkä juuri siksi ne ikiaikaiset voimat tuntuivat tulevan nyt hyvin lähelle.

Jostain syystä Sari Peltoniemen tekstit toimivat minulle aina. Näen, tunnen ja koen helposti hänen kirjojensa henkilöt, tapahtumat, paikat ja tunteet, vaikka kerronta ei ole laveasti kuvailevaa. En ole kuitenkaan onnistunut analysoimaan, mistä ihmeestä tämä johtuu. Henkilöhahmojakaan ei ole kuvailtu mitenkään poikkeuksellisen tarkasti eivätkä he ole erityisen suuria ja mieleenjääviä persoonia. Siitä huolimatta minä ymmärrän näitä ihmisiä, heidän tunteitaan ja toimintansa motiiveja, mikä tekee heistä todellisia, koskettavia ja eläviä. Haltijan pojassa erityisesti päähenkilö Jouni on oikeastaan kaikesta poikkeavuudestaan huolimatta äärimmäisen tavallinen ja siksi hyvin sympaattinen hahmo. Vaikka lukija osaa nähdä tekstistä sen, että Jouni on voimakas sankari, Jouni itse kuitenkin elää siinä todellisuudessa, joka ei ole kirjan tarina vaan oikea elämä. Hän on omaa arvoaan ymmärtämätön epävarma teini, joka peilaa itseään ympäristöönsä ja löytää aina tästä muista peilautuvasta kuvasta negatiivisia tulkintoja. Vaikka hän löytää itsestään haltijaäidin perintönä tulleita poikkeuksellisia kykyjä ja tien toiseen todellisuuteen, hän pysyy vahvasti kiinni myös isän ja muiden ihmisten arkitodellisuudessa, jossa hän ei ole sen kummempi kuin muutkaan. Toinen maailma toki houkuttelee, mutta Jouni näkee selvän eron itsensä ja luonnonsuojeluaatteeltaan radikaalin Saaran välillä.

Veden valtiaat

Marjut Hjelt : Veden valtiaat. (Totta ja tarua -sarja) SKS 2012. 144 s. Kuvitus: Christer Nuutinen

Kuinkas sattuikaan! Juuri kun kirjoitin tuosta Merten salaisuudet -kirjasta, niin seuraavalla kirjastoreissulla löysin uutuuden, jossa on koko kirjan edestä veteen liittyviä myyttejä. Tämähän sopii meille kuin nenä päähän! On todella mukavaa löytää lasta kiinnostavasta aiheesta hyvin tehty kirja, joka ei ole ihan hetkessä luettu, nähty ja ulkoa opittu. Kuusivuotias ei ehkä vielä osaa arvostaa lähdeluetteloa, mutta aikuiselle se ainakin kertoo jotain tämän kirjan laadusta, lähtökohdista ja tavoitteista. Toisaalta kuusivuotias ei ole vielä tämän kirjan varsinaista kohderyhmääkään, joten samanikäisille en voi tätä suositella, ellei lapsella sitten ole jo ennestään kiinnostusta ja tietoa myyttisistä olennoista, hirviöistä ja vedenalaisesta maailmasta. Vanhoihin kansanuskomuksiin ja mytologioihin perustuvat hahmot ja tarinat voivat olla turhan raakoja ja pelottavia, jos ei ole vielä tottunut käsittelemään sentyyppisiä asioita niiden omassa kontekstissa. Tästä kirjasta ei missään nimessä kannata aloittaa tutustumista myyttisiin olioihin, sillä monien taruolentojen arvaamattomuus ja pahantahtoisuuus voivat olla liian pelottavia. Lapsen on kyllä hyvä olla jo hirviö- ja kauhujuttuiässä kestääkseen Veden valtiaissa vilisevät hukkuneet neidot ja katkotut sormet sun muut kauheudet. Vaikka eipä silti, onhan näitä koulukuntaeroja sen suhteen, millaisten tarinoiden katsotaan sopivan lasten kuultaviksi. Sensuroimattomien Grimmin satujenkin lukemiselle on olemassa perustelunsa. Minä asetun taas tässäkin asiassa sinne keskivaiheille, eli en vältä kaiken raakuuteen tai julmuuteen viittaavan lukemista lapselle, mutta harkitsen kyllä sitä tarkkaan aina lapsen kulloisenkin kehitystason mukaan.

Kun Sedna varttui nuoreksi neidoksi, hän ei halunnut aviomiehekseen metsästäjää, joka hänelle oli valittu. Sedna uhmasi isäänsä ja meni naimisiin rakkaan koiransa kanssa. Isä raivostui kapinoivalle tyttärelleen, nosti Sednan kajakkiin ja heitti tämän jäiseen mereen. Sedna pyrki takaisin kajakkiin, mutta isä hakkasi tytön sormet poikki ja tyttö vajosi mereen. Sedna jäi asumaan mereen ja hänestä tuli kuolleiden valtakunnan valtijatar.

Veden valtiaat vaikuttaa erittäin kattavalta pakkaukselta, vaikka luonnollisesti siihen on valittu vain osa maailman tarustojen vedenväestä. Suomalaiset vesien taruolennot ja jumalat saavat luonnollisesti muiden kansojen mytologioita suuremman roolin ja hyvä niin. Teksti on sikäli miellyttävän vanhanaikaista, että se ei kamalan paljon kosiskele eikä yritä olla hauskaa, vaan tarinat kerrotaan tietokirjamaisesti sellaisina, kuin ne mytologioissa ja kansantaruissa ovat. Tosin se myös merkitsee sitä, ettei tätä kannata tyrkyttää kuin niille lapsille, joita aihe oikeasti kiinnostaa. Joitain eri mytologioiden olentoja yhdisteleviä sepitelmiäkin kirjassa ilmeisesti on, tai siltä minusta ainakin vaikutti. En tiedä, mitä kuusivuotias niistä ajatteli, mutta minun lajitteleva mieleni kyllä hiukan tykkäsi huonoa siitä, että eri kansojen myyttisiä olentoja yhdisteltiin kuvitteelliseen tarinaan kirjassa, jonka muut tarinat perustuvat todellisiin lähteisiin, siis muinaisiin uskomuksiin ja mytologioihin.

Christer Nuutisen kuvitus on hyvin vaikuttava. Hän on onnistunut luomaan kuvituksissaan eri olennoille erilaisen luonteen ja tyylin satumaisen kauniista karun maanläheiseen tai ikiaikaisen hirvittävään. Ipanan mielestä kuvat eivät ole liian jännittäviä, vaikka kyllä ovat enemmän siellä jännittävän puolella. Veden valtiaita ei esimerkiksi saa jättää yöksi hänen huoneeseensa, vaan kirja on aina tuotava illalla sieltä pois, etteivät merihirviöt, erityisesti Iku-Turso ja Umibözu, häiritsisi hänen untaan.

Iku-Turso, Äijön eli paholaisen poika

Yemanja, meren pinnalla kävelevä lumoojatar

Pimeäjuhlien aika

Tuula Korolainen : Aaveaakkoset eli haamuhetki kullan kallis. Tammi 2000. Kuvitus : Tiina Paju

Tähän aikaan vuodesta meillä vietetään pimeäjuhlia. Juhlakautta ei ole millään tavalla rajattu kalenterin mukaan, vaan juhlia vietetään sitten kun on sellainen olo, ja tällä viikolla tuli juuri sellainen olo. Pimeäjuhlassa on ehkä parasta se, että sitä voi viettää vaikka joka ilta. Aloitimme pimeäjuhlat viime syksynä, kun asuimme ensimmäistä vuotta tässä nykyisessä kodissa, rivitalossa rauhallisella paikalla melkein metsän reunassa. Illat olivat hyvin lämpimiä ja terassilla oli mukava rauhoittua yöhön. Jopa vauhdikas ipana rauhoittui, hän ehkä eniten meistä. Oikeastaan koko pimeäjuhla taisi olla alun perin hänen ideansa, ja hyvä idea olikin.

Pimeäjuhlaan tarvitaan:
1) pimeä ja mielellään suhteellisesti ottaen melko lämmin ilta
2) terassi, parveke tai piha, jossa voi istuskella
3) vilttejä, villasukkia ja villapaitoja tai fleecetakkeja
4) kannullinen rooibos-teetä
5) iltapala
6) jotain pientä herkkua, kuten kurpitsapiirakkaa
7) kynttilöitä, lyhtyjä ja kaikkein mieluiten irvistävä kurpitsalyhty
8) jotain ihan pikkuisen jännää, ihan pikkuisen synkkää mutta silti hauskaa, kodikasta ja rauhallista lukemista

Runot ovat ehkä sopivinta luettavaa pimeäjuhlaan, sillä niissä on riittävästi hiljaisuutta mukana. Luetaan runo, ollaan hetki hiljaa ja mietitään, mitä siinä oikein sanottiinkaan. Mikä runossa oli totta, mikä tarua tai huumoria? Voisiko se olla totta, ja mitä jos se olisikin totta?  Sitten hörpätään vähän teetä ja luetaan seuraava runo.

Minulla on kylläkin vähän vaikea suhde lastenrunoihin. Omasta lapsuudestani muistan, että en voinut sietää niitä. Niistä tuli jotenkin vaivaantunut olo. Nonsense-runot olivat ehkä pahinta. Ilmeisesti niiden olisi pitänyt olla hauskoja, mutta minun huumorintajuni ei tainnut niihin riittää. Minä olisin halunnut, että runo olisi ollut kaunis tai että se ainakin joko suoraan tai vähemmän suoraan olisi kertonut jostain, niin kuin nyt vaikka Tunteellinen siili. Sitten kävi niin, että meille tuli lapsi, joka pitää runoista. Niinpä olen omista runo-ongelmistani huolimatta päätynyt lukemaan aika paljon lastenrunoja, mutta edelleen olen kyllä kohtalaisen vaativa niiden suhteen. Ei riitä, että on rytmi ja riimi, on oltava myös jokin ajatus. Tai sitten edes jokin kielellinen jippo, joka pistää ajattelemaan. Sellaisistakin runoista pidän, joissa on pientä haastetta ääneenlukijalle. Jos vaikka runon rytmi tulee esille vain tietynlaisilla painotuksilla luettuna tai jos lukijan kieli on mennä solmuun ellei koko ajan keskity siihen, mitä on lukemassa. Ipanalle kyllä kelpaisi melkein mikä tahansa runo, ainakin, jos runossa on käärme tai lepakko. Tai jos edes runoon liittyvässä kuvassa on jompi kumpi.

Viime vuoden suosikki pimeäjuhlien kirjoista oli Aaveaakkoset. Paitsi että se läpäisee minun lastenrunoseulani, sen kannessa on käärmeen kuva, eli ipana piti tästä kirjasta ensinäkemältä. Aaveaakkoset koostuu 29 runosta, joiden alkukirjaimet muodostavat aakkoset aasta ööhön. Runoissa on kummituksia, kummallisuuksia, outoja otuksia ja ilmiöitä, pelkoja, huumoria ja vaihtelevia tunnelmia. Kovin pienelle en Aaveaakkosia suosittelisi, vaikkei siinä mitään liian pelottavaa olekaan. Harmillisen usein sopivan iän kriteerinä pidetään sitä, kuinka vanhalle lapselle jotain voi lukea, kun kannattaisi ajatella sitä, minkä ikäisille kirja avautuu parhaiten. Aaveaakkosten runoista saa kuitenkin hiukan enemmän irti, jos lapsi on joskus kuullut Nastamuumiosta, Bermudan kolmiosta tai internetistä. Parissa runossa myös eletään selvästi koulumaailmassa, ja Aaveaakkoset sopiikin parhaiten pienille koululaisille. Ai niin, siitä tulikin mieleeni, että valitettavasti tässäkin kirjassa on minun inhokkiriimiparini Oulussa – koulussa, mutta onneksi sentään tässä Oulu – koulu -runossa on hiukan muutakin ideaa.

Minun suosikkini Aaveaakkosista on H, jossa on haamuja, seesteisen rauhallista tunnelmaa ja hauska idea, ja sen ääneen lukemisessakin on yllättävää haastetta. Tulee ihan mieleen jostain vuosien takaa ne lasten kirjoittamat tarinat, joita julkaistiin lastenlehdissä ja joissa jokainen sana alkoi samalla kirjaimella.

”Haamuhetki kullan kallis”,

huokaa haamuäiti haamupalalla.

Haamukahvi herttaisesti höyryää.

Haamuisä haamulehden levittää.

Haamuvaari on jo haamukalalla.

Haamulapsi hyörii haamutoimissaan.

Haamurusko kultaa haamumaan.