RSS-syöte

Avainsana-arkisto: tahtoikä

Kamalan ihana päivä

Posted on

Elina Kauppila: Kamalan ihana päivä. Lasten mindfulness. Viisas elämä 2016. 55 s. Kuvitus: Elina Kauppila 

Joskus tuntuu, että mindfulness on niin kaukana lapsiperhe-elämästä kuin mikään ikinäkään voi olla. Ja jos näin on, niin juuri silloin mindfulnessia tarvitaan. Lastenkasvatus on nykyään yhä enemmän tunne- ja tietoisuustaitojen opettamista ja oppimista!

Aikuisille suunnattuja tietokirjoja lasten mindfulnessista ja tietoisuustaidoista on jo muutama olemassa suomeksikin, mutta lapsille suunnattua materiaalia on vielä aika vähän. En muista kuin kaksi selvästi tietoisuustaitoihin keskittyvää kirjaa, joista olen kummastakin jo aiemmin blogannut: kouluikäisille suunnattu Tipsu ja oivallusten opus sekä kuvakirjaikäisten Zen-pandan tarinoita. Luonnollisesti  lastenkirjallisuudessa on paljon tarinoita, joista oppii tunnetaitoja. Itse asiassa sehän on kirjallisuuden voima ja vahvuus: tarinan hahmoihin samastuminen opettaa empatiaa ja kehittää sekä omien että toisten ihmisten tunteiden ymmärtämistä. 

Tarkoituksenmukaisten tarinoiden etsiminen voi kuitenkin olla vaikeaa, joten kaunokirjallisuudesta enemmän tietokirjallisuuden suuntaan kääntyville täsmätarinoillekin on tarvetta. Kamalan ihanassa päivässä Meinin aamu lähtee käyntiin kankeasti. Hän ei haluaisi syödä aamupalaksi puuroa vaan jäätelöä, ja ulkovaatteiden pukeminenkin tuntuu hankalalta. Puistossa toiset lapset pyöräilevät kovempaa ja toisista jälkeen jääminen harmittaa. Mutta onneksi äiti auttaa Meiniä pääsemään hankalien tunteiden yli ja lopulta illalla saadaan muistella, mitä kaikkia ihania asioita päivä piti sisällään. Kirjassa on myös 21 tietoisuusharjoitusta. Näistä minun suosikkini taitaa olla satuhieronta, sillä sen avulla olen omia vilkkaita lapsiani saanut parhaiten pysähtymään, rauhoittumaan ja olemaan tässä ja nyt. Moni muu harjoitus on ollut vähän niin kuin tuuleen huutaisi.

Lapselle luettavasta tarinasta huolimatta ehkä tämäkin mindfulness-kirja on suunnattu kokonaisuutena enemmän lasten kanssa toimiville aikuisille kuin lapsille. Toisaalta, niin sen on oltavakin, sillä mindfulnessin opettaminen lapselle vaatii sitä, että aikuinen itsekin on matkalla kohti tietoista läsnäoloa. Ehkä meilläkin olisi voinut useampi tietoisuusharjoitus toimia lasten kanssa, jos olisin ensin itse paremmin sisäistänyt ne tavakseni olla ja katsoa maailmaa?

Kamalan ihana päivä sopii ehkä parhaiten heille, jotka ovat jo hiukan jyvällä mindfulnessista ja kasvatustyylistä, jonka ytimenä on pyrkimys nähdä lapsikin ihan todesta otettavana ihmisenä – sama pyrkimys kuin varhaisella feminismillä oli naisten suhteen! (Kiitos tästä kiteytyksestä nimeltämainitsemattomalle keskustelufoorumille!) Voisin kuvitella, että jos Kamalan ihana päivä olisi rasittuneen perheenäidin ensimmäinen kontakti tietoisuustaitoihin ja lapsen omaa kokemusta huomioivaan kasvatukseen, se olisi omiaan herättämään lähinnä raivoa. Voin hyvin kuvitella itseni vaikka seitsemän-kahdeksan vuotta sitten lukemassa Meinin päivästä erittäin turhautuneena. Tarina, siinä esitetyt Meinin pahan mielen aiheuttajat ja keinot niistä selviytymiseksi ovat kuitenkin hyvin yksinkertaistettuja, eivätkä kirjan ratkaisut ja tietoisuusharjoitukset toimi noin vain. Ensinnäkin toisille lapsille on luonnostaan helpompaa päästä negatiivisten tunteiden yli ja toisten lasten kanssa mikään konsti ei tunnu toimivan vaan tarvitaan aikaa ja kasvamista ja asioiden läpikäymistä uudelleen ja uudelleen. Toiseksi: sekä mindfulness että vuorovaikutusta korostava kasvatus ovat kokonaisuuksia. Ne eivät ole yksittäisiä temppuja, jotka alkavat toimia tuosta vaan. Ne liittyvät laajemmin koko olemisen ja elämisen tapaan, joka ei hetkessä muutu vaikka yksittäiset toimintatavat muuttuisivatkin. 

Prinsessa Pikkiriikki

Posted on

Hannele Lampela: Prinsessa Pikkiriikki. Otava 2016. 77 s. Kuvitus: Ninka Reittu image_zps7vyhpure

Hyvä aloitus on tärkeä. Sen jälkeen saa tulla tylsempikin kohta, mutta aloituksen täytyy imaista, ja Prinsessa Pikkiriikissä on juuri sellainen hyvä aloitus, joka saa lukijan puolelleen heti ensimmäisellä sivulla. Minä onnistuin nauramaan ääneen heti ensimmäisellä sivulla.

Prinsessa Pikkiriikki on sen sortin prinsessa, ettei häntä ihan heti osaisi arvata prinsessaksi – hänen koipensa ovat laihaakin laihemmat ja tummat hiuksensa ovat aina vähän takussa, eikä mene päivääkään ettei hänen mekossaan ole muutamaa länttiä pinaattisoppaa (oli sitä sitten ollut ruokana tai ei). Hänen hymynsä kuitenkin ulottuu korvasta korvaan ja silmät ovat päivänsäteitä täynnä, ja se on kaiketi pääasia prinsessahommissa.

Ihan hyvin kuvattu tuo meidän prinsessa ja ties kuinka moni muukin pieni prinsessa. Prinsessa Pikkiriikkiin on helppo samastua!

Olen pitkän aikaa kaipaillut uusia hyviä satukirjoja, mutta niiden suhteen on ollut hiljaista. Kiva että nyt tuli Prinsessa Pikkiriikki, joka itse asiassa vastaa aika hyvin juuri meidän perheen tarpeita. Siinä on riittävästi prinsessaa (lapsen toive), riittävästi epäprinsessaa (äidin toive), riittävän pitkästi tekstiä (äidin toive) mutta riittävän paljon tapahtumia ja kuvia (lapsen keskittymiskyvyn esittämä vaatimus).

Prinsessa Pikkiriikkiä ärsyttävät aikuiset, jotka ovat aina määräämässä, että pitää laittaa kurahousut jalkaan ja aina niitä pitää totella, vaikka ne keksisivät miten typeriä sääntöjä tahansa. Pikkiriikki ei mitään muuta toivo, kuin että hän voisi lähettää kaikki aikuiset Himpskattiin täältä määräilemästä, jotta hän saisi elää niin kuin haluaa: ainakin hän söisi joka päivä suklaapuuroa eikä käyttäisi kurahousuja ikinä.

Koska prinsessa Pikkiriikin Makkara-koira on oikea taikakoira, niin tämä toivehan on tietysti mahdollista toteuttaa nakkimakkarapalkalla. Makkaran ei tarvitse kuin laittaa häntänsä taikomisasentoon, nuuskuttaa kolme kertaa ilmaa, pyöriä kaksitoista kertaa ympäri ja pyöräyttää oikea taikavääkylä nurmikolle ja taika on valmis! Ja nyt ei kukaan enää ole määräilemässä, vaan Pikkiriikki saa tehdä mitä ikinä haluaa: syödä kaikki karkit ja katsoa muumeja ihan liikaa ja liian läheltä telkkaria, kaivella äidin meikkejä ja vaatekaappia ja mennä ulos ilman kenkiä ja kurahousuja!

No, kyllä Pikkiriikki sitten kuitenkin lopulta ilahtuu, kun äiti ja isä tulevat Himpskatista takaisin kotiin. image_zpswo4e3kuc

Mutta elämä käy kuitenkin tylsäksi jos ei saa lähteä yksin edes ostamaan metrilakua, joten asialle on tehtävä jotain. Metrilakua nythetimulle! Ja niin Pikkiriikki karkaa torille metrilakun perässä, ja oikeastaan on onni että hän karkaa, koska sillä tavoin hän tapaa prinsessa Pöjöläisen. Pöjöläinen voittaa torilla maailmanennätystä makkaransyönnissä yrittäneen Piffelssonin ja tekee siis itse maailmanennätyksen ja niin Pikkiriikistä ja Pöjöläisestä tulee heti parhaat ystävät. image_zpsbn9jjkt6

Ystävistä on apua vaikkapa sellaisessa tilanteessa, että äidin sisuksiin muuttaa Rasittava Urpo. Ystävän kanssa voi vaikka rakentaa oman talon ja muuttaa sinne asumaan, jos kerran äiti ja isä haluavat sen jonkun Urpon eikä heille riitä maailman mahtavin prinsessa Pikkiriikki.

Kirjan luvut ovat kyllä ihan liian pitkiä esimerkiksi iltasatukäyttöön. Niitä olisi hyvin voinut jakaa pienempiin kokonaisuuksiin eikä tarina edes olisi yhtään kärsinyt siitä. Itse asiassa teksti jakaantuisi ihan luontevastikin lyhyemmiksi luvuiksi, jolloin lukeminen rytmittyisi paremmin arjessa tarpeen mukaan. Joskus voidaan lukea pidempi pätkä, mutta joskus tarvitaan sellainen kompakti kokonaisuus. image_zpshzcs3rfq

Pidän Ninka Reitun kuvitustyylistä, jossa iloinen värikkyys ja pieni absurdius yhdistyvät naivistis-inhorealistisesti kuvattuihin aikuishahmoihin, joista tulee hetkittäin mieleen jopa Huuhaa Innasen maalaukset. Sopii oikein hyvin Pikkiriikin tyyliin! En tiedä, johtuuko juuri kuvittajasta, että minulle tuli Prinsessa Pikkiriikin kirjoitustyylistä mieleen Kreetta Onkelin Poika joka menetti muistinsa ja Kesä autokorjaamon yläkerrassa, joiden kansikuvat ovat myös Ninka Reitun käsialaa. No, ehkä se tyylin samankaltaisuus ei ole pelkästään kuvituksen varassa, sillä kyllä Hannele Lampelan tekstissä on samaan tapaan mukana pieniä elämänviisauksia ja tapahtumien, tunteiden ja kokemusten selityksiä kuin Onkelin lastenkirjoissa. Prinsessa Pikkiriikissä tällainen takana oleva viisas kertojaääni ei ole yhtä vahva kuin Onkelilla. Joidenkin mielestä varmaan hyvä niin, sillä viisastelu saattaa myös ärsyttää ja joidenkin mielestä häiritä tarinan etenemistä. Minua ei kyllä ärsytä eikä häiritse. Minusta on ihan kiva pysähtyä pohtimaan niitä ja jutella niistä lapsenkin kanssa.

En tiedä, onko lastenkirjallisuudessa oikeasti tapahtunut joku muutos siinä, millaisia tyttöjä kuvataan vai olenko minä nyt vain pienelle tytölle kirjoja etsiessäni alkanut kiinnittää huomiota erilaisiin asioihin kuin ennen. Tietysti kirjoissa on jo vuosikymmenien ajan ollut aktiivisia ja reippaita tyttöhahmoja, mutta nykyään nämä aktiiviset tytöt ovat paitsi reippaita, myös hyvin arkisia ja todellisia, samaan aikaan tottelemattomia ja kilttejä, samaan aikaan prinsessoja ja sottaisia rämäpäitä.