RSS-syöte

Avainsana-arkisto: soittimet

Eläinten musiikkiopisto

Posted on

imageGenevieve Helsby : Eläinten musiikkiopisto. Nemo, 2010. 64 s. Kuvitus : Jason Chapman

Eläinten musiikkiopisto käy läpi sopivan kompaktissa paketissa ja sopivan yksinkertaisesti, hauskasti ja mielenkiintoisesti klassisen musiikin perusasiat. Kirjan mukana on myös cd-levy, jossa on kirjaan liittyviä musiikkinäytteitä. Ensin kirjassa käydään läpi, millaisissa paikoissa tai tilanteissa klassista musiikkia voi kuulla. Seuraavaksi esitellään kahdeksan länsimaisen taidemusiikin säveltäjää ja lopuksi klassisessa musiikissa käytettävät soittimet.

Ilahduttavaa muuten, että esiteltävien säveltäjien joukossa on myös John Adams. Eipä pääse lapselle suotta muodostumaan sellaista kuvaa, että klassinen musiikki tarkoittaisi vain tietyntyylistä jokunen sata vuotta sitten sävellettyä musiikkia. Minä todella ilahduin kun törmäsin tähän kirjaan. Yleistä musiikkitietoa lapsille kuvakirjamaisen tietokirjan muodossa! Se oli pakko hankkia omaksi, vaikka ei minulla ehkä mitään suuria odotuksia tämän kirjan suhteen ollut. En kuvitellut, että tämä (tai mikään muukaan) kirja saisi lapsen uuden ja ihmeellisen musiikki-innostuksen valtaan. Jos klassinen musiikki, sen säveltäjät ja soittimet eivät lasta jo valmiiksi vähän kiinnosta, niin eivät ne kiinnosta tämän kirjan jälkeenkään. Mutta toisaalta minä ainakin pidän siitä, että Eläinten musiikkiopisto ei yritä olla liian hauska eikä kosiskele sellaisia, joita kirjan aihe ei kiinnosta. Tällaisenaan se on kuitenkin ihan riiittävän hauska, riittävän monipuolinen ja riittävän informatiivinen ja musiikista kiinnostuneelle lapselle aivan mahtava kirja ja cd -paketti.

Yhdenlaisen ihmeen tämä musiikkiopisto kyllä teki. Tämän kirjan lukemisen ja levyn kuuntelemisen jälkeen ipana pystyy hämmästyttävällä osumatarkkuudella tunnistamaan radiosta kuuluvan satunnaisen klassisen teoksen säveltäjän. Ainakin Mozart, Haydn ja jopa Offenbach on onnistuttu hyvin tunnistamaan, vaikka teos olisi aivan toisen tyyppinen kuin tässä kirjassa säveltäjältä esitelty teos. Silloin, kun arvaus osuu pieleen, se arvauskin on kuitenkin niin hyvä, että itsekin olisin saattanut ehdottaa samaa.

Otso-herra rumpalina

Posted on

Chizuko Kuratomi : Otso-herra rumpalina. Lasten Keskus 1987. 26 s. Kuvitus : Kozo Kakimotoimage

Eräänä yönä Otso-herra herää kamalaan rämähdykseen. Ääni kuului rummusta, joka oli pudonnut tielle ohiajavasta linja-autosta. Otso-herra kokeilee rumpua ja lumoutuu sen soittamisesta. Mutta onni ei ole kestävää, sillä Otso-herra tietää, että joku kaipaa rumpuaan ja se on palautettava oikealle omistajalleen. Kanikaupungista Otso-herra löytääkin orkesterin, jolta rumpu on pudonnut, mutta koska rummuton rumpali on suruissaan lähtenyt kotiin, Otso-herra päätyy konserttiin rumpaliksi. Rummun soittaminen oikeassa konsertissa villitsee Otso-herran niin, että se lopulta varastaa koko show’n. Yleisö osoittaa suosiotaan ja Otso-herra saa ensimmäistä kertaa elämässään kukkakimppuja kiitokseksi.

Vaikka Otso-herra rakasti rummuttamista, se on onnellinen, että se palautti rummun. Eihän se muuten olisi koskaan päässyt soittamaan kaniorkesterin kanssa. Krokotiili Konstan ja pikku Dodon unelmat toteutuivat, mutta surullisen hahmon ritari Otso-herra pääsee vain hiukan kokeilemaan soittamista. Sille jää valtava halu soittaa. Niinpä se alkaa rakentaa rumpuja, mutta mikään niistä ei soi kuten se, jonka hän oli löytänyt tieltä.

Aika harva kuvakirja oikeastaan päättyy näin, että päähenkilö haluaa jotain, mutta ei kuitenkaan lopuksi saa haluamaansa. Otso-herra jäi kaipaamaan rumpua, juuri sitä tiettyä rumpua ja sen sointia. Tällaisessa lopussa on jotain epätyydyttävää ja toisaalta juuri siksi jotain hyvin tyydyttävää. Minä ainakin olen tyytyväinen, että tarinassakaan ei aina saa kaikkea, mitä haluaa. Tarinan ei aina tarvitse päättyä siihen, että kaikki ovat onnellisia. Onnikaan ei aina ole vain puhdasta onnea, vaan siihen voi sekoittua muita tunteita, kuten kaipaus. Suurin osa tarinoista, joita elämästä voisi kertoa, ei loppujen lopuksi pääty kaikin puolin onnellisella ja tyydyttävällä tavalla. Otso-herran kaipuu tekee tarinasta niin kauniin ja todellisen, että se varmasti koskettaa lasta.

Krokotiili Konsta

Posted on

Gerda Wagener : Krokotiili Konsta. Lasten Keskus, 1989. 24 s. Kuvitus : Vlasta Baránková.image

Konsta on syntymästään asti ollut arka ja hiljainen. Se viihtyy parhaiten yksin omassa poukamassaan Amazonin varrella. Se ei vaan osaa olla toisten kanssa, ja pian se alkaa uskoa, että toiset krokotiilit ovat oikeassa. Kenties Konsta tosiaan on kummallinen eikä siitä ole mihinkään.

Eräänä päivänä Konsta tekee ihmeellisen löydön. Joku on jättänyt rantaan käyrätorven. Konsta haluaisi heti kokeilla torvea, mutta ei uskalla, sillä se pelkää, että joku tulee vielä varmasti hakemaan torveaan. Mutta kukaan ei tule, ja illan pimentyessä Konsta nappaa käyrätorven mukaansa. Sen on vaikea nukkua, sillä se on onnesta, odotuksesta ja ihmetyksestä sekaisin. Aamulla se alkaa soittaa. Siitä lähtien se soittaa joka aamu ja vähitellen se huomaa, että käyrätorvi on sen paras ystävä. Käyrätorven avulla Konsta pystyy sanomaan kaiken sen, mitä se ei ole koskaan osannut toisille krokotiileille sanoa. Se oppii kertomaan soitollaan sellaisia tarinoita, että viidakon muut eläimet kerääntyvät kuuntelemaan sitä lumoutuneina. Ja eräänä päivänä se huomaa, ettei se enää olekaan niin ujo kuin ennen ja että toiset eläimet arvostavat sitä.
image

image

Tässä kirjassa suorastaan tuntee Konstan ahdistuksen purkautuvan kun se oppii ilmaisemaan tunteitaan soitollaan. Samoin kuin viulu Pikku Dodo -kirjassa, käyrätorvi on Konstalle valtavan tärkeä, suorastaan ystävä. Musiikki avaa sille aivan uuden tunteiden ja tarinoiden maailman. Soittoharrastuksensa avulla se saa itseluottamusta, jota se tarvitsee saadakseen yhteyden toisiin eläimiin. Joskus kyllä mietin, miten lapsi mahtaa kokea nämä kirjat, joiden päähenkilöt saavat hyvin voimakkaita elämyksiä soittamisesta ja musiikista. Mitäs sitten, kun lapsi suurin odotuksin tarttuu soittimeen ja pettyy, kun se sieltä soittimesta ulos tuleva pröt tai kriik ei vastaakaan sitä, mitä lapsi haluaisi soitollaan ilmaista? Entä antavatko jotkut kirjat soittamisesta sellaisen kuvan, että soittamisen voi tuosta noin vaan itsekseen soittelemalla oppia ja että soittaminen on aina yhtä suurta nautintoa ja elämystä?

Krokotiili Konstan tarina on joka tapauksessa minun lukemistani soittamiseen liittyvistä kirjoista ehkä kaunein. Kirja on peräisin 1980-luvun puolelta. Sen tummasävyinen kuvitus on kyllä miellyttävä katsella, mutta valitettavasti siitä myös näkee, että se on oman aikansa lapsi. Tämän tyylisiä kuvakirjoja lainataan nykyään kirjastosta aika vähän, joten Krokotiili Konsta on jo monesta kirjastosta saatettu poistaakin. Ja mistäköhän tämä meille tiensä löysi…? Juuri niin, kirjaston poistokirjojen joukostapa hyvinkin.

Pikku Dodon viulu

Posted on

Serena Romanelli : Pikku Dodon viulu. Lasten keskus, 1997. 24 s. Kuvitus : Hans de Beer image

Minusta lapsen pitää saada valita harrastuksensa ihan itse. Mutta koska lapsi ei voi tietää erilaisista vaihtoehdoista, niin vanhempien tietysti täytyy antaa lapselleen hyvät eväät valinnan tekemiseen. Tällä periaatteella olen aina koittanut kaivella luettavaksi kirjoja, joissa soitetaan. Puhaltimia löytyy lastenkirjoista valitettavan vähän, ja sitten tässä kävikin niin, että kaksi vuotta vinguttuaan meidän kuusivuotiaamme sai oman viulun ja aloitti soittotunnit. Puhallinsoittajavanhemmat ovat kieltämättä aavistuksen pettyneitä tai vähintään ymmällään tällaisen valinnan edessä, mutta onhan se viulunsoitto nyt sentään parempi harrastus kuin vaikka jääkiekko tai raggarointi.

Uuden harrastuksen kunniaksi päätin kirjoittaa blogiin kuvakirjoista, joissa soitetaan erilaisia soittimia. Useimmat ovat oikeastaan ihan sellaisia kivoja peruskuvakirjoja, joissa ei ole muuten mitään suurta ja ihmeellistä. Olen vain halunnut pitää soittamisen ja soittimet kuvakirjojen kautta jatkuvasti esillä, sellaisena asiana, joka kuuluu elämään samalla tavalla kuin vaikka eläimet, tunteet, arkiaskareet ja mistä kaikesta niitä kuvakirjoja nyt tehdäänkään. Aloitetaan soitinkirjojen esittely vaikkapa tästä Pikku Dodon viulusta.
image

Pikku Dodo on oranginpoikanen, joka eräänä päivänä löytää viidakkotieltä kuorma-autosta pudonneen oudon laatikon. Laatikon sisältä paljastuu vielä omituisempi esine, josta kuuluu kummallisia kirkuvia ääniä, kun sitä tökkii laatikossa mukana olleella kepillä. Pikku Dodo ihastuu soittimeensa ja vinguttaa sitä päivästä toiseen välittämättä siitä, että muu perhe joutuu melun takia tukkimaan korvansa banaaneilla. Vähitellen Dodo oppii soittamaan kauniimmin, mutta sitten Dodolle sattuu ikävä onnettomuus ja hän menettää soittimensa.

Dodon isä yrittää hankkia uuden soittimen, mutta juuri samanlaista ei vaan löydy. Dodo ja isä lähtevät lopulta yhdessä setä Darwinin luo kaivelemaan tämän valtaisia romuvarastoja, ja kaiken sen roinan joukosta Dodo viimein löytää itselleen uuden viulun. Dodon kaverit opettelevat myös soittamaan erilaisia setä Darwinin kätköistä löytyneitä soittimia ja niin he perustavat oikean orkesterin. Mutta kauniina ja hiljaisina iltoina Dodo kiipeää korkalle puuhun ja soittaa pientä yömusiikkia sademetsälle ja kuulle.

image

Hans de Beerin kuvitus on herkkä mutta herkullinen. Viidakko näyttää minun silmääni jotenkin levolliselta ja aidolta, ja setä Darwinin romuvarastossa on paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia tutkittavaksi. Mukava kirja, jossa tulee kauniisti esille pienen soittajan kiintymyssuhde omaan soittimeensa. Minulle tulee elävästi mieleeni se, kun sain ensimmäisen oman soittimeni, ja samaa on ollut nyt havaittavissa tässä meidän pienessä apinassa. Voi sitä hartautta, millä kuusivuotias laittoi illalla viulunsa koteloon, antoi sille pusun, peitteli ja toivotti hyvää yötä ja kauniita unia. Toivottavasti tämä viulu ei missään vaiheessa päädy esimerkiksi krokotiilin kitaan.