RSS-syöte

Avainsana-arkisto: seikkailut

Merten kauhu ja kaulanauha

Posted on

Jyrki Vuori: Merten Kauhu ja kaulanauha. WSOY 1968. 91 s. Kuvitus: Jyrki Vuori.
image

Lilli ja Leijona lähtevät eräänä yönä kotoaan kävelemään, ja vähitellen alkaa näyttää siltä, että he päätyvät kaupunkiin. Onneksi Leijona tuntee kaupungit. Tuskin maailmassa on kymmentäkään kaupunkia, jossa Leijona ei olisi käynyt, joten se tietää kyllä, millaista kaupungeissa on. Niissä on paljon taloja, ainakin kaksikymmentä tai kolmetoista tai niillä main.

Matkan varrella he yöpyvät ladossa, josta he löytävät heinien seasta lippaan ja kaulanauhan, joka sopiikin mainiosti Leijonalle. Mutta yön pimeydessä kaksi merirosvoa hiipii latoon etsimään sinne kätkemäänsä ryöstösaalista. Leijonan nähtyään he pelästyvät ja pakenevat, mutta aamun tullen rosvot lähtevät seuraamaan Lilliä ja Leijonaa.

Kaupungissa käy ilmi, että kuninkaan kaulanauha on varastettu. Lilli keksii, että ehkäpä se on juuri heidän löytämänsä kaulanauha, ja niin he lähtevät kuninkaanlinnaan palauttamaan kaulanauhaa. Kuningas Bäts-Bäts erehtyy luulemaan heitä varkaiksi ja viskaa heidät tyrmään. Vanginvartija ilahtuu, sillä hänellä ei ole ollut vartioitavana yhtään vankia vuosikausiin:

Samassa kuului oven ulkopuolelta rapinaa, sitten luukku aukaistiin ja vanginvartija kurkisti sisään.

– Yksi, kaksi, mies laski sormillaan. – Molemmat tallessa. Ja pysykääkin siivolla. Ei minulle usein vankeja anneta. Viimeisestä on kulunut kohta kolmetoista vuotta. Huonot ajat nykyään, ihmiset ovat ihan liian rehellisiä.

– Rehellisiähän mekin olemme, Lilli sanoi.

– Niin ne kaikki väittävät.

Vartija nauroi niin että parta tutisi. Sitten luukku loksahti kiinni ja askelet loittonivat käytävässä.

image

Eikä se tämäkään vartiointi ihan putkeen mene, sillä Lilliä ja Leijonaa kaulanauhan takia seuranneet merirosvot kauhistuvat syyttömien vangitsemista ja auttavat heitä karkaamaan vankilasta. Merirosvolaiva Merten kauhu vie nelikon pakoon, mutta myrskyssä ja kuninkaan takaa-ajamana laivan käy kehnosti. Onneksi mereltäkin löytyy auttajia!

Lilli, Leijona ja merirosvot Tyyrpuuri ja Paapuuri elävät pienessä, lapsenkokoisessa satumaailmassa, jossa asiat ovat mutkistuessaankin loppujen lopuksi aika yksinkertaisia. Tässä maailmassa on jotain samaa kuin Kasperissa, Jesperissä ja Joonatanissa tai Rosvo Rudolfissa. Se ei tunnu fantasiamaailmalta, vaan jollain tavalla hyvin todelliselta historiallis-realistiselta maailmalta. Silti se sulkee muun todellisuuden täysin ulkopuolelleen ja muodostaa oman pienen universuminsa. Ihmisillä ja eläimillä on omat omituisuutensa, mutta kun kauniisti pyytää, niin kuka vaan saattaa muuttaa mielensä. Kaikki ovat pohjimmiltaan kilttejä toisilleen, rosvotkin. Tai oikeastaan rosvothan ne juuri ovatkin kaikkein kilteimpiä!

Ja kuten tyylilajiin kuuluu, lopuksi kaikki ovat ystäviä, kunniamerkkejä jaetaan pienintäkään merihirviötä unohtamatta, sankareita nimitetään ministereiksi ja pidetään suuret juhlat.

Me Rosvolat ja vaakunaväijy

Posted on

image

Siri Kolu : Me Rosvolat ja vaakunaväijy. Otava 2013. 223 s.

Uusi Rosvolat-kirja on asunut meillä noin kaksi vuorokautta. Ensin sen luimme mies ja minä vähän vuorovedolla ja sitten minä ipanalle ääneen. Johan tätä oli odotettu! Ensimmäinen tunne oli kuitenkin pettymys: siis mitä! Ihan oikeastiko tästä ei ole tulossa äänikirjaa?! Mitä me nyt kuuntelemme seuraavan vuoden ajan automatkoilla? Niitä samoja vanhojako? Tiedän yhden, jonka pää ehkä jo leviää (se en ole minä). Ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin lukea se itse ipanalle äänikirjaksi.

Viljan perhe on joutunut sekä muuttamaan että muuttumaan edellisen kirjan tapahtumien jälkeen. Vanha koti oli liian vaarallinen, kun Hurmalat olisivat koska tahansa voineet kävellä ovelle. Viljan mielestä muutossa ehdottomasti parasta on se, että samassa talossa pari kerrosta ylempänä on myös Rosvoloiden toinen tukikohta, jossa asuvat Hele ja Kaija. Ei ole enää erikseen veronmaksaja-arkea ja rosvojuhlaa, vaan rosvomaailma sekoittuu arkeen ja koko Vainistojen perheeseen.

Viljan isä, tunnollisista tunnollisin ja kunnollisin Jouni Vainisto, potee identiteettikriisiä. Saatuaan selville olevansa rosvosukua hän löytää ensimmäistä kertaa asioita, jotka tekevät hänet onnelliseksi, eivätkä ne todellakaan ole mitään lomakkeen täyttämistä ja kaiken oikein tekemistä. Hänen kapinansa on tavallaan, hmm, naurettavan kesyä, mutta sisällä kuplii kuitenkin todellinen muutos. Rosvona oleminen on muutakin kuin ryöstelyä ja hurjaa elämää – se on myös perheen, ystävien, herkuttelun ja hauskanpidon arvostamista. Melkein kuin Vainistoilla olisi nyt ensimmäistä kertaa todella jotain yhteistä? Vanamokaan ei aio jäädä rosvoelämän ulkopuolelle, mutta hän etsii itselleen luontaista tapaa olla rosvo. Ensimmäinen ja tärkein pohdittava asia on tietysti rosvolookin abc – johan se Hurja-Kaarlokin sanoi, että maantierosvon tärkeimpiin ominaisuuksiin kuuluu ulkonäkö!

Rosvolat ja Vainistot etsivät rosvosukujen vaakunoihin piilotettuja tavuja, joiden avulla he uskovat saavansa purettua koodin ja avattua Helmeri Kvistin rasian. Rasiassa oletetaan olevan puolet Kvistin rosvousoppaasta, jonka avulla Rosvolat voisivat nostaa Suomen maantierosvouksen uuteen kukoistukseen, saavuttaa suurta rosvoviisautta ja yhdistää riitaantuneet rosvosuvut. No, kaiken kaikkiaan tämä kuvio on minusta pikkuisen heppoinen, mutta toisaalta ei sillä tarvitse tarinaa lukiessaan päätään vaivata. Juoni etenee kuin juna ja toimii kuin junan vessa, joten mitä pienistä. Toisaalta minä en myöskään ole ihan tämän jatko-osan peruslukija, sillä ehkä kovin moni ei ole sekä lukenut että kuunnellut edellisiä osia yhteensä jo kymmeniä kertoja läpi ja edestakaisin. Tämä sarja on uponnut sekä minuun että erityisesti ipanaan aivan täysillä. Automatkoilla bongaillaan poliisiautoja ja vedetään hirveällä kiireellä rosvolippu alas ennen kuin poliisit huomaavat. Joskus meinaa pikkuisen nolottaa, kun poliisien lähellä ipana kuiskii äänekkäästi ”Ne ei saa huomata meitä! Koetetaan olla ihan tavallisen veronmaksajan näköisiä!” Myös erilaisia synkähkön näköisiä mustia pakettiautoja, selviä Stilettien autoja, pitää varoa. Heittokahvat, ufon oksennus ja äijän mäjäys kuuluvat meillä ihan jos ei nyt päivittäin, niin viikoittain käytössä olevaan sanavarastoon. Minä olen Hilda, ipanan isä tietysti Hurja-Kaarlo, ipana itse yleensä Kalle, ja onhan meillä tosiaan tuo maailmanlopun asekin, joka on sattumalta syntynyt vain pikkuisen ennen Rosvoloiden Tiuku-vauvaa. Sanotaanko nyt sitten vaikka, että aika syvällä rosvomaailmassa meillä mennään.

Viljan rooli oppaan etsinnöissä on nyt entistäkin suurempi, kun on käynyt ilmi, että hän on Helmeri Kvistin jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Muutkaan rosvosuvut eivät enää voi ohittaa häntä mitättömänä veronmaksajaperheen tyttönä. Lisäksi Viljalla on henkinen yhteys esi-isäänsä, joka ohjaa häntä toimimaan juuri niin, kuin tässä operaatiossa on toimittava. Minun makuuni Helmeri Kvistin rooli alkaa tässä kirjassa olla jo hiukan, no, jumalinen:

”Iso-Hemmi, minä ajattelin. Iso-Hemmi järjestelee ja ohjailee tätä kaikkea. Hän saa meidät valitsemaan pienen sivutien sen ison ohitustien sijaan. Hän saa ihan tavallisen viulistin kiipeämään vieraan talon vinttiin ja penkomaan siellä tavaroita, vaikka normaalioloissa hän ei sitä ikinä tekisi.”

Tässä kirjassa tutustutaan paremmin muihin rosvosukuihin, heidän kotioloihinsa ja erityisiin vahvuuksiin, heikkouksiin ja omituisuuksiin. Mielenkiintoista väkeä, täytyy sanoa. Viljakin tajuaa, että oikeastaan hän ei tiedä rosvomaailmasta vielä mitään, ja se, että luulee tietävänsä, voi olla hyvin epäkunnioittavana vanhoja rosvosukuja kohtaan. Mutta Viljan salainen ase on armoton rehellisyys. Toki Huijan voittaja osaa myös bluffata ja pitää salaisuuuksia, mutta usein suora ja rehellinen puhe vievät parhaiten eteenpäin.

”Minulla ei ollut varaa halveksua ketään, ei ainakaan ennen kuin tunsin, keitä he olivat. Tämän takia Helmeri Kvist oli pilkkonut tavut eri suvuille. Sen, joka halusi yhdistää jotakin, joka oli kallisarvoista kaikille maantierosvoille, tuli kunnioittaa ihan jokaista heistä. Tämä kunnioitus oli Iso-Hemmin arkun viisaus ja aarre.”

Kaiken kaikkiaan kunnioitus on tämän kirjan tärkeä teema, ja kunnioitus syntyy tutustumalla toisiin ja hyväksymällä heidät sellaisina kuin he ovat, puolin ja toisin. Tämä pätee paitsi toisiin rosvosukuihin, myös Viljan omaan perheeseen. Vanamo kyllä löytää vähitellen rosvoidentiteettinsä, ja hänestä aivottomine pälpätyksineen ja terävine kielineen tulee aivan erinomainen lisä Rosvoloiden huumoriin. Aiemmissa osissa naurettiin Vanamolle, nyt nauretaan Vanamon kanssa – mikä lämminhenkinen muutos!

Lokkisaaren säpinät

Posted on

Laura Suomela : Lokkisaaren säpinät. WSOY 2012. 109 s. Kuvitus : Markus Pyörälä

image

Juho on lähdössä seurakunnan kesäleirille, eikä hän ole koskaan ennen ollut yötä poissa kotoa ilman vanhempia. Äiti on luvannut hänelle uuden jääkiekkomailan, jos hän pysyy leirillä koko kolmen yön ajan. Onneksi paras kaveri Isto on myös lähdössä mukaan, mutta silti Juhoa jännittää. Pian leiritoiminta pääsee vauhtiin. Tutustumisleikkejä, lipunnostoja ja -laskuja, leiriolympialaisia, iltaohjelmaa nuotion ääressä, pieniä ryhmässä suoritettavia tehtäviä… ja tietysti joka välissä syödään.

– Nyt tutustutaan toisiimme, Anna sanoi. – Mennäänpä piiriin. Jokainen sanoo nimensä ja vaikka sen, mistä ruuasta tykkää.
Ossi sanoi ensimmäisenä pizza, jonka jälkeen kaikki pojat sanoivat myös pizza, paitsi Isto, joka sanoi läskisoosi. Tyttöjen suosikkiruoka oli selvästi tortilla. Muutaman Laurin vetämän leikin aikana yritimme opetella toistemme nimet. Lopuksi jokainen askarteli itselleen pyykkipojasta nimikyltin.

Isto ja Juho joutuvat samaan ryhmään ärsyttävän marttakerhon kanssa. Vaikka heidän kanssaan on ensin hiukan vaikea tulla toimeen, niin on tytöissä kuitenkin jotain ihan mielenkiintoista, tai ainakin jotkut tytöistä saattavat oikeastaan olla aika kivojakin. Leirillä on kyllä mukavaa, mutta koti-ikävä on silti kova. Nuoriso-ohjaaja Jyte kyllä kertoo, että melkein jokaisella ekakertalaisella on maha kipeänä tai koti-ikävä, mutta ei se Juhon oloa juurikaan paranna.

Ensimmäisenä yönä vessareissulla Juho näkee huussin ikkunasta autiossa lähisaaressa jotain outoa liikehdintää. Hän kertoo siitä Istolle, ja he päättävät seuraavana yönä mennä yhdessä tarkkailemaan saarta. Ihan vielä Juho ei siis voi luovuttaa ja lähteä kotiin. Onko yön pimeydessä laatikoita saareen kuljettavilla miehillä jotain tekemistä viihde-elektroniikkaa myyvän liikkeen murron kanssa, josta Juho näkee jutun sanomalahdessä?

Lokkisaaren säpinät on tapahtumamäärältään ja juonenkehittelyltään hiukan sukua Viisikoille, sillä siinäkään ei ole loputtomasti tapahtumia ja kummallisia juonenkäänteitä. Perusajatus on yksinkertainen mutta kuitenkin ihan riittävä. Ensin lapset viettävät leirielämää, vaikkakin hyvin erilaista kuin Viisikko:  ohjattua, ohjelmallista ja tarkasti valvottua. Silti leirielämä toki poikkeaa arjesta sen verran, että se on uudenlainen elämys. Viisikko-kaavan mukaan leirielämää seuraa seikkailu, joka aikuisen näkökulmasta on hyvinkin ennalta-arvattava, mutta lapsilukijan mielestä ehkä juuri siksi hyvin tyydyttävä ja sopivan jännittävä. Jännitysjuoni on tässä kirjassa kyllä hyvin tarpeellinen, sillä leirikuviot itsessään eivät ehkä olisi kantaneet kovin pitkälle. Kirjan alkupuolella tuli jopa sellainen olo, että tämä on ”mitä seurakunnan leirillä tapahtuu” -käsikirja niille, jotka jännittävät leirille lähtemistä.
image

Jos teksti olisi pikkuisen suurempaa, Lokkisaaren säpinät voisi mennä helppolukuisestakin kirjasta. Kuvat keventävät jonkun verran tekstimäärää, vaikka toki kirjassa on välillä useampikin peräkkäinen aukeama kokonaan kokonaan ilman kuvia. Päähenkilöt ja muut leiriläiset ovat koululaisia, mutta heidän tarkkaa ikäänsä ei mainita. Tämä onkin hyvä ratkaisu. Henkilöt saavat siis olla juuri sen ikäisiä, kuin miltä he lukijasta tuntuvat, ja minusta he tuntuivat n. 9-vuotiailta. Päähenkilö Juho on vähän sivusta tarkkailevaa ja mietiskelevää tyyppiä, kun taas Isto on juuri se tapaus, joka on koko ajan esillä ja äänessä. Iston jutut ovat periaatteessa ihan hauskoja, mutta minä olen tainnut jo saada yliannoksen näistä pakonomaisesti humoristisia juttuja suoltavista tyypeistä. Mutta toisaalta, tästäkin negatiivisesta kommentista voi löytää sellaisen positiivisen puolen, että ainakin Iston hahmo on ihan todellisen tuntuinen. Samoin kirjan toisesta äärimmäisestä henkilöstä, leirikeskuksen isännästä Auliksesta, tulee elävästi mieleen erinäisiä 50+ -ikäisiä kouluikäisten kanssa erilaisissa rooleissa tekemisissä olleita vanhojapoikia viiksekkäitä sieltä jostain 80-luvulta.

Minun mielestäni mielenkiintoisinta lukukokemuksessa oli se, miten lapset etsivät uskallusta olla oma itsensä ja toisaalta itseään ryhmän jäsenenä. Eri yksilöt sitten lähestyvät tätä ongelmaa hyvin eri suunnista oman temperamenttinsa mukaan joko korostamalla omaa erityislaatuisuuttaan ja uskallustaan olla erilainen tai vaihtoehtoisesti samankaltaisuutta oman ryhmänsä jäsenten kanssa. Vähitellen kuitenkin kummallakin tavalla etenevät lapset voivat löytää tasapainon ryhmään kuulumisen ja omana itsenään olemisen välille.

Tämä kirja pisti minut hiukan miettimään omaa suvaitsevaisuuttani. On asioita, joiden suvaitsemista perinteisesti pidetään suvaitsevaisuutena ja sitten on niitä perinteisempiä perinteitä, joiden suvaitsemista ei aina huomaa ajatella. Yllätin itseni ihmettelemästä, miten kirjan ”uskonnollisesta sisällöstä” ei ollut kirjan päällä mitään varoitusmerkkiä. Ei pienintäkään vihjettä, eikä edes kustantajasta tätä voinut arvata. Useimmat lasten- ja nuortenkirjat, joilla on mitään yhteyttä kristillisyyteen, ilmestyvät pienemmiltä kustantamoilta, jotka ovat erikoistuneet muiden muassa uskonnollisiin sisältöihin. Mutta, let’s face it, se Lokkisaaren säpinöiden uskonnollinen sisältö on tosiasiassa sitä, että leiri on seurakunnan järjestämä, leirin vetäjien kerrotaan yhtenä iltana laulavan ”älä pelkää, hän vierelläs kulkee ja kannattaa” ja että leiriolympialaisissa yhdellä rastilla ja yhtenä päivänä iltanuotiolla on tehtäviä, jotka liittyvät Raamatun kertomuksiin. Niin, että miksi se sitten minua niin häiritsi? Luulisi, ettei siinä joskus seurakunnan leirillä ja 12 vuotta koulun uskonnonopetuksessa mukana olleelle, rippikoulun käyneelle, vaikkakin nykyään uskonnottomalle ihmiselle olisi mitään, mikä kovasti pitäisi ihmetyttää. Mutta uskonnollisten asioiden mainitseminenkin on oikeastaan sen verran harvinaista nykyään lasten- ja nuortenkirjoissa, että se pistää heti silmään. Eiköhän siis uskontoakin pitäisi voida suvaita kirjallisuudessa, kun nykyään kyse ei ole mistään laajan rintaman pakkosyötöstä vaan pikemminkin marginaalisesta kulttuurista. Jotenkin minun on silti vaikea hyväksyä kirjoissa mainintanakaan tuollaista instituutiota, jonka ydinajatusta en vaan tajua. Monenlaisia arvoja ja ajatuksia pystyn ymmärtämään, mutta uskonnossa ilmeisesti menee minun ymmärrykseni raja. Ja mitä ei ymmärrä, on vaikeampi hyväksyä. En siis myöskään osaa aivan vilpittömästi suositella Lokkisaaren säpinöitä kenelle tahansa, mutta joka tapauksessa se tietyssä levollisuudessaan on oikein hyvä lisä varhaisnuorten kirjavalikoimaan.

Viisikkojumitus

Posted on

image

Viime aikoina minulla on ollut lasten- ja nuortenkirjojen luvussa pahoja katkoksia. Muutama aikuisten kirja on vienyt pahasti lukuaikaa. On ollut joululahjakirjaa, lukupiirikirjaa, kasvatuskirjaa joka on just nyt pakko lukea…

Ipanan kanssa taas olemme jumittuneet Viisikoihin. Ja oikeasti, mitä minä voisin Viisikoista sanoa ja kertoa? No, kun muutakaan kirjoitettavaa ei ole, niin yritän silti. Hiukkaakaan en yritä analysoida kattavasti enkä kertoa ainoankaan kirjan tapahtumista. Kerronpahan vain omia mietteitäni ja havaintojani sekä ipanan reaktioita. Luen näitä kirjoja siis ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen, ja näkökulmani on nyt luonnollisesti toisenlainen. Mutta mihinkään sukupuolirooleihin en nyt aio puuttua, vaikka ne minua aina kiinnostavatkin. Viisikoiden kohdalla se vaan on jo niin loppuunkaluttu aihe, että tuskin osaisin siitä mitään kovin uutta ja kiinnostavaa sanoakaan.

Hiukan kyllä harmittaa, ettemme tulleet lukeneeksi näitä oikeassa järjestyksessä. Lapselle sillä tuskin on mitään merkitystä, mutta minua itseäni on alkanut mietityttää, miten päähenkilöiden persoonallisuuden kehitys olisi ollut nähtävissä, jos olisimme edenneet järjestyksessä. Mutta ipanan hinku saada kuulla aina vaan uutta Viisikkoa on mennyt kuitenkin tärkeysjärjestyksessä edelle, joten olemme lukeneet juuri niitä kirjoja, jotka olemme mummolan kirjahyllystä ja kirjastosta käsiimme saaneet.

Ensimmäinen ihmetyksenaiheeni oli se, että ei Viisikoissa syödä jatkuvasti! Mistä ihmeestä tällainen käsitys on syntynyt? Toki niissä syödään, ja ehkä nyky-Suomen näkökulmasta hiukan kummallisiakin asioita (kieltä!). Mutta ei mitenkään jatkuvasti. Eri asia sitten on, että kaikissa muissa kirjoissa sitä ei mainita, että nämä kirjan henkilöt syövät myös välillä ruokaa ja Viisikoissa taas ruokailu on itsestäänselvä osa tarinan etenemisessä. Miten tervettä realismia lapsille! Ensin syödään, sitten seikkaillaan ja ulkoillaan, ja sitten taas syödään. Ihmisen pitää syödä!

Viisikko-kirjoissa on melko yksinkertainen juoni ja vähän tapahtumia, kun vertaa moniin uudempiin monipolvisiin tarinoihin, jotka sisältävät valtavasti henkilöitä, juonenkäänteitä ja väärinkäsityksiä, jotka kaikki selviävät lopulta. Joskus tarina lähtee hyvin hitaasti liikkeelle, ja parhaimmillaan tarinan varsinaiselle tapahtumapaikalle ja ensimmäisten jännittävien ja salaperäisten kohtausten äärelle päästään niinkin myöhään kuin jossain sivun 90 tienoilla. Tämä ei siis ole ollenkaan huono piirre kirjassa, varsinkaan, kun lapsen kiinnostus säilyy silti alusta loppuun! Ja mitä siihen tarvitaan? Retkeilyä ja vapaata seikkailua, luolia, saaria, linnoja, majakoita, salaperäisiä tarinoita menneiltä ajoilta, koiria, apinoita, käärmeitä, sirkustaiteilijoita…

Viisikoissa lapset ovat itsenäisiä. He retkeilevät itsekseen ilman aikuisia ja lähtevät keskenään ilman valvontaa moneksi päiväksi paikkoihin, joihin vanhemmat eivät voi saada mitään postikorttia kummempaa yhteyttä. Joskus heidät jopa on toimitettu ensin jonkun vieraan, ennestään tuntemattoman aikuisen huostaan, joka sitten taas päästää heidät vanhemmilta kysymättä omine nokkineen päiväkausiksi jonnekin vuoristomajaan tai nummelle telttailemaan.

Kirjat eivät tietenkään aina kuvaa edes oman aikansa todellisuutta, ja usein lastenkirjoissa päähenkilöt ovatkin huomattavan itsenäisiä verrattuna saman ajan tosielämään. Mutta silti, voisiko nykyaikana millään kirjoittaa muuten ihan tässä todellisuudessa liikkuvaa kirjaa, jossa lapsipäähenkilöt ovat itse vastuussa hyvin paljosta ja joka silti olisi jollain tasolla uskottava? Ero nykynäkemyksiin on kuitenkin valtava, ja samaa kysymystä vapauden, vastuun ja valvonnan välisistä suhteista olen monesti miettinyt lukiessani vanhoja lastenkirjoja. Viisikon ikäisiä (sarjan alussa he ovat 9 – 12 -vuotiaita) pidetään täysin lapsina, ja vastuu heistä siirtyy joka tilanteessa ilman katkoksia aikuiselta aikuiselle. Vastuu on aina jollain muulla, joten miten sitä vastuuta itsestään sitten voisi oppia ottamaan?

Viisikko-kirjoissa on paljon sivuhenkilöitä, joille nykyaika lätkäisisi asperger- tai jonkin muun neuropsykiatrisen diagnoosin. Heillä on erittäin puuttelliset sosiaaliset taidot ja he ovat joko juuri siksi tai sitten vielä sen lisäksi muuten hyvin erikoisia. Tätä asiaa koskee tietysti sama huomautus kuin edellistäkin kohtaa, eli se, että kirja ei kerro suoraan aikansa todellisuudesta. Mutta silti minusta on hyvin mielenkiintoista, miten tällaisia erikoisia ihmisiä kuvataan ja miten toiset suhtautuvat heihin kirjan todellisuudessa.

Paulin isä, tiedemies Peter Kirrin, on tietysti yksi näistä erikoisista ihmisistä. Hän on perinteinen hajamielinen ja äreä tiedemies, jota ei kiinnosta mikään muu kuin hänen oma tieteellinen työnsä. Lapset ovat vain häiriötekijä ja yleensäkin hänen näkökulmastaan ihmisistä on vain vaivaa. He sekoittavat hänen paperinsa ja puhuvat kaikenlaisista täysin epäolennaisista asioista. Toinen samanlainen tapaus on hänen kollegansa professori Hayling. Professorit ovat oikeastaan toivottomia tapauksia, joita vain on siedettävä. Mitään läheistä lapsen ja isän välistä suhdetta heidän kanssaan ei voi muodostua, mutta silti heidän luonnettaan ei esitetä synkässä tai surullisessa valossa.

Erikoisia tyyppejä on myös lasten joukossa. Professori Haylingin poika Hurina (kirjoissa Viisikko vanhassa majakassa, Viisikko jälleen yhdessä) tekee isänsä ja heidän taloudenhoitajansa hulluksi matkimalla kaiken aikaa erilaisia autoja. Hän juoksee jatkuvasti ympäri taloa ja pihoja ja pitää autojen ääniä. Wilfrid (Viisikko Kuiskausten saarella) taas tulee aivan käsittämättömän hyvin toimeen eläinten kanssa, mutta ihmisistä hän ei piittaa ollenkaan.

Viisikko toki kauhistelee välillä Hurinan ja Wilfridin käytöstapojen puutetta ja haluaa välillä päästä jonnekin vain omalla porukalla lepuuttamaan hermojaan. Mutta kuitenkin Viisikko vähitellen tottuu sekä Hurinaan että Wilfridiin ja oppii pitämään heistä. Onko ennen ollut jotenkin hyväksytympää olla epäsosiaalinen ihminen? Vai onko tietynlainen ihmisten seuran ja heidän sosiaalisen normistonsa välttely vain ollut yleisempää menneinä vuosikymmeninä siitä yksinkertaisesta syystä, että nykyistä suurempi osa ihmisistä asui eristyksissä maaseudun perukoilla?

Nappulan unilelu

Posted on

Annikki Bärman : Nappulan unilelu. Otava 1988. 34 s. Kuvitus : Pirkko-Liisa Surojegin

image

Nappula istui portaiden yläpäässä ja itki. Joka ilta oli tyynyn alla ollut jotain. Joku pieni lelu, jonka kanssa haaveilla hetken ennen nukahtamista. Mutta tänään äiti oli unohtanut.

– Sinähän olet jo iso poika, äiti sanoi. – Pitääkö sinulle vielä keksiä unilelu niin kuin vauvalle. Meillehän on tulossa uusi vauva. Sinusta tulee isoveli…

Vauva saisi Nappulan sängyn ja lelut. Nappulalle ostettaisiin uudet. Ja sen tyynyn alle pantaisiin Nappulan vanhoja unileluja. Nappula oli jo niin iso.

Vielä Nappula kuitenkin saa olla pieni ja vielä hän saa unilelunsa. Tyynyn alta löytyy Sininen Koira, joka vie Nappulan uniseikkailuun, lentomatkalle Kultaisella Keltaisella autollaan. Seuraavana iltana Nappula pelkää, että Sininen Koira ei enää tulekaan. Eikä se tosiaan tule. Sinä iltana saapuu Herra Hilpeä Harakka, tuo terveiset Siniseltä Koiralta ja lennättää Nappulan valoja leiskuvan vuoristoradan kyytiin. Unissaan Nappula pääsee kuulemaan kokonaisen oopperaa laulavan kirahvilauman kiljuntaa, seikkailemaan vuoren sisällä luolissa ja kuuntelemaan Hopeisen Puron solinaa ja uiskentelemaan trooppisella merellä yhdessä Ujon Mustekalan kanssa.image

Kunnes sitten eräänä päivänä se vauva syntyy. Se on tosi pieni. Mutta ääni sillä on kuin kiljuvalla kirahvilaumalla. Kylvyssä se räpiköi ja kurluttaa kuin Ujo Mustekala ja sen sängyn reunaan ripustetaan värikkäitä palloja, jotka ovat kuin vuoristoradan valot. Jos Herra Hilpeä Harakka tulisi, Nappula haluaisi heti näyttää sille vauvan ja värikkäät pallot. Nappulasta vauva on oikeastaan aika mukava.

– Kuinkas monta vaaksaa sinä jo oletkaan? Äiti kysyi ja rupesi mittaamaan Nappulaa vaaksanmitalla ja Nappula kiljui riemusta kun häntä kutitti niin kamalasti. Isän ja äidin kanssa oli sitten kiva peuhata. Kohta hän peuhaisi vauvankin kanssa… Kunhan se ensin vähän kasvaisi…

Nappula huokaisi tyytyväisenä. Oli niin hyvä olla.

image

Nappulan unilelussa pikkusisaruksen syntymää ja sisarussuhteen kehittymisen alkuvaihetta käsitellään liikuttavalla tavalla. Tämä kirja ei valista, kasvata eikä kerro, miltä lapsesta kuuluisi tuntua kun vauva syntyy. Lapsen oma näkökulma on niin vahvasti läsnä, että vastaavaa harvoin näkee. Nappula ei ole enää ihan pikkuinen ja vauvakin on tulossa, mutta ei ole helppoa alkaa noin vain olla iso. Vaikka pikkusisaruksen syntymä on lapselle suuri asia, elämä ei ole pelkästään sitä. Leikki ja mielikuvitusseikkailut jatkuvat, ja niissä lapsi valmistautuu tulevaan, käsittelee asiaa mielessään ja miettii, millaista elämä on vauvan synnyttyä.

Tämän kirjan vahvuus on se, että se antaa tarinan puhua. Sen sanomaa ei väännetä rautalangasta, vaikka se lopulta onkin aivan ilmiselvä. Ei kerrota lukijalle eikä Nappulalle, että äiti ja isä rakastavat Nappulaa edelleen yhtä paljon kuin ennenkin. Se viesti jätetään tunteella, ei järjellä tajuttavaksi. Pikkusisaruksen syntymä on lapselle nopean isoksi kasvamisen paikka, ja tämä uhka kyllä tulee kirjan alussa selvästi esille. Mutta asian käsittely jatkuu hyvin hienovaraisesti Nappulan uniseikkailuissa. Kirjan lopussa Nappulalla on niin mukavaa äidin ja vauvan kanssa, että on selvää, että Nappulan pelot olivat turhia. Sitä ei tarvitse enää erikseen kertoa. Nappulan unilelun tunneviesti on vahva, ja se on se, mikä tässä kirjassa tekee vaikutuksen. Lapselle saisi hokea vaikka maailman tappiin järkipuhetta siitä, että juu juu, kyllä sinä olet edelleen rakas, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, ellei lapsi itse todella tunne sitä, että viesti on totta.

Nappulan unilelua voi lukea myös muuten kuin ongelmasta ratkaisuun -tyyppisenä kuvakirjana. Tavallaan se on hiukan satukirjamainen kuvakirja, sillä se ei hyökkää suoraviivaisesti käsittelemään vain pikkusisaruksen syntymää, vaan se on myös kokoelma pieniä uniseikkailuja, joissa mikä tahansa on mahdollista. Toisaalta tämä vahvuus voi olla kirjastokäytössä myös heikkous, sillä juuri vauvan odotusta silmälläpitäen kirjoja etsivät vanhemmat eivät ehkä löydä tällaista kirjaa, josta ei päältä päin voi päätellä sen kertovan pikkusisaruksen tulosta perheeseen.

Aivan piste i:n päälle on tarinan jälkeen, viimeisellä aukeamalla, oleva kuva. Nappula roikottaa vauvaa kainaloista kantaen tervehtimään Sinistä Koiraa, Herra Hilpeää Harakkaa, Kiljuvaa Kirahvia, Si Si Liskoa ja Ujoa Mustekalaa. Nappula haluaa näyttää vauvalle maailmaa ja sen riemuja, seikkailuja ja rajattoman upeita mielikuvitusleikkejä. Vauva ei ole kilpailija vaan joku, jonka kautta pääsee kokemaan toistamiseen uusien, hauskojen asioiden löytämisen riemun. Jaettu ilo todella on kaksinkertainen ilo!

image

Seikkailulle!

Posted on

Rachel Elliot : Seikkailulle! Aurinko Kustannus 2012. 26 s. Kuvitus : Valeria Docampo.
image

Olipa hyvä kirjastoreissu eilen! Itselle löysin mitä olin etsinytkin ja ipanalle kaikenlaista, mitä en olisi tiennyt etsiäkään! Kotona selasin kirjoja aivan tohkeissani. Harmi vaan, että viime aikoina olemme ehtineet lukea niin kovin vähän, ja ipana haluaa vielä välillä lukea jotain vanhoja, tuttujakin kirjoja tai sitten jotain mistä minä en itse niin innostu… Enimmäkseen hän onkin nyt saanut vaan kuunnella äänikirjoja kun minä olen keskittynyt vaipanvaihtoon. Mutta tässä yksi löytö, jonka voin hyvin raportoida ilmankin, että sitä on koeyleisölle luettu. Seikkailulle! on nimittän sen verran selvästi pienemmille lapsille, että ei ole ollenkaan välttämätöntä testata kuusivuotiaan näkemystä siitä. Tekstiä on vähän ja pääpaino on herkullisissa ja mielikuvitusta ruokkivissa kuvissa. Värimaailma on niin herkullinen, että tekee melkein mieli kokeilla kotona erilaisia asetelmia, joissa tämä kirja on mukana. Kylläpä näyttää hyvältä keltaisen Teema-mukin vieressä! Entä miltä kirjan kannen syvä turkoosi näyttää viininpunaiseen yhdistettynä? En ole mikään suuri valokuvaaja, joten parempi, jos hankitte itse tämän kirjan käsiinne ja kokeilette noita väriyhdistelmiä.

Talvi-iltana on hyvä lähteä seikkailemaan, eikä seikkailuun tarvita kuin lapsi, pari lelua kaveriksi ja paljon mielikuvitusta. Niillä pääsee jo pitkälle, esimerkiksi lumihuippuisille vuorille, seilaamaan merirosvolaivalla tai tutkimusmatkalle viidakkoon. Mielikuvituksessa voi tapahtua mitä tahansa! Tarina sinällään on hyvin yksinkertainen: lapsi siirtyy leluineen seikkailusta toiseen, kunnes on ilta ja kaikki nukahtavat. Kirja on suorastaan mieikuvitusleikkien ylistys!
image
image

Seikkaileva lapsi on tyttö, mutta kirja sopii aivan ehdottomasti sekä tytöille että pojille. Juuri tällaisissa kirjoissa soisi enemmänkin näkevänsä tyttöjä päähenkilöinä eikä aina vain niissä kirjoissa, jotka jotenkin muutenkin tematiikaltaan ovat enemmän tytöille suunnattuja. Tällainen kirja laajentaa mukavasti käsitystä siitä, millainen tytön pitää olla, mistä tytöt ovat kiinnostuneita ja mitä he voivat leikkiä. Minusta on muuten ollut yllättävää huomata, että kaikki lapset eivät osaakaan leikkiä mielikuvitusleikkejä. Jospa tämä kirja saisi taas jonkun uuden lapsen leikkimään! Tosin taitaa olla niin, että ne lapset, joille yleensäkin luetaan kirjoja, eivät ehkä ole niitä, joille mielikuvitusleikkien ilosanomaa erikseen tarvitsisi julistaa.

Latte-siili pelastaa taas

Posted on

Lybeck : Latte-siili Lofooteilla. Lasten keskus 2012. 129 s.image
No niin, nyt on uusin Latte-kirja luettuna, ja takuuvarmaa tavaraa se on tämäkin.

Eräänä päivänä Kotimetsässä asuva keiju Pikku Kirivi siepataan. Korppi Raab tunnistaa sieppaajan Merikotka Groffiksi, joka asuu kaukana Lofooteilla. Metsän eläimet perustavat yhdistyksen keijun pelastamiseksi, mutta mitään konkreettista ei kukaan uskalla tehdä. Viimein jo talviunilleen hankkiutuva Latte-siili kuulee Pikku Kirivin katoamisesta. Latte päättää lähteä pelastamaan keijua ja saa mukaansa Orava Tjumin ja Piisami Flurin. Pelastuspartio löytää laivan, jonka kyydissä he pääsevät määränpäähänsä. Laivamatkalla he kohtaavat hurjan rottarosvolauman, joka aikoo kaapata laivan ja suunnata Etelämerelle, mutta Latten neuvokkuuden ja laivan kapteenin hienon suunnitelman avulla koko rottajoukko saadaan häädetyksi laivasta. Lofooteilla kotimetsäläisiä kohtaavat uudet haasteet, sillä Merikotka Groffin pesä on vuoren huipulla kaukana merellä. Ja se, joka tekee pienenkin yrityksen lähestyä Groffin linnaa, joutuu silputuksi ja ahmaistuksi ennen kuin ehtii laskea kolmeen.

Onneksi Latte-siili löytää ystäviä mistä tahansa kuin Zdenek Milerin Myyrä konsanaan, ja niin he saavat apujoukkoja pelastusretkelleen. Matka on vaaroja täynnä, mutta lopulta Pikku Kirivi löydetään ja saadaan kuljetettua turvaan.
image
image

image

Latte on siitä mielenkiintoinen sankari, että hän ei oikeastaan ole ollenkaan mikään sankari. Hän on ihan tavallinen, pieni ja rauhaa rakastava siili Kotimetsästä. Hänellä ei ole mitään erityisiä kykyjä, hän ei ole uhkarohkea eikä voimakas, mutta siitä huolimatta hän haluaa ja uskaltaa auttaa. Oikeastaan voisi sanoa, että se se vasta onkin todellista rohkeutta ja sankaruutta. Latten vahvuuksia ovat neuvokkuus, lannistumattomuus, terve optimismi, luottamus toisiin eläimiin ja ihmisiin, kyky ottaa apua vastaan kun sitä tarjotaan ja usko onnistumiseen silloinkin, kun se näyttää äärimmäisen epätodennäköiseltä. Latte uskoo, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Kaiken kaikkiaan Latte on hyvin sympaattinen ja, etten sanoisi, inhimillinen hahmo.

Sukelluslaivalla maapallon ympäri

Posted on

Verne : Sukelluslaivalla maapallon ympäri. Nuorten toivekirjasto 62. 6.p. WSOY 1995. 317 s.

Sukellusveneellä maapallon ympäri. Jules Vernen teoksesta lyhennetty laitos. Teksti : Meri Starck. Kirjakerho Lasten Kirjapaketti. Mestarikustannus 1983. 28 s.

Ipana on aina tykännyt kirjoista, joissa on suhteellisesti ottaen aika paljon tekstiä. Yksivuotiaana suosikkeihin kuului Myyrä ja kotka, jonka lukemiseen meni 20 minuuttia, tai puoli tuntia, jos jäätiin katselemaan kuvia ja juttelemaan niistä.  Nyt kuusivuotiaana alkaa siis kuvakirja-aika olla hiukan ohi. Onhan niitä kuvakirjoja, joissa on paljon tekstiä ja joskus lyhyempikin kuvakirja kelpaa, mutta aika pitkälti lukemiset etsitään nykyään satukirjoista, sarjakuvista, tietokirjoista ja joskus ihan lasten romaaneistakin. Lasten romaaneissa on se ongelma, että ne on kuitenkin tarkoitettu isommille lapsille, joten niiden sopivuus kuusivuotiaalle pitää ensin itse varmistaa. Koska ipana on kiinnostunut merenalaisesta maailmasta ja pitää vanhanaikaisista seikkailuista, päätin ottaa luettavakseni Vernen Sukelluslaivalla maailman ympäri. Jospa siitä olisi seuraavaksi suursuosikiksi? Merenalaiset hirvitykset eivät yleensä ole olleet ipanalle liian pelottavia, koska hän tietää paljon erilaisista merenelävistä, ja tieto selvästi auttaa käsittelemään jännittäviä tilanteita.

Vuonna 1866 maailman merillä aletaan tehdä havaintoja valtavan kokoisesta oliosta, joka liikkuu käsittämättömän nopeasti ja jonka nähdään joskus myös säteilevän valoa. Tämän merihirviön tilille laitetaan lopulta lukemattomia selittämättömiä merionnettomuuksia ja haaksirikkoja. Erilaisia retkikuntia varustetaan ottamaan selvää hirviöstä ja mahdollisuuksien mukaan vapauttamaan merenkulkijat sen aiheuttamista vaaroista. Amerikkalainen Abraham Lincolnin retkikunta etsii hirviötä tuloksettomasti viikkokausia, kunnes se viimein saa ensimmäisen havainnon siitä. Kohtaaminen hirviön kanssa saa aluksen haaksirikkoutumaan. Ainoat laivan uppoamisesta pelastuneet ovat Pariisin luonnonhistoriallisen museon professori herra Aronnax, hänen palvelijansa Conceil sekä kanadalainen valaanpyytäjä Ned Land, jotka saavat todeta päätyneensä etsimänsä hirviön, Nautiluksen, sisään ihmiskuntaa vieroksuvan kapteeni Nemon vangeiksi.

Kyllä tämä nyt vielä jää ipanalle lukematta. Kirjan alussa vielä ajattelin, että eivät nämä tietyt menneiden aikojen nykynäkökulmasta käsittämättömät ajattelutavat haittaa, kunhan niistä vaan juttelee ja selittää lapselle niiden taustoja. Mutta kyllä se loputon eläinten lahtaaminen  alkoi olla minulle vähän liikaa. Merenalaiseen maailmaan ja sen eläimistöön tutustuminen tuntuu tarkoittavan Nautiluksen väelle liian usein vain tappamista. Jokainen uusi laji pitää ikään kuin ottaa haltuun ampumalla, silloinkin kun sillä ei ole merkitystä ruuansaannin kannalta.

Kaikkein omituisin on kohtaus, jossa Ned Land haikailee hetulavalasparven havaittuaan entiseen valaanpyytäjän elämäänsä ja kapteeni Nemo puolestaan pitää ylevän puheen, jossa hän vastustaa eläinten tappamista turhan takia:

– Enkö saisi yrittää pyytää niitä, kapteeni, ehdotti kanadalainen, – etten kokonaan unohtaisi ammattiani?

– Miksi pitäisi tappaa vain huvin vuoksi? vastasi kapteeni. – Emme tee mitään valaanrasvalla.

– Mutta annoittehan Punaisella merelläkin pyydystää merilehmän, huomautti kanadalainen.

– Silloin tarvitsin tuoretta lihaa miehistölle. Nyt tappaisimme vain tappaaksemme. Tiedän hyvin ihmisen pitävän sitä etuoikeutenaan muiden luontokappalaiden joukossa, mutta en hyväksy sellaisia verisiä ajanvietteitä.

Ja vain hetkistä myöhemmin sama ylevä kapteeni Nemo havaitsee kaskelotteja, jotka ilmeisesti muodostavat jonkinlaisen poikkeuksen tähän sääntöön:

– Näettekö tuolla tuulen alla noin kahdentoista kilometrin päässä täältä mustia pilkkuja, jotka liikkuvat tänne päin? Ne ovat kaskelotteja, hirveitä petoja. Olen joskus tavannut kaksi- jopa kolmisatapäisiä parvia. Ne ovat julmia raatelijoita, jotka on paras hävittää.

– Odottakaahan, herra Aronnax, sanoi kapteeni Nemo. – Kohta saatte katsella ajojahtia, jonka vertaista ette ole ennen nähnyt. Kaskelotteja kohtaan en tunne minkäänlaista sääliä, ne ovat pelkkää kitaa ja hampaita.

Nautilus oli muuttunut hirveäksi harppuunaksi, jota päällikkö taitavasti käytteli. Se porhalsi kaskelotteja päin ja ajoi valtavien lihavuorien läpi jättäen molemmille puolilleen sätkytteleviä palasia.

Verilöylyn jälkeen meri on punaisenaan kaskelottien verestä ja täynnä silvottuja ruumiita. Juu en lue tätä lapselle. Saa sitten itse joskus isompana lukea, jos silloin vielä nämä perinteiset seikkailukirjat kiinnostavat.

Onneksi löysin kirpparilta kuvitetun lyhennelmän tästä Vernen klassikosta. Vaikka yleensä en voi ihan täydellä vakavuudella suhtautua klassikkokirjojen lyhennelmiin, niin tässä tilanteessa lyhennelmä on aivan erinomaisen tarkoituksenmukainen! Tekstiä on sivumäärään suhteutettuna edelleen aika paljon, vaikka kuvitus viekin sivujen pinta-alasta suuremman osan kuin teksti. Kaskelottikohtaus ja muu yletön tappaminen on jätetty pois ja jäljellä on juuri sitä, mitä kuusivuotias kaipaa: mereneläviä, hylkyjä, vanhanajan seikkailua, löytöretkeilyä, jännitystä ja vaaroja, joista ainakin päähenkilöt selviävät aina ehjin nahoin.

…ja sitten kun Vaahteratuvat on luettu…

Posted on

Lybeck : Latte-siili ja vesikivi. Lasten keskus 2009. 146 s. Kuvitus Daniel Napp.

Mitäs sitten, kun Vaahteratupa-kirjat on luettu? Sekä ipanalle että minulle jäi hirveä hinku lukea lisää eläimellisiä seikkailuja, mutta Vaahteratupien jälkeen ei meinannut löytyä mitään vastaavia ja  riittävän hyviä satuja, jotka yltäisivät lähellekään samaan. Mutta sitten luettiin Latte-siili ja vesikivi, ja siinä oli kyllä jotain viehätystä.

Latte-siilin kotimetsä on kuolemassa, koska se on kuivunut. Kuivuminen taas johtuu Korppi Raabin kertomuksen mukaan siitä, että karhukuningas Bantur on ryöstänyt Taimenjärven pohjasta vesikiven. Latte päättää lähteä etsimään kiveä, vaikka Raab varoittelee matkan vaaroista. Jos Latte onnistuisikin selviämään susien valtakunnasta, hänet ilman muuta revittäisiin kappaleiksi ilvesten valtakunnassa. Ja jos hän onnistuisi pääsemään vielä sieltäkin elossa, karhujen valtakunnan rajalla hän viimeistään pääsisi hengestään.

Karhukuninkaan vartijat kuulustelevat Latte-siiliä

Kuvittajana on Daniel Napp, joka on tehnyt myös Mikko Murina -kuvakirjat, joten kuvitus on samalla tavalla hiukan humoristista mutta silti riittävän satumaista. Kuvat antavat kyllä kivasti hahmoille luonnetta, mutta ei tässä kirjassa ihan sellaisia suuria persoonia ole kuin Vaahteratupa-kirjoissa, ei kuvituksen eikä tekstinkään puolesta. Mutta kaiken kaikkiaan tämä on hyvä seikkailu, jossa on vaaroja ja jännitystä mutta silti tiettyä rauhallisuutta. Teksti jotenkin kutsuu lukemaan ääneen melko hitaasti. Myös tarinan etenemisessä on tiettyä vanhanaikaisen sadun rakennetta, mitä ehkä vähän selittää se, että kirjan alkuteos on vuodelta 1958. Tarinan sankari kohtaa kolme vaaraa, joista hän selviää perinteisten eläinsatujen tapaan neuvokkuutensa ansiosta.

Vesikivi löytyy karhukuninkaan luolista

Eri hahmojen nimet ovat tässä kirjassa hyvin onnistuneita. Erityisesti ilves-, susi- ja karhukansan kuninkailla on vaikuttavat nimet, joissa on juuri sopivan pelottavaa jylhyyttä: Bantur, Glufus ja Tibur. Kuvia on mukavan paljon, vaikka välillä on sellainenkin aukeama, jossa ei ole yhtään kuvaa. Tekstin asettelu kuvakirjamaisesti kuvan sisään on monessa kohdassa onnistunut ratkaisu, joka ainakin lukijalle tuo sadun maailman kokonaisvaltaisemmin läsnä olevaksi. Kuulijalle sama kokemus ei tietenkään välttämättä välity.

Latte-siilille on ilmestynyt suomeksi myös kaksi jatko-osaa, Latte-siili ja Musta Varjo (2010) sekä Latte-siili Lofooteilla (2012). Tämä uusin on meillä vielä kokonaan lukematta, mutta heti luetaan, kun vain saan sen jostain käsiini.

(Kansikuvan lähde : Lasten Keskus)

Me Rosvolat ja iso-Hemmin arkku

Posted on

Siri Kolu : Me Rosvolat ja iso-Hemmin arkku. Kuvitus : Tuuli Juusela. Otava 2012. 270 s.

Harvoin olen tosissani innostunut mistään lastenkirjasta niin kuin Me Rosvoloista. Se on aika outoa, sillä minä en yleensä edes ihmeemmin pidä humoristisista kirjoista. Me Rosvolat nyt vaan jostain syystä osui ja upposi. Olen hankkinut nämä kaikki ihan omaksi kotihyllyyn ja lisäksi ipanalla on ensimmäinen osa äänikirjana, ja tämän kolmannenkin osan olen luvannut hankkia heti kun se vain ilmestyy. Periaatteessa en suosittelisi Rosvoloita vielä kuusivuotiaalle. Ei näissä nyt mitään liian jännittävää tai hurjaa ole, mutta koska kohderyhmä selvästi on kouluikäiset, osa sisällöstä ja huumorista menee auttamatta yli hilseen sellaiselta lapselta, jolla ei vielä ole mitään kontaktia teinien ja esimurrosikäisten maailmaan. Mutta kun itse innostuin näistä, niin en malttanut olla testaamatta, mitä ipana näistä tykkää, ja tykkäsihän se. Kyllä nyt sujuu pitkät automatkat mukavasti koko perheellä.

Me Rosvolat ja iso-Hemmin arkku on sarjan kolmas kirja, jossa rosvosuvut yrittävät löytää Helmeri Kvistin vanhan, kauan sitten kadonneen rosvousoppaan ja saada sen avulla etulyöntiaseman muihin rosvosukuihin nähden. Hurja-Kaarlo ottaa ensiaskeleitaan rosvovaltiaana, mutta hänelle ei oikein ole vielä selvää, mikä on valtiaan tehtävä. Onko valtiaan järkevää määrätä mitä huvittaa silläkin uhalla, että se vain kylvää epäsopua maantierosvojen keskuuteen? Viljan rooli rosvousoppaan etsinnässä osoittautuukin yllättävän tärkeäksi, mutta mitä sitten tapahtuu, kun Viljan kaksoiselämän eri puolet kohtaavat?

Vaikka pidin tästäkin kirjasta, niin tavallaan tämä kolmas osa oli minulle hiukan pettymys. Ehkä se pettymys on kuitenkin jotain sellaista kaipuuta siihen ensimmäisen osan kummallisen idylliseen rosvomaailmaan. Tässä kirjassa ei enää kaahata huolettomasti rosvoamassa kesäisen Suomen mökkiteillä eikä esitellä Rosvoloiden omintakeista perhedynamiikkaa ja maantierosvon elämän kirjoittamattomia sääntöjä. Kirja on hiukan sellainen Rosvola-sarjan kehittelyjakso, jossa aikaisempia teemoja muunnellaan ja kuljetetaan vähitellen kohti jotain uutta ja tuntematonta. Kehittyminen on kyllä välttämätöntä sarjan jatkon kannalta, jotta uusi kirja ei olisi vain vanhan toistoa. Rosvoperheen sisäisen dynamiikan sijaan pääpaino tässä kolmannessa osassa on rosvosukujen välisillä suhteilla ja maantierosvojen ja tavallisten veronmaksajien kohtaamisella. Vihollisrosvojoukkojen soluttautuminen Viljan perheen elämään tuo kirjaan myös tiettyä uhkaavuutta, jota tässä sarjassa ei aiemmin ole ollut. Viljan elämän kahden maailman kohtaaminen, hänen kasvamisensa ja itsenäistymisensä taitavat olla myös jatkon kannalta tärkeitä kehityslinjoja. Vainistojen on vähitellen hyväksyttävä tyttärensä sellaisena kuin hän on, ja jotenkin tähän kiteytyy minusta tämän kirjan olennaisin asia:

–       Isä, ei tällä ole sinun kanssa mitään tekemistä! Se on ihan sivuseikka, miten paljon te juttelette tai annatte viikkorahaa tai mitä ruokaa päätätte laittaa. Se ei muuta sitä, mitä minusta on tullut.

Täytyy muuten sanoa, että Siri Kolu osaa tehdä aivan loistavia aloituslauseita. Nämä kyllä tyhjentävät pajatson kertaheitolla:

Minut varastettiin kesäkuun toisella viikolla. Hyvä että varastettiin. (Me Rosvolat)

Oli ihan minun isäni vika, että Rosvoloiden täytyi hyökätä sinne viululeirille. (Me Rosvolat ja konnakaraoke)

Vanamon joutuminen vieraan rosvojoukon kynsiin oli kyllä ihan täysin minun vikani. (Me Rosvolat ja iso-Hemmin arkku)

Kansikuvan lähde: Otava