RSS-syöte

Avainsana-arkisto: scifi

Kepler62: Kutsu

Posted on

20150806_151024 Timo Parvela ja Bjørn Sortland: Kepler62. Kirja yksi : Kutsu. WSOY 2015. 121 s. Kuvitus: Pasi Pitkänen

Minulle scifi- ja dystopiakirjat olivat alakouluiässä tärkeitä yhteiskunnallisen ajattelun ja ymmärryksen laajentajia, ja siksi olen harmitellut sitä, että tämä genre ei ole ollut muodissa varhaisnuorten kirjoissa. Nuorille ja nuorille aikuisille varsinkin romantiikkakermavaahdolla kuorrutettua dystopiaa kyllä on kirjoitettu. Jospa Kepler62 aloittaisi uuden buumin! Maailma on ylikansoitettu, luonnonvarat hupenevat, suuria alueita on aavikoitunut ja tuloerot ovat kasvaneet niin, että rikkaat ja köyhät elävät täysin eri maailmoissa. Hedelmät, tuore maito ja leipä ja uudet vaatteet ovat köyhille saavuttamatonta luksusta. On uusien löytöretkien aika, sillä maapallo hupenevine luonnonvaroineen ei tule pitkään enää riittämään ihmiskunnalle. 20150806_151300 Hallitus valvoo kaikkea, jotta se voisi auttaa ihmisiä selviytymään vaikeissa oloissa ja estää nälänhätää ja sotia. Veljekset Ari ja Joni vain ovat jo lakanneet luottamasta Hallitukseen ja sen hyvään tahtoon. Heidän äitinsä on lähtenyt taas jonnekin hankkiakseen perheelleen rahaa ja ruokaa, parempaa elämää, ja veljesten on pärjättävä keskenään. Jos Hallitus saisi tietää, se kyllä puuttuisi asiaan, sillä Hallitukselle lapset ovat tulevaisuus. Lasten on saatava olla lapsia, mikä käytännössä tarkoittaa, että todellisuus on pidettävä lapsilta piilossa. Mutta myös köyhän lapsi himoitsee asioita, jotka ovat saavuttamattomissa, kuten nyt vaikka kohuttua, maailman vaikeimmaksi peliksi mainostettua konsolipeliuutuutta. Kepler62-peliä ei ole kukaan vielä saanut pelattua läpi ja huhut kertovat, että sen läpipäässeet saavat jonkinlaisen kutsun, mutta kukaan ei tiedä mihin. 20150806_151216 Kepler 62-sarjan ensimmäinen osa Kutsu on toimiva ja tyylipuhdas scifi-dystopia, jollaisia ei näin nuorille pitkiin aikoihin tai ehkä koskaan ole suunnattu. Kuvitus ja teksti toimivat aivan mahtavasti yhteen niin, että syntyy elokuvamaisen visuaalisia vaikutelmia. Jo kansilehdillä kuva ikään kuin zoomautuu avaruudesta yleiskuvaksi, jossa on kaksi lasta vuoristomaisemassa ja siitä sisätiloihin laajaan puolilähikuvaan. Vastaavanlaisia visuaalisia tarinankuljetustapoja on käytetty paljon. Kirjassa on myös koko aukeaman kuvia, joiden sisään teksti on sijoitettu kuvakirjamaisesti, mutta toisaalta välillä on monta sivua ilman kuvia. Kuvien ja tekstin rytmitys todella onnistunutta. Väkivaltaa tässä kirjassa ei ole, jos poikien pelaamassa konsolipelissä tapahtuvaa örkkien ammuskelua ei lasketa, mutta epäluottamuksen, epävarmuuden ja dystopiaan liittyvä pelon ilmapiiri on silti ajan läsnä.

Aikamatkaaja Taro

Posted on


Timo Parvela : Taro hirmuliskojenimage ajassa. WSOY 2012. 31 s. Kuvitus : Jussi Kaakinen

Mummi ja ukki ovat tulleet kylään ja Taro tutkii perhealbumia. Ovatko isovanhemmatkin todella joskus olleet lapsia? He ovat niin hirveän vanhoja! Heidän lapsuudessaan oli varmaan vielä dinosauruksiakin! Asian selvittämiseksi on rakennettava aikakone. Taro ja karhu päätyvät dinosaurusten aikaan, mutta aikakoneelle käy kehnosti. Miten he nyt pääsevät takaisin omaan aikaansa? Taro ja karhu eivät kuitenkaan ole ainoita, jotka tarvitsevat apua. He nimittäin tapaavat Rekku-nimisen dinosauruslapsen, joka on ennenkin nähnyt jonkun aivan samannäköisen olennon kuin Taro. Ja kuka muukaan se samannäköinen on kuin Taron ukki lapsena! Lauri-ukki oli myös omassa lapsuudessaan rakentanut aikakoneen, päätynyt Taron kanssa samaan aikaan ja joutunut laavaleikkikentän ilkeimpien tyrannosaurusten vangiksi. Ukki on vapautettava!

Ukin pelastamiseksi tehty suunnitelma, jonka toteuttaminen oli hiukan vaikeaa, sillä tankkeja ja lentokoneita ei ollut vielä keksitty

Nämä Taro-kirjat ovat kyllä jotenkin tosi herkullisia ja virkistävän erilaisia. Kuvitus on sarjakuvamaisempaa ja synkempää kuin kuvakirjoissa yleensä. Kuvat myös rakentavat tarinaa itsenäisesti, sillä ne sisältävät juonen kannalta olennaisiakin osia, joita ei tekstissä mainita. Tarinat ovat mielikuvituksen, tieteisseikkailun, leikin ja mitä jos -ajatusten juhlaa. Ne ovat sikäli puhdasta viihdettä, että kaikki näihin mitä jos -kysymyksiin annetut vastaukset ovat suoraan pikkupojan mielikuvituksesta eli erittäin epäortodoksisia. Eritystä plussaa tulee siitä, että Taro-kirjat ovat sen tyyppisiä, että kukaan ei voi väittää, että ne olisivat ”vauvojen kirjoja” vaikka ovatkin kuvakirjoja. Kiva, että tällaisia isommille ipanoille tarkoitettuja kuvakirjojakin tehdään, vaikka pienemmille tarkoitettujen kirjojen menekki varmaan onkin suurempaa. Tämäntyyppiset kirjat myös loiventavat sitä varsinkin joskus koululaisilla havaittavaa käsitystä, että kuvakirjat ovat liian lapsellisia eikä niitä siis voi toisten nähden lukea eikä tunnustaa lukevansa. Edellisistä Taro-kirjoista Taro maan ytimessä onkin päässyt Netlibriksen 1. – 2. luokan lukudiplomilistalle ja Taro ja taivaan vallat  jopa  3. – 4. -luokkalaisille tarkoitetulle listalle.

Tässä Taro hirmuliskojen ajassa -kirjassa on seikkailun ja huumorin lisäksi muutakin sisältöä. Taro miettii, millaisia isovanhemmat ovat olleet lapsina ja millaisia hän ja karhu ovat, kun he ovat vanhoja. Loppupäätelmä taitaa olla se, että ihmiset ovat loppujen lopuksi aika samanlaisia, vaikka ovatkin eläneet erilaisessa ajassa ja erilaisissa olosuhteissa. Niin itsestäänselvyyksiltä kuin nämä ajatukset joskus aikuisista voivatkin tuntua, niin lapselle se ensimmäinen ahaa-elämys voi olla hyvinkin merkittävä. Tervetulleita ovat kirjat, joissa sukupolvien suhdetta toisiinsa pohditaan näinkin hauskassa muodossa ja jotka kehittävät sukupolvien välisen ymmärryksen ja historiantajun kehittymistä.

image

Taro ja karhu kuvittelevat, millaista on olla vanha.

  image

Ennen oli scifiä ilman romantiikkaa

Posted on

Monica Hughes : Uhka syvyyksistä. Tiikerit-sarja. WSOY 1980. 159 s.

Varhaisteini-ikäisenä taisin lukea enimmäkseen fantasiaa ja scifiä. Niistä genreistä ainakin löytyvät ne kaikki mieleenjääneimmät kirjat, jotka ovat näin jälkeenpäin ajatellen selvästi vaikuttaneet jopa minun ajatteluuni ja yhteiskunnallisiin näkemyksiini. Tätä taustaa vasten olen ihmetellyt, miten vähän lasten ja nuorten scifiä on sittemmin julkaistu ja miten vähän sitä aikaisemminkin julkaistua luetaan ja lainataan kirjastosta. Siis mitä! Minun suuret elämykseni eivät kelpaa uudelle sukupolvelle! Eikö yhteiskuntarakenteiden pohtiminen muka kiinnosta!? Fantasia uppoaa, mutta scifi on ollut pitkään kai jotenkin ihan menneen aikakauden jäänne lapsilukijoiden mielestä. Scifi on tietysti sikäli ongelmallinen laji, että hurjimmatkin tulevaisuuden teknologiakuvitelmat ovat saattaneet osoittautua sittemmin suorastaan omituisen jälkeenjääneiksi ja kömpelöiksi, ja niinpä kirja vanhenee nopeasti käyttökelvottomaksi uutta nuorta lukijakuntaa ajatellen.

No, onneksi nyt on alkanut lasten ja nuorten scifin uusi tuleminen. Tosin nykyään on ehkä vaikeampi määritellä, mikä on scifiä ja mikä jotain muuta, tai voidaanko joku kirja määritellä scifiksi, jos siinä on myös fantasian ja romantiikan elementtejä tai jos se on pikemminkin dystopia kuin tieteisromaani. Mutta ihan määrittelystä riippumatta scifiä on taas alettu kirjoittaa, julkaista ja lukea. Tähän mennessä minun suosikkejani näistä uusista nuorten scifikirjoista ovat olleet Collinsin Nälkäpeli-kirjat, Fallsin Veden alla  ja Condien Tarkoitettu.

Se, mikä uudessa scifissä ihmetyttää, on romanttisen virityksen ”pakollisuus”. Ei minua varsinaisesti haittaakaan, jos scifissä on joskus myös romantiikkaa ilmassa, mutta se haittaa, kun tuntuu, että kirjoittajat (vaiko kirjankustantajat?) eivät enää ollenkaan eivätkä koskaan luota pelkän scifin, sen juonen ja jännityksen tai yhteiskuntarakenteeseen ja ihmisluontoon liittyvän pohdiskelun vetovoimaan, vaan mukaan on ehdottomasti saatava jonkun sortin parinmuodostusta. Tarkoitettu-kirjassa tämä tietysti on hyvin perusteluakin, koska koko kirjan idea lähtee liikkeelle tiukasti säännellyn yhteiskunnan tekemistä parivalinnoista, yhdenlaisista järjestetyistä avioliitoista. Mutta muutenkin tuntuu olevan trendinä se, että jos kirjassa vain on päähenkilöissä kumpaakin sukupuolta (niin kuin melkein aina on), on heillä myös oltava jotain sutinaa. Tämä ei kyllä minun lapsuuteni scifi-kirjoissa ollut mitenkään automaattista tai ainakaan suuressa roolissa juonen kannalta, ei mikään sääntö vaan ennemminkin poikkeus säännöstä. Se vanhempi linja varmasti vastaakin paremmin tosielämää kuin tämä nykyinen, suuren rakkaustarinan syntyminen aina, kun henkilöinä on sekä tyttö että poika.

Ipanan kanssa on tullut kahlattua läpi jos jonkinlaista merenalaisesta maailmasta kertovaa kirjaa, ja sitä kautta meri-innostus on tarttunut jo minuunkin. Merikirjoja olen siis lukenut paljon ihan omaksikin ilokseni. Kat Fallsin Veden alla -kirjasta tuli niin elävästi mieleen eräs toinen, vanhempi kirja, että se oli pakko vuosien jälkeen kaivaa uudestaan esiin. Monica Hughesin Uhka syvyyksistä julkaistiin WSOY:n Tiikerit-sarjassa, joka sisälsi ”seikkailua – jännitystä tutussa ja tuntemattomassa”. Itse asiassa melkein kaikki kouluvuosieni scifielämykset, kuten Tripodien aika ja Kolme K – kaupungin valtias, olivat Tiikerit-kirjoja. Nämä kirjat tuntuvat myös kestäneen hyvin aikaa, vaikka toki niitä omia suosikkejaan on vaikea arvioida ihan objektiivisesti.

Kepler on Kuun kuvernöörin poika ja samalla ensimmäinen Kuussa syntynyt ja siellä koko ikänsä asunut ihminen. Hänen isänsä on lähdössä YK:n kokoukseen viemään Kuun asukkaiden vetoomusta olojensa parantamiseksi ja itsehallinnon saavuttamiseksi. Kepler haaveilee sfinksien, Taj Mahalin ja muiden Maan ihmeiden näkemisestä, mutta valitettavasti Maan painovoima on hänen Kuun oloihin tottuneelle fysiikalleen yksinkertaisesti liikaa. Ainoaksi ratkaisuksi jää lähettää Kepler isän Maan-vierailun ajaksi hänen setänsä ja tätinsä hoiviin mannerasema 10:lle, merenalaiseen siirtokuntaan.

Manneraseman elämä muistuttaa monella tavalla Kuun haastavia olosuhteita, joten sinne Kepler sopeutuu hyvin. Turvallisuustoimien tärkeys ja ihmisten välisen luottamuksen merkitys ovat hänelle Kuun asukkaana itsestäänselvyyksiä. Mutta eräänä iltana Kepler kuulee riidan, jota ei ole tarkoitettu hänen korvilleen. Merenalainen maailma ei ole ollenkaan niin sopuisa kuin miltä ensin vaikuttaa.

Sukeltamiseen tottumaton Kepler joutuu pulaan, ja vaikka kaiken järjen mukaan sen ei pitäisi olla mahdollista, hän onnistuu pelastautumaan tyhjine happipulloineen yli tunnin matkan päässä sijaitsevalle käyttämättömänä olleelle tutkimusasemalle. Kepler muistaa pelastumisestaan vain hopeanhohtoisen miehen, joka liikkui veden alla ilman happipulloja. Sen oli oltava vain unta, koska eihän kukaan pysty sukeltamaan kymmenien metrien syvyydessä pitkiä matkoja ilman sukellusvarusteita, eihän? Miksi se sitten tuntui niin todelliselta, ja miksi joku tuntuu kokevan hänen puheensa kidusmiehestä uhkana?

Keplerin luotettavuus joutuu epäilyksenalaiseksi myös paljon vakavammalla tavalla, mutta Kepler ei voi enää luovuttaa. Nyt kyseessä on paitsi mannerasemien, myös Kuun ihmisten tulevaisuus.

Hauskan haastava Taro

Posted on

Timo Parvela : Taro maan ytimessä.

Kuvitus :  Jussi Kaakinen. WSOY, 2010.

Taro maan ytimessä on saanut maata yllättävän paljon kirjaston hyllyssä. Siitäkin huolimatta, että olen pitänyt sitä paljon tyrkyllä esittelytelineessä. Lopulta piti siis ottaa Taro meille kotiin kunnon koekäyttöön.

(Tässä kohdassa on huomautettava, että vaikka luemme kyllä kotona paljon, niin emme lue massoittain kirjoja. Emme lue läpi läheskään kaikkea sitä, mitä meille pienen kirjaston lastenosastolle tulee. Ipana kun ihastuu johonkin kirjaan, sitä luetaan läpi kerta toisensa perään, joten ihan kaikkea ei ehdi lukea.)

Kirjassa Taro ja hänen karhuystävänsä alkavat kaivaa kuoppaa ja päätyvät lopulta rakentamallaan koneella maan ytimeen. Siellä asuu hirviömäinen jättiläistoukka, joka uhkaa jauhaa koko maapallon leuoissaan hiekaksi, ellei Taro anna hänelle keksejä – mutta karhu menee ja hotkaisee keksit parempiin suihin. Taron on pelastettava maailma jättiläistoukan kidasta!

Edelleen aion laittaa tätä kirjaa tyrkylle, ja nyt ehkä vieläkin enemmän kuin ennen, sillä kirja on mukavalla tavalla haastava sekä aikuiselle että lapselle. Taro ei ole parhaimmillaan aivan pienimpien kuvakirjaikäisten lasten kanssa, sillä se vaatii lapselta kykyä seurata sarjakuvamaista kuvitusta ja päätellä siitä asioita, joita ei sanota tekstissä. Jos ei tätä lukiessa kuvanlukutaito kehity, niin ei sitten mistään. Tekee muuten ihan hyvää tällekin hyvin tekstikeskeiselle äidille. Taro haastaa myös aikuisen ennakkokäsitykset siitä, millainen kuvakirjan pitäisi olla. Surrealismi ja scifi-henkisyys eivät ole kuvakirjoissa kovin tuttua. Kirja ei anna ”oikeita” selityksiä, vaan esimerkiksi se, mitä maan ytimessä on, on täysin Taron oman mielikuvituksen tuotetta. Lapsen kanssa siis saattaa vähän joutua keskustelemaan siitä, mitkä tarinan elementit ovat todellisuudessa mahdollisia ja mitkä eivät. Taro ei ole ns. kasvatuksellinen kirja, mutta ei silti puhtaasti viihteellinenkään, sillä sellaiseksi se on liian haastava.

Mutta tämä haaste kannattaa ottaa vastaan, sillä luvassa on paljon huumoria ja jännitystä!

(Kuvan lähde: WSOY)