Kirjavan kissan luontoretki

Lotta Kujanpää: Kirjavan kissan luontoretki. Maahenki 2015. 48 s. Kuvitus: Ilma-Sofia Kuismanen

Kirjavan kissan luontoretki on runomuotoinen ja humoristinen matka pohjoisen luontoon. Matkalla tavattavat eläimet eivät kuitenkaan ole ihan tavallisia pulliaisia, vaan jokaisella on oma luonne, omat tapansa ja omat unelmansa. Vähemmistövaltuutettu rouva Norppa Lumouksen puolue ajaa luonnonsuojeluasiaa ja luonnollisesti myös norppien oikeutta omaan elintilaan. Metsotkin taistelevat elintilan puolesta, sillä niillä on käynnissä reviirikiista perisuomalaiseen tapaan: saako naapurin tontille rakentaa?

 

Runokuvakirja on mielenkiintoinen ja hankala kuvakirjatyyppi. Siinä on tavallista enemmän asioita, jotka voivat mennä pieleen. Kuvituksen, tarinan ja hahmojen lisäksi oma haasteensa on siinä, kuinka ymmärrettävä tarinan juju on, kun se on runomuodossa. Runomuotoinen tarina ei etene suoraviivaisesti ja kieli on kimurantimpaa, joten luonnollisesti tekstin selkeys kärsii. Tässä tarinassa vieläpä seikkailee sekä satukissa että oikeat luonnon eläimet ja loruissa on sekä eläinten humoristista inhimillistämistä että tietoa luonnoneläimistä, joten näillä aineksilla olisi erittäin helppo epäonnistua. Lopputulos voisi olla melkoinen sillisalaatti, mutta ei, tämähän on erittäin onnistunut runokuvakirja! Riimit eivät onnu, rytmi vaihtelee mukavasti ja runoissa on sopivaa kekseliäisyyttä, jotta sekä lapsi että aikuinenkin jaksavat lukea kirjaa moneen kertaan. Kirjan lopussa kirjava kissa antaa vielä vinkkejä seuraavaa lukukertaa varten: luontoretkellä voi vaikka tutkia perhosia, laskea etanoita tai etsiä vesihiittä ja lukea kirjaa uudestaan ja uudestaan. Kirjavaa kissaa olisi mukava päästä lukemaan kotisohvalla ääneen, mutta sitä luultavasti joudun vielä odottamaan, sillä meillä on hyvin epäluuloisesti uusiin asioihin suhtautuva kolmevuotias. Uusia kirjojakaan ei ihan noin vain voida lukea, vaan se vaatii viikkojen ajan hienovaraista tyrkyttämistä.

Kirjavan kissan kuvitus on positiivinen yllätys. Harvoin törmää uusiin lastenkirjakuvittajiin, joiden jälki olisi näin valmista ja toimivaa. Kirja on saanut alkunsa Lotta Kujanpään ja Ilma-Sofia Kuismasen yhteisestä näyttelystä, jossa kuvat ja lorut olivat esillä ja saivat hyvää palautetta. Ei ole silti itsestäänselvää, että samat kuvat toimisivat paitsi näyttelyssä, myös lastenkirjan kuvituksena. Joskus hyvätkin kuvat kärsivät huonosta taitosta tai joutuvat liian ahtaalle pienikokoisessa kirjassa. Tästä kirjasta ei ensilukemalla silti tullut hetkeksikään mieleen, etteikö nämä kuvat olisi tehty juuri tätä kirjaa varten.

Tästä kirjasta en nyt kyllä löydä kuin yhden huonon puolen: Koska tekijät ovat ennestään lastenkirjapuolella tuntemattomia ja kirja tulee pieneltä kustantamolta, sitä ei ole hankittu koko kaupungin kirjastoihin kuin muutama hassu kappale. Toivottavasti saadaan ostettua lisää, sillä kyllä tämä lukijoille ja lainaajille varmasti kelpaisi.

Matka meren alle

Hei, Oktonautit tulee uusintana! 😀 Kun Oktonautit alkoivat ensimmäisen kerran, meidän ipana oli jo pidempään ollut hirveän meri-innostuksen vallassa. Oli mukavaa, että Oktonauttien ansiosta hän pystyi päiväkotikavereidenkin kanssa juttelemaan vampyyritursaista, valashaista ja ryhävalaista, tai siis että muutkin hiukan tiesivät jotain näistä jutuista ja pystyivät leikkimään mukana.

Lasten tv-ohjelmista voi olla siis muutakin hyötyä kuin se, että niiden aikana saa laittaa rauhassa ruokaa. Lastenohjelmat voivat antaa viihteen ohella ihan oikeaa tietoa ja ne voivat innostaa hakemaan tietoa lisääkin. Silloin kun Dinojuna tuli televisiosta, kirjastoon tuli selvästi entistä pienempiä dinosaurustietäjiä vanhempiensa kanssa hakemaan lisää luettavaa, kun ennen dinokirjat olivat lähinnä vähän isompien, eskarilaisten ja eka-tokaluokkalaisten, suosiossa. Seuraavaksi sitten Oktonautit sai lapset kiinnostumaan merenalaisesta maailmasta.

Mereen liittyviä kuvakirjoja on, mutta loppujen lopuksi yllättävän vähän.  Tässä meidän suosikkeja suunnilleen vuoden takaa. Näissä on kyllä nykyisellään jo meille aivan liian vähän tekstiä ja tietoa, mutta neli-viisivuotiaana nämä upposivat todella hyvin:

Donaldson : Oiva Sintti. Tarinoita kertova pikkukala. Kustannus-Mäkelä, 2007. 32 s.

 Oiva on pikkuinen kala, joka myöhästyy koulusta joka aamu, ja joka aamu hänellä on entistä uskomattomampi selitys myöhästymiselleen. Runokuvakirjan kuvitus on merenalaisine yksityiskohtineen herkullinen, ja vaikka kaikkia kala- ja muita eläinlajeja ei tarkasti nimetäkään, ipana saa riemuissaan bongailla kuvista jo ennestään tuntemiaan lajeja. Ipanaa riemastutti erityisesti se, että tässä kirjassa pikkukalojen opettajana on rausku kuten Nemoa etsimässä -elokuvassakin, tosin rauskulaji vain on eri.

Donaldson : Etana ja valas maailman merillä. Kustannus-Mäkelä, 2003. 32 s.

Donaldsonin toisessa meriaiheisessa runokuvakirjassa etana haluaisi lähteä merille, ja ystävällinen ryhävalas lupaa auttaa sitä. Maailmanympärimatkan aikana käy ilmi, että myös aivan pieni otus saattaa joskus pystyä auttamaan suurta. Kuvituksessa ei tällä kertaa liikuta yhtä paljon meren pinnan alla kuin Oiva Sintissä, mutta merieläinfaneille löytyy edelleen tarpeeksi mielenkiintoista bongailtavaa.

Pfister : Sateenkaarikala-kirjat. Lasten keskus.

Sateenkaarikala-kirjoissa käsitellään merenalaisen maailman sijaan oikeastaan enemmän tunnetaitoja ja sosiaalisia taitoja:pelkojen,ennakkoluulojen tai erilaisuuden kohtaamista. Suuri osa kirjojen kalalajeista on erilaisia satukaloja, joilla ei taida olla mitään tunnistettavaa vastinetta oikeassa eläinmaailmassa. Meidän ipanaa se ei, yllättävää kyllä, ole yhtään häirinnyt, mutta kovin tieteellisestä näkökulmasta merenalaista maailmaa lähestyvälle lapselle Sateenkaarikala-kirjat voivat olla pettymys.

Sarjan uusin kirja, Sateenkaarikala tutkii meren syvyyksiä, on tässä suhteessa hiukan edeltäjiään parempi, sillä siinä on jo selvästi tunnistettaviakin lajeja. Tässä kirjassa sarjalle ominaiset kuvien  kimaltelevat yksityiskohdat ovat myös erityisen hyvässä käytössä, sillä Sateenkaarikala lähtee etsimään irronnutta hohtosuomuaan pelottavasta, pimeästä syvänteestä, jossa kuulemma asuu kamalia hirviöitä. Meren syvyyksissä se kohtaa hirviöiden sijaan kauniisti kimaltelevia syvänmerenvyöhykkeen itsevalaisevia otuksia, jotka auttavat sitä hohtosuomun löytämisessä.

Myöhemmin tänä kesänä on näköjään ilmestymässä seuraava Sateenkaarikala-kirja nimeltään Kauniita unia, Sateenkaarikala.

Laval : Missä on merisiili? Nemo, 2010. 14 s.

Missä on merisiili? -kirjassa taas päästään nimenomaan tunnistamaan ja etsimään lajeja omista elinympäristöistään. Kuvitus on hauskan sarjakuvamainen ja lajeja ja kuvituksen yksityiskohtia on todella paljon. Mitään sen kummempaa tekstiä ja tarinaa tässä kirjassa ei ole, mikä ainakin meillä oli suuri puute. Tosi kiva kirja, mutta kun tuo ipana haluaa kuulla myös tarinoita eikä vain katsella kuvia.

Timmers : Syvänmeren tohtori Teppo. Schildt, 2008. 32 s.

Tohtori Teppo kiertelee sukellusveneellään pinnan alla auttamassa erilaisista terveysongelmista kärsiviä mereneläviä, ja luonnollisesti sitten eläimetkin haluavat auttaa Teppoa, kun hän joutuu pulaan. Tohtori Teppo oli vähän aikaa ipanan suosikkikirja, vaikka siinä hänen tavallisista suosikeistaan poiketen on hyvin vähän tekstiä suhteessa kuvaan. Kuvitus on melko pelkistettyä ja selkeää, mutta voitti ipanan puolelleen luultavasti humoristisuudellaan.

Meriaiheisia tietokirjoja taas on kirjastoluokituksessa useammassakin paikassa, joten niiden metsästäminen kirjaston hyllystä voi olla vähän hankalaa. Yleisesti merikirjat löytyvät luokasta 55.6 (hydrologia), mutta Oktonautti-fanille löytyy paljon mielenkiintoisia kirjoja muistakin luokista. Valaat ja delfiinit ovat luokassa 58.11 eli nisäkkäät, kun taas hait, rauskut ja muut kalat ovat luokassa 58.14. Sukellusveneitä löytyy luokasta 65.542 (laivat) ja hylkyjä ja haaksirikkoja luokasta 69.63 (vesiliikenne). Lisäksi luokasta 58.9 (eläinten elintavat) löytyy tiettyjen elinympäristöjen, esimerkiksi merenalaisen maailman, eläimistöä kuvailevia kirjoja.