Merten kauhu ja kaulanauha

Jyrki Vuori: Merten Kauhu ja kaulanauha. WSOY 1968. 91 s. Kuvitus: Jyrki Vuori.

Lilli ja Leijona lähtevät eräänä yönä kotoaan kävelemään, ja vähitellen alkaa näyttää siltä, että he päätyvät kaupunkiin. Onneksi Leijona tuntee kaupungit. Tuskin maailmassa on kymmentäkään kaupunkia, jossa Leijona ei olisi käynyt, joten se tietää kyllä, millaista kaupungeissa on. Niissä on paljon taloja, ainakin kaksikymmentä tai kolmetoista tai niillä main.

Matkan varrella he yöpyvät ladossa, josta he löytävät heinien seasta lippaan ja kaulanauhan, joka sopiikin mainiosti Leijonalle. Mutta yön pimeydessä kaksi merirosvoa hiipii latoon etsimään sinne kätkemäänsä ryöstösaalista. Leijonan nähtyään he pelästyvät ja pakenevat, mutta aamun tullen rosvot lähtevät seuraamaan Lilliä ja Leijonaa.

Kaupungissa käy ilmi, että kuninkaan kaulanauha on varastettu. Lilli keksii, että ehkäpä se on juuri heidän löytämänsä kaulanauha, ja niin he lähtevät kuninkaanlinnaan palauttamaan kaulanauhaa. Kuningas Bäts-Bäts erehtyy luulemaan heitä varkaiksi ja viskaa heidät tyrmään. Vanginvartija ilahtuu, sillä hänellä ei ole ollut vartioitavana yhtään vankia vuosikausiin:

Samassa kuului oven ulkopuolelta rapinaa, sitten luukku aukaistiin ja vanginvartija kurkisti sisään.

– Yksi, kaksi, mies laski sormillaan. – Molemmat tallessa. Ja pysykääkin siivolla. Ei minulle usein vankeja anneta. Viimeisestä on kulunut kohta kolmetoista vuotta. Huonot ajat nykyään, ihmiset ovat ihan liian rehellisiä.

– Rehellisiähän mekin olemme, Lilli sanoi.

– Niin ne kaikki väittävät.

Vartija nauroi niin että parta tutisi. Sitten luukku loksahti kiinni ja askelet loittonivat käytävässä.

Eikä se tämäkään vartiointi ihan putkeen mene, sillä Lilliä ja Leijonaa kaulanauhan takia seuranneet merirosvot kauhistuvat syyttömien vangitsemista ja auttavat heitä karkaamaan vankilasta. Merirosvolaiva Merten kauhu vie nelikon pakoon, mutta myrskyssä ja kuninkaan takaa-ajamana laivan käy kehnosti. Onneksi mereltäkin löytyy auttajia!

Lilli, Leijona ja merirosvot Tyyrpuuri ja Paapuuri elävät pienessä, lapsenkokoisessa satumaailmassa, jossa asiat ovat mutkistuessaankin loppujen lopuksi aika yksinkertaisia. Tässä maailmassa on jotain samaa kuin Kasperissa, Jesperissä ja Joonatanissa tai Rosvo Rudolfissa. Se ei tunnu fantasiamaailmalta, vaan jollain tavalla hyvin todelliselta historiallis-realistiselta maailmalta. Silti se sulkee muun todellisuuden täysin ulkopuolelleen ja muodostaa oman pienen universuminsa. Ihmisillä ja eläimillä on omat omituisuutensa, mutta kun kauniisti pyytää, niin kuka vaan saattaa muuttaa mielensä. Kaikki ovat pohjimmiltaan kilttejä toisilleen, rosvotkin. Tai oikeastaan rosvothan ne juuri ovatkin kaikkein kilteimpiä!

Ja kuten tyylilajiin kuuluu, lopuksi kaikki ovat ystäviä, kunniamerkkejä jaetaan pienintäkään merihirviötä unohtamatta, sankareita nimitetään ministereiksi ja pidetään suuret juhlat.

Me Rosvolat ja ryöväriliitto

Siri Kolu: Me Rosvolat ja ryöväriliitto. Otava 2014.
Jo muutaman vuoden ajan meidän loppukesäämme on kuulunut suurten odotusten täyttämä juhlahetki: uuden Me Rosvolat -kirjan ilmestyminen. Loistava ajoitus! Kesä ja loma ovat ohi ja on aika taas aloittaa arki. Juuri kun kaikki kiva ja vapauden aika muka ovat ohi, ilmestyy kirja, jonka keskeisenä ajatuksena on se, että normeista ja arjesta irrallaan oleva elämäntapa ei lopulta kuitenkaan tarkoita vapautta kaikesta.

Tätä kirjaa odotin hiukan haikealla mielellä, sillä arvoituksen ratkaisu oli jo aivan lähellä ja seikkailu lopuillaan.

Helmeri Kvistin kadonnut rosvoiluopas löydettiin jo pari kirjaa sitten, mutta osa oppaasta oli kätketty lippaaseen, jonka avauskoodiin tarvitaan jokaisen rosvosuvun salaisesta perintövaakunasta löytyvä tavu. Oppaan lukeminen edellyttää siis sitä, että jokaisen rosvosuvun kanssa on oltava väleissä. Vanhat kaunat on kyettävä hautaamaan.

Edellisessä kirjassa, Me Rosvolat ja vaakunaväijy, Rosvolat ja Vilja onnistuivat keräämään yhtä lukuunottamatta kaikki tavut. Viljan rosvokummitäti Kaija taas oli oppaan etsinnän tiimellyksessä löytänyt itselleen veronmaksajamiehen, ja juuri heidän häidensä aatoksi viimein saadaan sovittua tapaaminen Tunturin Turman kanssa, jolta viimeinen puuttuva tavu pitäisi saada neuvoteltua. Vilja onnistuu neuvotteluissa, mutta arvaamattomat Hurmalat osaavat yllättää ja järjestää uuden panttivankidraaman. Panttivankia vastaan he vaativat itselleen oppaiden opasta. Onko Viljan ja Rosvoloiden kaikki vaivannäkö ollut turhaa? Saadaanko Helmeri Kvistin viisautta koskaan koko rosvoyhteisön käyttöön, jos opas päätyy Hurmaloiden käsiin? Millaiset ovat häät, joihin tulee kymmeniä maantierosvoja kuokkavieraiksi?

Me Rosvoloissa kaikki keskeiset henkilöt kasvavat tarinan edetessä. Mielenkiintoista on, että henkilöt saadaan kasvamaan sekä yhteen että toisaalta omiksi itseikseen, silloinkin, kun se tarkoittaa erottautumista perheestä, omasta yhteisöstä ja vanhoista arvoista. Rosvousoppaan odotetaan tuovan rosvomaailmaan jotain uutta, joka vie maantierosvouksen uudelle vuosituhannelle, ja jotain uutta on todellakin tiedossa. Rosvomaailman hallinnasta kiistelleet rosvosuvut joutuvat miettimään uudestaan, miten valtaa ja vastuuta käytetään.

Hurja-Kaarlo puhui häikäilemättä melun yli ja sai väen taas hiljaiseksi.
– Te olette tulleet tänne vaatimaan Oppaan viisautta. Se on ainoa Kvistin aarre, joka meillä on teille jakaa. Rosvovaltiudesta luopuminen ja sen tuoma uusi tapa ajatella on Oppaan keskeisin ajatus. Se on se viisaus, jota te tulitte hakemaan. Tämä voi lopettaa keskinäisen riitelyn. Loppuvatko riidat varmasti tämän jälkeen? Se on meidän omasta tahdostamme kiinni.

 

Tällaista on pomon homma, isä sanoi. – Aina ei saa kaikkea kivaa itse.

Me Rosvolat on myös vanhempien kasvatusoppi. Tässä kirjassa, kuten monessa muussakin hyvässä kouluikäisten kirjassa onnellisen lopun keskeinen elementti on se, että vanhemmat oppivat löysäämään pipoa ja nauttimaan elämästä ja perheestään. Ihan jo tästä syystä jokaisen äidin tai isän olisi hyvä lukea enemmän lastenkirjoja, oppisivat elämään!

Me Rosvolat ja vaakunaväijy

Siri Kolu : Me Rosvolat ja vaakunaväijy. Otava 2013. 223 s.

Uusi Rosvolat-kirja on asunut meillä noin kaksi vuorokautta. Ensin sen luimme mies ja minä vähän vuorovedolla ja sitten minä ipanalle ääneen. Johan tätä oli odotettu! Ensimmäinen tunne oli kuitenkin pettymys: siis mitä! Ihan oikeastiko tästä ei ole tulossa äänikirjaa?! Mitä me nyt kuuntelemme seuraavan vuoden ajan automatkoilla? Niitä samoja vanhojako? Tiedän yhden, jonka pää ehkä jo leviää (se en ole minä). Ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin lukea se itse ipanalle äänikirjaksi.

Viljan perhe on joutunut sekä muuttamaan että muuttumaan edellisen kirjan tapahtumien jälkeen. Vanha koti oli liian vaarallinen, kun Hurmalat olisivat koska tahansa voineet kävellä ovelle. Viljan mielestä muutossa ehdottomasti parasta on se, että samassa talossa pari kerrosta ylempänä on myös Rosvoloiden toinen tukikohta, jossa asuvat Hele ja Kaija. Ei ole enää erikseen veronmaksaja-arkea ja rosvojuhlaa, vaan rosvomaailma sekoittuu arkeen ja koko Vainistojen perheeseen.

Viljan isä, tunnollisista tunnollisin ja kunnollisin Jouni Vainisto, potee identiteettikriisiä. Saatuaan selville olevansa rosvosukua hän löytää ensimmäistä kertaa asioita, jotka tekevät hänet onnelliseksi, eivätkä ne todellakaan ole mitään lomakkeen täyttämistä ja kaiken oikein tekemistä. Hänen kapinansa on tavallaan, hmm, naurettavan kesyä, mutta sisällä kuplii kuitenkin todellinen muutos. Rosvona oleminen on muutakin kuin ryöstelyä ja hurjaa elämää – se on myös perheen, ystävien, herkuttelun ja hauskanpidon arvostamista. Melkein kuin Vainistoilla olisi nyt ensimmäistä kertaa todella jotain yhteistä? Vanamokaan ei aio jäädä rosvoelämän ulkopuolelle, mutta hän etsii itselleen luontaista tapaa olla rosvo. Ensimmäinen ja tärkein pohdittava asia on tietysti rosvolookin abc – johan se Hurja-Kaarlokin sanoi, että maantierosvon tärkeimpiin ominaisuuksiin kuuluu ulkonäkö!

Rosvolat ja Vainistot etsivät rosvosukujen vaakunoihin piilotettuja tavuja, joiden avulla he uskovat saavansa purettua koodin ja avattua Helmeri Kvistin rasian. Rasiassa oletetaan olevan puolet Kvistin rosvousoppaasta, jonka avulla Rosvolat voisivat nostaa Suomen maantierosvouksen uuteen kukoistukseen, saavuttaa suurta rosvoviisautta ja yhdistää riitaantuneet rosvosuvut. No, kaiken kaikkiaan tämä kuvio on minusta pikkuisen heppoinen, mutta toisaalta ei sillä tarvitse tarinaa lukiessaan päätään vaivata. Juoni etenee kuin juna ja toimii kuin junan vessa, joten mitä pienistä. Toisaalta minä en myöskään ole ihan tämän jatko-osan peruslukija, sillä ehkä kovin moni ei ole sekä lukenut että kuunnellut edellisiä osia yhteensä jo kymmeniä kertoja läpi ja edestakaisin. Tämä sarja on uponnut sekä minuun että erityisesti ipanaan aivan täysillä. Automatkoilla bongaillaan poliisiautoja ja vedetään hirveällä kiireellä rosvolippu alas ennen kuin poliisit huomaavat. Joskus meinaa pikkuisen nolottaa, kun poliisien lähellä ipana kuiskii äänekkäästi ”Ne ei saa huomata meitä! Koetetaan olla ihan tavallisen veronmaksajan näköisiä!” Myös erilaisia synkähkön näköisiä mustia pakettiautoja, selviä Stilettien autoja, pitää varoa. Heittokahvat, ufon oksennus ja äijän mäjäys kuuluvat meillä ihan jos ei nyt päivittäin, niin viikoittain käytössä olevaan sanavarastoon. Minä olen Hilda, ipanan isä tietysti Hurja-Kaarlo, ipana itse yleensä Kalle, ja onhan meillä tosiaan tuo maailmanlopun asekin, joka on sattumalta syntynyt vain pikkuisen ennen Rosvoloiden Tiuku-vauvaa. Sanotaanko nyt sitten vaikka, että aika syvällä rosvomaailmassa meillä mennään.

Viljan rooli oppaan etsinnöissä on nyt entistäkin suurempi, kun on käynyt ilmi, että hän on Helmeri Kvistin jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Muutkaan rosvosuvut eivät enää voi ohittaa häntä mitättömänä veronmaksajaperheen tyttönä. Lisäksi Viljalla on henkinen yhteys esi-isäänsä, joka ohjaa häntä toimimaan juuri niin, kuin tässä operaatiossa on toimittava. Minun makuuni Helmeri Kvistin rooli alkaa tässä kirjassa olla jo hiukan, no, jumalinen:

”Iso-Hemmi, minä ajattelin. Iso-Hemmi järjestelee ja ohjailee tätä kaikkea. Hän saa meidät valitsemaan pienen sivutien sen ison ohitustien sijaan. Hän saa ihan tavallisen viulistin kiipeämään vieraan talon vinttiin ja penkomaan siellä tavaroita, vaikka normaalioloissa hän ei sitä ikinä tekisi.”

Tässä kirjassa tutustutaan paremmin muihin rosvosukuihin, heidän kotioloihinsa ja erityisiin vahvuuksiin, heikkouksiin ja omituisuuksiin. Mielenkiintoista väkeä, täytyy sanoa. Viljakin tajuaa, että oikeastaan hän ei tiedä rosvomaailmasta vielä mitään, ja se, että luulee tietävänsä, voi olla hyvin epäkunnioittavana vanhoja rosvosukuja kohtaan. Mutta Viljan salainen ase on armoton rehellisyys. Toki Huijan voittaja osaa myös bluffata ja pitää salaisuuuksia, mutta usein suora ja rehellinen puhe vievät parhaiten eteenpäin.

”Minulla ei ollut varaa halveksua ketään, ei ainakaan ennen kuin tunsin, keitä he olivat. Tämän takia Helmeri Kvist oli pilkkonut tavut eri suvuille. Sen, joka halusi yhdistää jotakin, joka oli kallisarvoista kaikille maantierosvoille, tuli kunnioittaa ihan jokaista heistä. Tämä kunnioitus oli Iso-Hemmin arkun viisaus ja aarre.”

Kaiken kaikkiaan kunnioitus on tämän kirjan tärkeä teema, ja kunnioitus syntyy tutustumalla toisiin ja hyväksymällä heidät sellaisina kuin he ovat, puolin ja toisin. Tämä pätee paitsi toisiin rosvosukuihin, myös Viljan omaan perheeseen. Vanamo kyllä löytää vähitellen rosvoidentiteettinsä, ja hänestä aivottomine pälpätyksineen ja terävine kielineen tulee aivan erinomainen lisä Rosvoloiden huumoriin. Aiemmissa osissa naurettiin Vanamolle, nyt nauretaan Vanamon kanssa – mikä lämminhenkinen muutos!

Me Rosvolat ja iso-Hemmin arkku

Siri Kolu : Me Rosvolat ja iso-Hemmin arkku. Kuvitus : Tuuli Juusela. Otava 2012. 270 s.

Harvoin olen tosissani innostunut mistään lastenkirjasta niin kuin Me Rosvoloista. Se on aika outoa, sillä minä en yleensä edes ihmeemmin pidä humoristisista kirjoista. Me Rosvolat nyt vaan jostain syystä osui ja upposi. Olen hankkinut nämä kaikki ihan omaksi kotihyllyyn ja lisäksi ipanalla on ensimmäinen osa äänikirjana, ja tämän kolmannenkin osan olen luvannut hankkia heti kun se vain ilmestyy. Periaatteessa en suosittelisi Rosvoloita vielä kuusivuotiaalle. Ei näissä nyt mitään liian jännittävää tai hurjaa ole, mutta koska kohderyhmä selvästi on kouluikäiset, osa sisällöstä ja huumorista menee auttamatta yli hilseen sellaiselta lapselta, jolla ei vielä ole mitään kontaktia teinien ja esimurrosikäisten maailmaan. Mutta kun itse innostuin näistä, niin en malttanut olla testaamatta, mitä ipana näistä tykkää, ja tykkäsihän se. Kyllä nyt sujuu pitkät automatkat mukavasti koko perheellä.

Me Rosvolat ja iso-Hemmin arkku on sarjan kolmas kirja, jossa rosvosuvut yrittävät löytää Helmeri Kvistin vanhan, kauan sitten kadonneen rosvousoppaan ja saada sen avulla etulyöntiaseman muihin rosvosukuihin nähden. Hurja-Kaarlo ottaa ensiaskeleitaan rosvovaltiaana, mutta hänelle ei oikein ole vielä selvää, mikä on valtiaan tehtävä. Onko valtiaan järkevää määrätä mitä huvittaa silläkin uhalla, että se vain kylvää epäsopua maantierosvojen keskuuteen? Viljan rooli rosvousoppaan etsinnässä osoittautuukin yllättävän tärkeäksi, mutta mitä sitten tapahtuu, kun Viljan kaksoiselämän eri puolet kohtaavat?

Vaikka pidin tästäkin kirjasta, niin tavallaan tämä kolmas osa oli minulle hiukan pettymys. Ehkä se pettymys on kuitenkin jotain sellaista kaipuuta siihen ensimmäisen osan kummallisen idylliseen rosvomaailmaan. Tässä kirjassa ei enää kaahata huolettomasti rosvoamassa kesäisen Suomen mökkiteillä eikä esitellä Rosvoloiden omintakeista perhedynamiikkaa ja maantierosvon elämän kirjoittamattomia sääntöjä. Kirja on hiukan sellainen Rosvola-sarjan kehittelyjakso, jossa aikaisempia teemoja muunnellaan ja kuljetetaan vähitellen kohti jotain uutta ja tuntematonta. Kehittyminen on kyllä välttämätöntä sarjan jatkon kannalta, jotta uusi kirja ei olisi vain vanhan toistoa. Rosvoperheen sisäisen dynamiikan sijaan pääpaino tässä kolmannessa osassa on rosvosukujen välisillä suhteilla ja maantierosvojen ja tavallisten veronmaksajien kohtaamisella. Vihollisrosvojoukkojen soluttautuminen Viljan perheen elämään tuo kirjaan myös tiettyä uhkaavuutta, jota tässä sarjassa ei aiemmin ole ollut. Viljan elämän kahden maailman kohtaaminen, hänen kasvamisensa ja itsenäistymisensä taitavat olla myös jatkon kannalta tärkeitä kehityslinjoja. Vainistojen on vähitellen hyväksyttävä tyttärensä sellaisena kuin hän on, ja jotenkin tähän kiteytyy minusta tämän kirjan olennaisin asia:

–       Isä, ei tällä ole sinun kanssa mitään tekemistä! Se on ihan sivuseikka, miten paljon te juttelette tai annatte viikkorahaa tai mitä ruokaa päätätte laittaa. Se ei muuta sitä, mitä minusta on tullut.

Täytyy muuten sanoa, että Siri Kolu osaa tehdä aivan loistavia aloituslauseita. Nämä kyllä tyhjentävät pajatson kertaheitolla:

Minut varastettiin kesäkuun toisella viikolla. Hyvä että varastettiin. (Me Rosvolat)

Oli ihan minun isäni vika, että Rosvoloiden täytyi hyökätä sinne viululeirille. (Me Rosvolat ja konnakaraoke)

Vanamon joutuminen vieraan rosvojoukon kynsiin oli kyllä ihan täysin minun vikani. (Me Rosvolat ja iso-Hemmin arkku)

Kansikuvan lähde: Otava