Prinsessa Pikkiriikki

Hannele Lampela: Prinsessa Pikkiriikki. Otava 2016. 77 s. Kuvitus: Ninka Reittu

Hyvä aloitus on tärkeä. Sen jälkeen saa tulla tylsempikin kohta, mutta aloituksen täytyy imaista, ja Prinsessa Pikkiriikissä on juuri sellainen hyvä aloitus, joka saa lukijan puolelleen heti ensimmäisellä sivulla. Minä onnistuin nauramaan ääneen heti ensimmäisellä sivulla.

Prinsessa Pikkiriikki on sen sortin prinsessa, ettei häntä ihan heti osaisi arvata prinsessaksi – hänen koipensa ovat laihaakin laihemmat ja tummat hiuksensa ovat aina vähän takussa, eikä mene päivääkään ettei hänen mekossaan ole muutamaa länttiä pinaattisoppaa (oli sitä sitten ollut ruokana tai ei). Hänen hymynsä kuitenkin ulottuu korvasta korvaan ja silmät ovat päivänsäteitä täynnä, ja se on kaiketi pääasia prinsessahommissa.

Ihan hyvin kuvattu tuo meidän prinsessa ja ties kuinka moni muukin pieni prinsessa. Prinsessa Pikkiriikkiin on helppo samastua!

Olen pitkän aikaa kaipaillut uusia hyviä satukirjoja, mutta niiden suhteen on ollut hiljaista. Kiva että nyt tuli Prinsessa Pikkiriikki, joka itse asiassa vastaa aika hyvin juuri meidän perheen tarpeita. Siinä on riittävästi prinsessaa (lapsen toive), riittävästi epäprinsessaa (äidin toive), riittävän pitkästi tekstiä (äidin toive) mutta riittävän paljon tapahtumia ja kuvia (lapsen keskittymiskyvyn esittämä vaatimus).

Prinsessa Pikkiriikkiä ärsyttävät aikuiset, jotka ovat aina määräämässä, että pitää laittaa kurahousut jalkaan ja aina niitä pitää totella, vaikka ne keksisivät miten typeriä sääntöjä tahansa. Pikkiriikki ei mitään muuta toivo, kuin että hän voisi lähettää kaikki aikuiset Himpskattiin täältä määräilemästä, jotta hän saisi elää niin kuin haluaa: ainakin hän söisi joka päivä suklaapuuroa eikä käyttäisi kurahousuja ikinä.

Koska prinsessa Pikkiriikin Makkara-koira on oikea taikakoira, niin tämä toivehan on tietysti mahdollista toteuttaa nakkimakkarapalkalla. Makkaran ei tarvitse kuin laittaa häntänsä taikomisasentoon, nuuskuttaa kolme kertaa ilmaa, pyöriä kaksitoista kertaa ympäri ja pyöräyttää oikea taikavääkylä nurmikolle ja taika on valmis! Ja nyt ei kukaan enää ole määräilemässä, vaan Pikkiriikki saa tehdä mitä ikinä haluaa: syödä kaikki karkit ja katsoa muumeja ihan liikaa ja liian läheltä telkkaria, kaivella äidin meikkejä ja vaatekaappia ja mennä ulos ilman kenkiä ja kurahousuja!

No, kyllä Pikkiriikki sitten kuitenkin lopulta ilahtuu, kun äiti ja isä tulevat Himpskatista takaisin kotiin.

Mutta elämä käy kuitenkin tylsäksi jos ei saa lähteä yksin edes ostamaan metrilakua, joten asialle on tehtävä jotain. Metrilakua nythetimulle! Ja niin Pikkiriikki karkaa torille metrilakun perässä, ja oikeastaan on onni että hän karkaa, koska sillä tavoin hän tapaa prinsessa Pöjöläisen. Pöjöläinen voittaa torilla maailmanennätystä makkaransyönnissä yrittäneen Piffelssonin ja tekee siis itse maailmanennätyksen ja niin Pikkiriikistä ja Pöjöläisestä tulee heti parhaat ystävät.

Ystävistä on apua vaikkapa sellaisessa tilanteessa, että äidin sisuksiin muuttaa Rasittava Urpo. Ystävän kanssa voi vaikka rakentaa oman talon ja muuttaa sinne asumaan, jos kerran äiti ja isä haluavat sen jonkun Urpon eikä heille riitä maailman mahtavin prinsessa Pikkiriikki.

Kirjan luvut ovat kyllä ihan liian pitkiä esimerkiksi iltasatukäyttöön. Niitä olisi hyvin voinut jakaa pienempiin kokonaisuuksiin eikä tarina edes olisi yhtään kärsinyt siitä. Itse asiassa teksti jakaantuisi ihan luontevastikin lyhyemmiksi luvuiksi, jolloin lukeminen rytmittyisi paremmin arjessa tarpeen mukaan. Joskus voidaan lukea pidempi pätkä, mutta joskus tarvitaan sellainen kompakti kokonaisuus.

Pidän Ninka Reitun kuvitustyylistä, jossa iloinen värikkyys ja pieni absurdius yhdistyvät naivistis-inhorealistisesti kuvattuihin aikuishahmoihin, joista tulee hetkittäin mieleen jopa Huuhaa Innasen maalaukset. Sopii oikein hyvin Pikkiriikin tyyliin! En tiedä, johtuuko juuri kuvittajasta, että minulle tuli Prinsessa Pikkiriikin kirjoitustyylistä mieleen Kreetta Onkelin Poika joka menetti muistinsa ja Kesä autokorjaamon yläkerrassa, joiden kansikuvat ovat myös Ninka Reitun käsialaa. No, ehkä se tyylin samankaltaisuus ei ole pelkästään kuvituksen varassa, sillä kyllä Hannele Lampelan tekstissä on samaan tapaan mukana pieniä elämänviisauksia ja tapahtumien, tunteiden ja kokemusten selityksiä kuin Onkelin lastenkirjoissa. Prinsessa Pikkiriikissä tällainen takana oleva viisas kertojaääni ei ole yhtä vahva kuin Onkelilla. Joidenkin mielestä varmaan hyvä niin, sillä viisastelu saattaa myös ärsyttää ja joidenkin mielestä häiritä tarinan etenemistä. Minua ei kyllä ärsytä eikä häiritse. Minusta on ihan kiva pysähtyä pohtimaan niitä ja jutella niistä lapsenkin kanssa.

En tiedä, onko lastenkirjallisuudessa oikeasti tapahtunut joku muutos siinä, millaisia tyttöjä kuvataan vai olenko minä nyt vain pienelle tytölle kirjoja etsiessäni alkanut kiinnittää huomiota erilaisiin asioihin kuin ennen. Tietysti kirjoissa on jo vuosikymmenien ajan ollut aktiivisia ja reippaita tyttöhahmoja, mutta nykyään nämä aktiiviset tytöt ovat paitsi reippaita, myös hyvin arkisia ja todellisia, samaan aikaan tottelemattomia ja kilttejä, samaan aikaan prinsessoja ja sottaisia rämäpäitä.

Eetu ja ruma Rusina

Tuija Rekola : Eetu ja ruma Rusina. WSOY 2013. 61 s. Kuvitus Mervi Lindman. 

Eräänä päivänä Eetu saa varjon. Se päivä on tarkalleen ottaen sama päivä, jolloin vauva tuodaan kotiin. Äiti ja isä menevät sekaisin ja vain lirkuttelevat vauvalle.

– Eikö ole ihana? äiti kujersi ja Eetu arvasi heti, mitä hänen pitäisi vastata.

– Joo, ihan ihana, hän sanoi maireasti, mutta hänen selkänsä taakse ilmestynyt varjo näytti oksentavan.

Vauva osoittautuu hyvin huutavaksi ja huonosti nukkuvaksi yksilöksi, eikä Eetun kotona voi enää kukaan nukkua kunnolla. Vanhemmatkin ovat jo aika finaalissa, eikä ole ihme, että vanhemmilta ei heru Eetulle tarpeeksi huomiota ja empatiaa. Vauva on Eetun ja erityisesti Eetun varjon mielestä ruma, huutava, kurttunaamainen rusina, ällö, hampaaton pallopää ja hajupommi, josta on päästävä eroon. Varjo keksii vaikka mitä keinoja: vauvan voisi heittää roskikseen, palauttaa postissa synnytyssairaalaan tai antaa joululahjaksi naapurin yksinäiselle mummolle. Mutta ei, Rusina on ihme sissi, joka ilmestyy aina vaan takaisin kotiin.

Vähitellen vauva kasvaa ja kehittyy. Huutaminen vähenee, mutta vaivaa siitä juonikkaasta olennosta on edelleen. Eetu ei saa käydä rauhassa edes vessassa, vaan Rusina tuppaa sinnekin mukaan.

– Tämä vauva on ihan sekopää eikä minulla ole mitään rauhaa! Eetu ärisi äidille, mutta tämä vain naureskeli.

– Miisa pitää sinusta. Sinä olet hänen ihanteensa, esikuvansa.

– Ai niinkö? Eetu ällisteli ja hänen kiukkunsa laantui vähän.

Ja melkein huomaamatta vauva hurmaa Eetunkin. Varjo pienenee ja lopulta katoaa.

Minä en ole kovin paljon lukenut pikkusisaruksen syntymästä kertovia kirjoja, koska aiemmin niille ei ollut tarvetta ja sitten kun oli, huomasin, että useimmat niistä oli suunnattu selvästi pienemmille tuleville isosisaruksille kuin tuolle meidän silloin 6-vuotiaalle ipanalle. Mutta Eetu ja ruma Rusina on ihan täysosuma meille. Vaikka se ei enää ole aivan ajankohtainen, niin sisaruskateuteen ja ainoan lapsen aseman menettämiseen liittyvien tunteiden käsittely ei ole nytkään liian myöhäistä. Tässä kirjassa tulee hyvin hienosti esille lapsen tunteiden kahtalaisuus. Toisaalta on halu miellyttää vanhempia ja olla kiltti ja kunnollinen ja toisaalta on kaikki ne negatiiviset tunteet, joille ei tunnu olevan sijaa eikä lupaa olla olemassa. Tarinan kuvitus tuo esille kumpaakin puolta. Eetun väkinäisesti jähmettynyt hymy ja seinällä raivoava musta varjo tekevät tilanteesta elävän ja tunteista käsinkosketeltavan todellisia.

Vaikka kuvitus on tällaisessa kirjassa se osatekijä, jonka mukana kirja joko seisoo tai kaatuu, niin kuvitus ei missään tapauksessa ole ainoa asia, jonka ansiosta tämä kirja jää pystyyn. Koko tarina on oivaltava, hulvattoman hauska ja lasta ymmärtävä. Synkkiä tunteita on helpompi käsitellä, kun ne selkeästi otetaan irti lapsesta ja ulkoistetaan. Lapsi pysyy koko ajan samana, varjo vain jossain vaiheessa ilmestyy ja sitten katoaa. Sekä tarina että kuvat sisältävät melkoisen riemastuttavaa huumoria, ja juuri tämä synkkien ajatusten ja tolkuttoman hauskuuden yhdistelmä taitaa tehdä tästä kirjasta niin herkullisen. Varsinkin kaikki varjon keksimät haukkumasanat ja vauvasta eroonhankkiutumiskonstit olivat ipanan mielestä erityisen hauskoja ja ilmeisesti jotenkin tunteita tuulettavia.

Kustantaja ja ainakin täällä kirjastokin on luokitellut Eetun ja ruman Rusinan kuvakirjaksi. Siihen nähden kirjassa on todella paljon tekstiä. Onpa siellä yksi sellainenkin aukeama, jolla ei ole kuvan kuvaa vaan pelkkää tekstiä. Satukirjaksi minä tätä ehkä mieluummin sanoisin. vaikka satukirjaksi se sitten taas on hiukan lyhyt.

Kalmankalliot

Asphyxia : Hautomo (Kalmankalliot 1). Karisto 2013. 128 s.

Etukäteen odotin tämän Kalmankallio-kirjan olevan jotain muuta kuin mitä se on. Odotusten ja todellisuuden ristiriita hiukan häiritsee tämän kirjan arvioimista, sillä se ei ole hyvä kirja sellaisena, kuin millainen kuvittelin sen olevan. Se on aivan toisenlainen, enkä oikein vielä tiedä, onko se hyvä sellaisena, toisenlaisena.  Odotin helppolukuista kauhutarinaa, ja tähän oletukseen minun päässäni sisältyi myös ajatus humoristisuuudesta. Hautomo on kuitenkin goottihenkinen tarina, jonka pohjavire on pikemminkin vakava kuin hauska. Helppolukuisuutta verottaa tekstin koko, vaikka toki runsas kuvitus keventää ja nopeuttaa lukemista. Kauhuakaan kirja ei oikeastaan sisällä, vaikka nukkehahmot hiukan zombiemaisilta näyttävätkin.

Martta Kalmankallio asuu isossa vanhassa talossa. Hänen isänsä on kuollut Martan ollessa aivan pieni, mutta Velvetta-äiti suree edelleen miestään ja menetettyä tulevaisuuttaan suurperheen äitinä. Velvetta on ompelija ja hän ompelee yöt ja päivät pukuja lähiseudun rouville. Kaiken jäljelle jäävän ajan hän viettää miehensä hautakammiossa heidän puutarhassaan. Martan suurin unelma onkin saada äitinsä vielä joskus nauramaan, mutta edes oma tytär ei tuota Velvettalle iloa. Kun Martta yrittää osoittaa olevansa jonkin arvoinen, kaikki vain menee pieleen. Tarkoitus hänellä kyllä on hyvä, mutta hän ei onnistu ilahduttamaan  äitiään eikä edes isoisäänsä.

Martan isoisä on parantavia rohtoja keittelevä apteekkari, jonka oppilaaksi Martta haluaisi päästä. Isoisä ei kuitenkaan kelpuuta Marttaa oppilaakseen, sillä hänen mielestään tällä ei ole lahjoja taikuuteen eikä parantamiseen. Ei siis ihme, että Martta tuntee aina olevansa vähän vääränlainen ja epäonnistunut. Hän yrittää löytää oman lahjakkuutensa ja olla Martta Maanmainionmahtava. Mutta ehkä parasta olisikin, jos ei tarvitsisi olla paras ollakseen joku tärkeä? Martan omien lahjojen ja taipumusten sekä hänelle tärkeimpien ihmisten hyväksynnän epätoivoinen etsiminen ovat sydäntäsärkevää luettavaa, mutta onneksi lopulta Martan ansiosta perheeseen tulee joku, joka muuttaa ja vapauttaa koko perheen toivottomasti jumiutuneet tunteet ja vuorovaikutussuhteet.

Hautomo on päiväkirjaromaani, jossa on tyylillisesti jotain tuttua sekä muista varhaisteini-ikäisten päiväkirjaromaaneista että kieltämättä myös omista suunnilleen samanikäisenä kirjoittamistani päiväkirjoista. Tästä syystä arviointi myös vaikeutuu, sillä tuttuuden tunne aiheuttaa hetkellisiä myötähäpeän tunteita, kun erinäiset tekstuaaliset temppuilut tuntuvat ensin hiukan typeriltä, ja sitten heti perään tajuan käyttäneeni itse aivan vastaavia silloin joskus.

Hautomo aloittaa Kalmankalliot-kirjasarjan, joka on alun perin australialainen nukketeatteriesitysten sarja. Tarinat on siirretty kirjan muotoon ja niistä on luonnollisesti pyritty luomaan nukketeatteriesitysten kaltainen visuaalinen kokemus. Kuvitus on hyvin pitkälti peräisin esitysten rekvisiitasta. Kirjan kirjoittaja Asphyxia on sirkus- ja nukketeatteritaiteilija, joka on rakentanut itse sekä nuket että niiden kodin. Tämä koti kulkee esityksissä mukana matkalaukun kokoisten, paksujen kirjojen muodossa, ja jokaisen kirjan sisään on luotu osa Kalmankallioiden kodin miniatyyrimaailmaa. Kirjan kuvituksen lumoavinta antia ovatkin kuvat Kalmankallioiden ihastuttavasta pienoiskodista.

Kirjan lopussa Asphyxia kertoo, kuinka Kalmankalliot syntyivät. Netistä löytyy lisää taustatietoa sekä Kalmankallioista että taiteilijasta itsestään, ja Kalmankallioiden kotisivuilta (thegrimstones.com) käy ilmi, että Kalmankalliot on jotain enemmän kuin vain kirja ja nukketeatteriesitys. Taustalla on selvästi myös voimaannuttavia taidekasvatuspyrkimyksiä. Perheen sisäinen rakkaus, erilaisuuden hyväksyminen ja omien taitojensa löytäminen ovat Kalmankallioiden kantavia teemoja, joiden ympärille Asphyxia on kehittänyt erilaisia työpajoja ja esityksiin tai kirjoihin liittyviä opetusmateriaaleja. Valitettavasti meillä Suomessa on vain kirja. Se on kuitenkin ainoastaan yksi osa Kalmankallio-kokonaisuutta eikä siis millään pysty yksin olemaan mitään yhtä suurta kokonaisuus. Siitä huolimatta voin suositella tätä kirjaa. Se koskettaa juuri niin kuin kirjallisuuden, nukketeatterin tai minkä tahansa taiteen on tarkoituskin koskettaa.

Nappulan unilelu

Annikki Bärman : Nappulan unilelu. Otava 1988. 34 s. Kuvitus : Pirkko-Liisa Surojegin

Nappula istui portaiden yläpäässä ja itki. Joka ilta oli tyynyn alla ollut jotain. Joku pieni lelu, jonka kanssa haaveilla hetken ennen nukahtamista. Mutta tänään äiti oli unohtanut.

– Sinähän olet jo iso poika, äiti sanoi. – Pitääkö sinulle vielä keksiä unilelu niin kuin vauvalle. Meillehän on tulossa uusi vauva. Sinusta tulee isoveli…

Vauva saisi Nappulan sängyn ja lelut. Nappulalle ostettaisiin uudet. Ja sen tyynyn alle pantaisiin Nappulan vanhoja unileluja. Nappula oli jo niin iso.

Vielä Nappula kuitenkin saa olla pieni ja vielä hän saa unilelunsa. Tyynyn alta löytyy Sininen Koira, joka vie Nappulan uniseikkailuun, lentomatkalle Kultaisella Keltaisella autollaan. Seuraavana iltana Nappula pelkää, että Sininen Koira ei enää tulekaan. Eikä se tosiaan tule. Sinä iltana saapuu Herra Hilpeä Harakka, tuo terveiset Siniseltä Koiralta ja lennättää Nappulan valoja leiskuvan vuoristoradan kyytiin. Unissaan Nappula pääsee kuulemaan kokonaisen oopperaa laulavan kirahvilauman kiljuntaa, seikkailemaan vuoren sisällä luolissa ja kuuntelemaan Hopeisen Puron solinaa ja uiskentelemaan trooppisella merellä yhdessä Ujon Mustekalan kanssa.

Kunnes sitten eräänä päivänä se vauva syntyy. Se on tosi pieni. Mutta ääni sillä on kuin kiljuvalla kirahvilaumalla. Kylvyssä se räpiköi ja kurluttaa kuin Ujo Mustekala ja sen sängyn reunaan ripustetaan värikkäitä palloja, jotka ovat kuin vuoristoradan valot. Jos Herra Hilpeä Harakka tulisi, Nappula haluaisi heti näyttää sille vauvan ja värikkäät pallot. Nappulasta vauva on oikeastaan aika mukava.

– Kuinkas monta vaaksaa sinä jo oletkaan? Äiti kysyi ja rupesi mittaamaan Nappulaa vaaksanmitalla ja Nappula kiljui riemusta kun häntä kutitti niin kamalasti. Isän ja äidin kanssa oli sitten kiva peuhata. Kohta hän peuhaisi vauvankin kanssa… Kunhan se ensin vähän kasvaisi…

Nappula huokaisi tyytyväisenä. Oli niin hyvä olla.

Nappulan unilelussa pikkusisaruksen syntymää ja sisarussuhteen kehittymisen alkuvaihetta käsitellään liikuttavalla tavalla. Tämä kirja ei valista, kasvata eikä kerro, miltä lapsesta kuuluisi tuntua kun vauva syntyy. Lapsen oma näkökulma on niin vahvasti läsnä, että vastaavaa harvoin näkee. Nappula ei ole enää ihan pikkuinen ja vauvakin on tulossa, mutta ei ole helppoa alkaa noin vain olla iso. Vaikka pikkusisaruksen syntymä on lapselle suuri asia, elämä ei ole pelkästään sitä. Leikki ja mielikuvitusseikkailut jatkuvat, ja niissä lapsi valmistautuu tulevaan, käsittelee asiaa mielessään ja miettii, millaista elämä on vauvan synnyttyä.

Tämän kirjan vahvuus on se, että se antaa tarinan puhua. Sen sanomaa ei väännetä rautalangasta, vaikka se lopulta onkin aivan ilmiselvä. Ei kerrota lukijalle eikä Nappulalle, että äiti ja isä rakastavat Nappulaa edelleen yhtä paljon kuin ennenkin. Se viesti jätetään tunteella, ei järjellä tajuttavaksi. Pikkusisaruksen syntymä on lapselle nopean isoksi kasvamisen paikka, ja tämä uhka kyllä tulee kirjan alussa selvästi esille. Mutta asian käsittely jatkuu hyvin hienovaraisesti Nappulan uniseikkailuissa. Kirjan lopussa Nappulalla on niin mukavaa äidin ja vauvan kanssa, että on selvää, että Nappulan pelot olivat turhia. Sitä ei tarvitse enää erikseen kertoa. Nappulan unilelun tunneviesti on vahva, ja se on se, mikä tässä kirjassa tekee vaikutuksen. Lapselle saisi hokea vaikka maailman tappiin järkipuhetta siitä, että juu juu, kyllä sinä olet edelleen rakas, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, ellei lapsi itse todella tunne sitä, että viesti on totta.

Nappulan unilelua voi lukea myös muuten kuin ongelmasta ratkaisuun -tyyppisenä kuvakirjana. Tavallaan se on hiukan satukirjamainen kuvakirja, sillä se ei hyökkää suoraviivaisesti käsittelemään vain pikkusisaruksen syntymää, vaan se on myös kokoelma pieniä uniseikkailuja, joissa mikä tahansa on mahdollista. Toisaalta tämä vahvuus voi olla kirjastokäytössä myös heikkous, sillä juuri vauvan odotusta silmälläpitäen kirjoja etsivät vanhemmat eivät ehkä löydä tällaista kirjaa, josta ei päältä päin voi päätellä sen kertovan pikkusisaruksen tulosta perheeseen.

Aivan piste i:n päälle on tarinan jälkeen, viimeisellä aukeamalla, oleva kuva. Nappula roikottaa vauvaa kainaloista kantaen tervehtimään Sinistä Koiraa, Herra Hilpeää Harakkaa, Kiljuvaa Kirahvia, Si Si Liskoa ja Ujoa Mustekalaa. Nappula haluaa näyttää vauvalle maailmaa ja sen riemuja, seikkailuja ja rajattoman upeita mielikuvitusleikkejä. Vauva ei ole kilpailija vaan joku, jonka kautta pääsee kokemaan toistamiseen uusien, hauskojen asioiden löytämisen riemun. Jaettu ilo todella on kaksinkertainen ilo!