Pimeäjuhlien aika

Tuula Korolainen : Aaveaakkoset eli haamuhetki kullan kallis. Tammi 2000. Kuvitus : Tiina Paju

Tähän aikaan vuodesta meillä vietetään pimeäjuhlia. Juhlakautta ei ole millään tavalla rajattu kalenterin mukaan, vaan juhlia vietetään sitten kun on sellainen olo, ja tällä viikolla tuli juuri sellainen olo. Pimeäjuhlassa on ehkä parasta se, että sitä voi viettää vaikka joka ilta. Aloitimme pimeäjuhlat viime syksynä, kun asuimme ensimmäistä vuotta tässä nykyisessä kodissa, rivitalossa rauhallisella paikalla melkein metsän reunassa. Illat olivat hyvin lämpimiä ja terassilla oli mukava rauhoittua yöhön. Jopa vauhdikas ipana rauhoittui, hän ehkä eniten meistä. Oikeastaan koko pimeäjuhla taisi olla alun perin hänen ideansa, ja hyvä idea olikin.

Pimeäjuhlaan tarvitaan:
1) pimeä ja mielellään suhteellisesti ottaen melko lämmin ilta
2) terassi, parveke tai piha, jossa voi istuskella
3) vilttejä, villasukkia ja villapaitoja tai fleecetakkeja
4) kannullinen rooibos-teetä
5) iltapala
6) jotain pientä herkkua, kuten kurpitsapiirakkaa
7) kynttilöitä, lyhtyjä ja kaikkein mieluiten irvistävä kurpitsalyhty
8) jotain ihan pikkuisen jännää, ihan pikkuisen synkkää mutta silti hauskaa, kodikasta ja rauhallista lukemista

Runot ovat ehkä sopivinta luettavaa pimeäjuhlaan, sillä niissä on riittävästi hiljaisuutta mukana. Luetaan runo, ollaan hetki hiljaa ja mietitään, mitä siinä oikein sanottiinkaan. Mikä runossa oli totta, mikä tarua tai huumoria? Voisiko se olla totta, ja mitä jos se olisikin totta?  Sitten hörpätään vähän teetä ja luetaan seuraava runo.

Minulla on kylläkin vähän vaikea suhde lastenrunoihin. Omasta lapsuudestani muistan, että en voinut sietää niitä. Niistä tuli jotenkin vaivaantunut olo. Nonsense-runot olivat ehkä pahinta. Ilmeisesti niiden olisi pitänyt olla hauskoja, mutta minun huumorintajuni ei tainnut niihin riittää. Minä olisin halunnut, että runo olisi ollut kaunis tai että se ainakin joko suoraan tai vähemmän suoraan olisi kertonut jostain, niin kuin nyt vaikka Tunteellinen siili. Sitten kävi niin, että meille tuli lapsi, joka pitää runoista. Niinpä olen omista runo-ongelmistani huolimatta päätynyt lukemaan aika paljon lastenrunoja, mutta edelleen olen kyllä kohtalaisen vaativa niiden suhteen. Ei riitä, että on rytmi ja riimi, on oltava myös jokin ajatus. Tai sitten edes jokin kielellinen jippo, joka pistää ajattelemaan. Sellaisistakin runoista pidän, joissa on pientä haastetta ääneenlukijalle. Jos vaikka runon rytmi tulee esille vain tietynlaisilla painotuksilla luettuna tai jos lukijan kieli on mennä solmuun ellei koko ajan keskity siihen, mitä on lukemassa. Ipanalle kyllä kelpaisi melkein mikä tahansa runo, ainakin, jos runossa on käärme tai lepakko. Tai jos edes runoon liittyvässä kuvassa on jompi kumpi.

Viime vuoden suosikki pimeäjuhlien kirjoista oli Aaveaakkoset. Paitsi että se läpäisee minun lastenrunoseulani, sen kannessa on käärmeen kuva, eli ipana piti tästä kirjasta ensinäkemältä. Aaveaakkoset koostuu 29 runosta, joiden alkukirjaimet muodostavat aakkoset aasta ööhön. Runoissa on kummituksia, kummallisuuksia, outoja otuksia ja ilmiöitä, pelkoja, huumoria ja vaihtelevia tunnelmia. Kovin pienelle en Aaveaakkosia suosittelisi, vaikkei siinä mitään liian pelottavaa olekaan. Harmillisen usein sopivan iän kriteerinä pidetään sitä, kuinka vanhalle lapselle jotain voi lukea, kun kannattaisi ajatella sitä, minkä ikäisille kirja avautuu parhaiten. Aaveaakkosten runoista saa kuitenkin hiukan enemmän irti, jos lapsi on joskus kuullut Nastamuumiosta, Bermudan kolmiosta tai internetistä. Parissa runossa myös eletään selvästi koulumaailmassa, ja Aaveaakkoset sopiikin parhaiten pienille koululaisille. Ai niin, siitä tulikin mieleeni, että valitettavasti tässäkin kirjassa on minun inhokkiriimiparini Oulussa – koulussa, mutta onneksi sentään tässä Oulu – koulu -runossa on hiukan muutakin ideaa.

Minun suosikkini Aaveaakkosista on H, jossa on haamuja, seesteisen rauhallista tunnelmaa ja hauska idea, ja sen ääneen lukemisessakin on yllättävää haastetta. Tulee ihan mieleen jostain vuosien takaa ne lasten kirjoittamat tarinat, joita julkaistiin lastenlehdissä ja joissa jokainen sana alkoi samalla kirjaimella.

”Haamuhetki kullan kallis”,

huokaa haamuäiti haamupalalla.

Haamukahvi herttaisesti höyryää.

Haamuisä haamulehden levittää.

Haamuvaari on jo haamukalalla.

Haamulapsi hyörii haamutoimissaan.

Haamurusko kultaa haamumaan.

Kaunista mutta synkkää

Hannele Mikaela Taivassalo: Hämäräkirja. Teos & Söderström 2009. 35 s.

Kuvitus:  Lena Frölander-Ulf

Suomennos: Henriikka Tavi

Pieni-niminen prinsessa asuu synkän metsän ympäröimässä linnassa rikkauksien keskellä. Vaikka ulkona pimeydessä pöllö huhuilee huolia, Pieni ei ollenkaan huomaa pelätä. Vasta kun hovimarsalkka kertoo Pienelle pimeyteen kätkeytyvistä kummituksista, noidista, ryöväreistä, susista ja muista pedoista, Pieni alkaa pelätä ja kuvitella, mitkä kaikki vaarat häntä uhkaavatkaan. Lopulta Pieni kyllästyy koko ajan pelkäämään. Hän avaa kaikki linnan ovet selko selälleen ja juoksee metsän pimeyteen. Mutta metsässä hän ei sittenkään näe yhtään petoa, velhoa eikä ihmissutta.

Pieni ei näe myöskään ryöväreitä, joita metsässä kyllä on. Ryövärit sen sijaan näkevät Pienen ja huomaavat tilaisuutensa tulleen. He tunkeutuvat linnaan ryöstämään kalleuksia ja ahmimaan herkkuja, mutta Pieni ei enää välitä linnasta eikä sen aarteista. Pienestä kolosta puun juurakosta hän sen sijaan löytää jonkun, joka on aivan hänen kokoisensa ja joka tarvitsee jonkun huolehtimaan itsestään. Kun Pieni on saanut hoidettua Raukan taas terveeksi, hän vuorostaan sairastuu itse ja Raukka puolestaan huolehtii hänestä. Pieni jää asumaan metsään Raukan luokse eikä enää ikinä haluaisi palata linnaan aarteiden ja huolien keskelle.

Niin. Kaunis tarina. Kieli on runollista, jopa siinä määrin, että tarinasta tulee vähän vaikeaselkoinen.  Tarina on periaatteessa hyvin samantyyppinen kuin Kuka lohduttaisi Nyytiä. Sekä Pieni että Nyyti pakenevat pelkojaan ja lopulta löytävät elämäänsä onnea, levollisuutta, rauhaa ja mikä tärkeintä, yhteyden toiseen samankaltaiseen olentoon. Sekä Hämäräkirja että Kuka lohduttaisi Nyytiä sisältää elämisen taitoon, uskallukseen ja ystävyyden merkitykseen liittyvää symboliikkaa, ja ne ovat hyvin koskettavia tarinoita. Hämäräkirjassa se lopun puhdistava kokemus jää kuitenkin liian epäselväksi. Lopun onnellisuus ei jotenkin ole tarpeeksi käsinkosketeltavaa eikä yksiselitteistä. Jos aikuisellekin jää lopusta epävarma olo, niin mitenhän lapsi sen kokee?

Lena Frölander-Ulfin kuvitus on kyllä aivan upea. Kuvissa on paljon kauniita ja herkkävireisiä yksityiskohtia, joita jäin tutkimaan pitkäksi aikaa. Toisaalta kuvitus on aika synkkäsävyinen. Se tuo hyvin esiin pelon tunnelman. Mitä kaikkea pimeyteen voikaan kätkeytyä? Siellähän voi olla piilossa mitä tahansa! Mutta minusta loppuun olisi pitänyt saada lisää valoa ja selkeyttä, jotta lapsi voisi huokaista helpotuksesta. En tiedä. Ehkä tässä oli tavoiteltu sitä viestiä, että pimeässä itsessään ei ole mitään pelkäämistä, vaan siellä pimeyden keskelläkin voi olla onnellinen.

Tämä kirja on sellainen, että vähintäänkin siitä pitäisi jälkeenpäin keskustella lapsen kanssa hyvin pitkästi ja perusteellisesti. Pelon tunne saadaan kasvamaan, mutta lopun lohduttava ja seesteinen tunnelma jää saavuttamatta. Hieno kirja, hieno tarina, aivan todella upeat kuvat, mutta ei, lapselleni en aio tätä lukea.