RSS-syöte

Avainsana-arkisto: noidat

Hurjalinna

Posted on

Katja Krekelä: Hurjalinna. Tammi 2015. 174 s. Kuvitus: Riikka Jäntti
image

Venkura saa lähtöpassit neiti Frikadellin luota. Viidessä päivässä on jo käynyt selväksi, ettei Venkura todellakaan tiedä, miten kiillotetaan lusikoita tai leivotaan pikkuleipiä.  Niin siinä aina käy. Joskus hänen käsketään häipyä hyvä sään aikana, joskus kerätä luunsa, mutta olivatpa sanat mitkä hyvänsä, ne tarkoittavat samaa: Hänestä halutaan päästä eroon. Hän ei kuulu minnekään.

Mutta kun Venkura kuulee synkkämaineisesta Hurjalinnasta, jonne kukaan Viirastuksen kaupunkilaisista ei tietenkään ole koskaan jalallaan astunut, hän tietää, että juuri sinne hän aikoo mennä. Hän ei pelkää aavemaisia ulinoita eikä tarinoita jostain hirveästä oliosta joka puree jokaista, joka kuvitteleekaan lähestyvänsä Hurjalinnaa ja sen edessä olevaa kalmistoa. Jos jossain on jotain, jota hänen ei haluta näkevän, juuri sen hän haluaa nähdä. Ja jos valkoinen rotta, jolla on silmälappu, kaivaa jotain salamyhkäisesti maahan, se on varmasti jotain, mitä hän haluaa saada käsiinsä.

Hahmogalleria on sopivan suppea ja hahmot ovat kiinnostavia. Päähenkilö Venkura on tyttö, jota ei määräillä. Hän on äkkipikainen ja epäkohtelias, ilkikurinen ja uppiniskainen, mutta pohjimmiltaan yksinäinen lapsi. Viirastuksen kaupungista hän kaikesta varastelustaan ja äksyilystään huolimatta löytää avukseen kaksi poikaa, karamellimestarin pojan Herkon ja tämän älypääkaverin Mekrin. Heidän avullaan Venkura lopulta selvittää sekä Hurjalinnan salaperäiset ongelmat että oman erilaisuutensa salaisuuden. Itsensä ja oman paikkansa löytämisestä ja erilaisuuden hyväksymisestä ei varmasti koskaan ole liikaa tarinoita, sillä näistä aiheista käytännössä jokainen löytää jotain, joka koskettaa omaa elämää.
image

Sain kirjasta ennen lukemista käsityksen, että se olisi oikeasti “hurja” tai vähän pelottavampi, mutta oikeastaan se on pikkuisen tavallista tummasävyisemmin kuvitettu satu. Pahuuden aste on jossain siellä Ryöväri Hurjahangan tasolla: noita on hirveän pelottava, vaikka koko kirjan aikana hän ei oikeastaan tee mitään, mikä olisi pelottavaa. Mutta Hurjalinnan maailma on kiehtova: siinä on jotain steampunkia. Sellaista kevyttä, alle kouluikäisillekin sopivaa steampunkia. Maailma on vanhanaikainen ja ihastuttava. Minusta on tosi kiva, että tällainen kirja on olemassa! Tällainen synkemmän näköinen, hiukan goottilainen, kuvamaailma vetoaa nykyään yhä pienempiin lapsiin, mutta heille itse tarina saa edelleen olla kohtuullisen hyvässä, yksinkertaisessa ja vanhanaikaisessa satumaailmassa. Hurjemman visuaalisen ilmeen ansiosta koululaisetkaan eivät ihan heti tuomitse Hurjalinnaa liian lapselliseksi.
image

Riikka Jäntin kuvitus on toisaalta upea ja synkeänkaunis, mutta jotenkin epätasainen. Osa kuvituksesta on keskeneräisen oloista eivätkä kuvat aina muodosta tasapainoista kokonaisuutta. Erityisesti ihmishahmot näyttävät hiukan persoonattomilta muuten hienopiirteisessä ja vivahteikkaassa ympäristössä. Mutta siitä huolimatta kuvitus toimii ja rakentaa tarinan tunnelman juuri sopivaksi. 

Tuulien taikuri

Posted on

image

Reeta Aarnio : Tuulien taikuri. Otava 2013. 219 s.

Rehtori Ulla Pirtapaulan entinen luokkatoveri Marja Karma, nykyinen kuntakehityskonsultti, on palannut Kuuunankaan kostamaan. Hänen muistonsa Kuuunangasta, sen ihmisistä ja koko kouluajasta ovat pelkkää ulkopuolelle jättämistä ja haukkumista. Kun hän, katkeroitunut koulukiusattu, saa käsiinsä lähes loputtomasti valtaa ja voimaa, hän päättää tuhota koko Kuunangan. Joka yö hän nostattaa tuonpuoleisesta noudettujen tuonenmarjojen voimalla hirmumyrskyn, jonka tuhoja ei ehdita korjaamaan ennen seuraavaa yötä ja myrskyä. Puita lakoaa, sähkölinjat menevät poikki, kattopeltejä lentää taivaan tuuliin. Päivisin Marja Karma tekee tuhotöitä toisella tavalla. Tuonenmarjojen avulla hän lumoaa kunnanjohtajan viransijaisena toimivan Kalervo Karesuon uskomaan, että kunnan talouden pelastamiseksi ei ole tehtävissä muuta kuin lakkauttaa lähes kaikki julkiset palvelut.

Jokaöisiin myrskyihin ja Karesuon lumoamiseen kuluu yllättävän paljon tuonenmarjoja. Niitä on saatava lisää, mutta toista kertaa Marja Karma ei aio lähteä vaaralliselle poimintamatkalle. Joku muu saa nyt vaarantaa henkensä ja noutaa marjat hänen puolestaan. Ehkä joku väkitaitoinen lapsi olisi kaikkein helpointa manipuloida lähtemään tuonpuoleiseen ja saada vielä päälle päätteeksi hänet uskomaan, että se oli hänen oma ajatuksensa…?

Liina, Siri, Viola ja Eetu käyvät edelleen taikatunneilla, ja nyt on aika opetella tulemaan toimeen oikukkaitten väkiolentojen kanssa.  Erkaannutustunneilla käydään tuonpuoleisen rajalla etsimässä omaa voimaeläintä, mutta rajaa kauemmas heidän ei missään tapauksessa ole lupa lähteä.

Liinan perheessä odotetaan vauvaa syntyväksi, mutta ihan vielä se ei saisi syntyä. Pieni Leija-vauva syntyy kuitenkin juuri silloin kuin syntyy ja joutuu taistelemaan hengestään. Liina miettii epätoivoisesti, olisiko hänellä mitään taikakeinoa vauvan hengen pelastamiseksi. Samoihin aikoihin Liinan Maire-mummo, tai tarkemmin sanottuna isän mummon sisko, kuolee. Kun Liina on isänsä kanssa tyhjentämässä Mairen kotia, Liina tekee yllättävän löydön hänen kirjahyllystään ja saa selville, että yksi keino kyllä olisi. Mutta ennen kuin Liina ehtii toteuttaa vaaralliset aikeensa, tuonpuoleiseen pääsemiseen ja tuonenmarjojen keräämiseen tarvittavat ohjeet sisältävä  vihko katoaa. Kukapa muukaan sen olisi siepannut, kuin alituisesti Liinaa piikittelevä Anniina Alakavala…

Tämä kirjasarja onnistuu kaikesta taiasta, fantasiasta, väkiolennoista ja käynneistä tuonpuoleisessa  huolimatta uskomattoman hyvin pysymään kiinni arjessa. Päähenkilöt Liina, Siri, Viola ja Eetu toki kehittyvät sarjan edetessä, mutta pysyvät tarpeeksi samanlaisina ja tarpeeksi lapsina ollakseen hyvin todellisia henkilöitä. Sarjan tässä osassa käsitellään koulukiusaamista hienosti. Marja Karman elämään kiusaamisella on ollut valtavan suuri vaikutus, vaikka kiusaajat hädin tuskin muistavat koko ihmistä ja kiusaamista. Muistot selvästi nolottavat kiusaajia nyt aikuisena, vaikka toisaalta he eivät voikaan muistaa ainakaan ihan tarkoituksella ja aktiivisesti kiusanneensa.

Harvoin muistan lukeneeni kaunokirjallisuudessa näin monipuolista, ymmärtävää, ymmärrystä lisäävää ja eri näkökulmista katsovaa tarinaa koulukiusaamisesta. Erityisen viisas valinta minusta on se, että lasten kunnioittama rehtori Ulla Pirtapaulakin on lapsuudessaan ollut osallisena kiusaamisessa, ei ehkä aktiivisena mutta kuitenkin yhtenä, joka nauroi mukana, käänsi selkänsä ja jätti Marjan yksin. Liinan ainaisesta kiusanhengestä Anniinasta nähdään aivan uusia puolia eikä häntäkään enää pysty pitämään vain yksiselitteisen ilkeänä kiusaajana. Kun kirjassa nähdään asiat rinnakkain Liinan ja Anniinan sekä Marja Karman ja hänen entisten luokkatovereidensa kannalta, saadaan jo todella monta näkökulmaa koulukiusaamiseen. Kiusaajat ja heidän taustansa, tekojensa syyt ja heidän oma kokemuksensa tilanteesta voivat olla hyvin erilaisia ja kaikesta huolimatta jopa ymmärrettäviä. Tuulien taikurin kiusaamiskuvaukset ovat sikälikin toimivia, että niissä ei tapahdu mitään kovin ihmeellistä, vaan juuri sellaisia asioita, joita varmasti jokainen koululainen kohtaa jossain muodossa.

Kohtalon koukkuja

Posted on

Diana Wynne Jones : Kohtalon koukkuja (Chrestomancin maailmat). WSOY 2012. 340 s.

image

Diana Wynne Jones on jollain ihmeellisellä tavalla saavuttanut aseman minun suosikkikirjailijoideni joukossa. Outoa siitä tekee lähinnä se, että loppujen lopuksi hänellä on enemmän kirjoja, joista en erikoisemmin välitä, kuin niitä kirjoja, joista todella pidän. Jotain taikaa hänessä kuitenkin on, ei voi mitään. Ykkössuosikkini on Noidan veli, jonka luin jo joskus ala-asteella eli yli 20 vuotta sitten. Se teki minuun silloin lähtemättömän vaikutuksen samoin Tuli ja myrkkykatkokin.

Olin riemuissani, kun huomasin, että ensinnäkin Diana Wynne Jones on kirjoittanut lisää Noidan veljen kanssa samassa Chrestomancin hallitsemassa taikamaailmassa liikkuvia kirjoja ja toiseksi sen, että niitä oli alettu suomentaa. Tietäjän lapsuus olikin minusta hieno ja viisas kirja, joka taustoitti Noidan veljen maailmaa ja sitä, miten ihminen muuttuu iän myötä. Sitten suomennettiin Taikuuden taakka, joka taas minusta oli pelkkää mukahauskaa taikahulinaa, josta en oikein saanut mitään otetta. Kohtalon koukuilta en siis Taikuuden taakan jälkeen enää odottanut paljon, mutta toki toivoin.

Conrad on äitinsä, siskonsa ja enonsa kanssa asuva poika, jonka elämänkulkua ohjaa tieto siitä, että hän kantaa kauheaa kohtaloa. Kaikki, jotka sellaisista asioista mitään ymmärtävät, kertovat Conradille, että hän ei tule elämään seuraavaan vuoteen asti, ellei hän korjaa edellisessä elämässään tekemäänsä virhettä ja tee sitä, mitä oli silloin jättänyt tekemättä. Välttyäkseen kaamealta kohtaloltaan hänen on päästettävä päiviltä joku, mutta kukaan ei osaa tarkasti kertoa, kuka. Alfred-eno tietää sentään sen verran, että tehtävän suorittamiseksi Conradin on hankkiuduttava Stalleryn kartanoon palvelijaksi. Kartanon väki on enon mukaan vastuussa monesta lähiseudun ongelmasta, sillä he muuttelevat taikakeinoin todellisuutta jatkuvasti sen mukaan, mikä sattuu olemaan heidän etunsa mukaista. Se vain on valitettavaa, että jos Conrad lähtee kartanon palvelukseen, hän ei voi päästä Stallin lyseoon opiskelemaan taikuutta. Mutta mitäpä virkaa sillä koulutuksella on, jos on hetikohta mennyttä miestä.

Matkalla kartanoon Conrad kohtaa valovoimaisen mutta samalla hiukan ylimielisen Christopherin, ja lopulta juuri heidät kaksi valitaan kartanoon lakeijaharjoittelijoiksi. Päivät täyttyvät opetuksesta ja työstä. Aika kuluu, eikä Conrad edelleenkään tiedä, kenet hänen olisi surmattava päästäkseen eroon kirouksestaan.

Hyvin pitkään olin oikein tyytyväinen tähän kirjaan, mutta sitten yhtäkkiä kartanoon pölähti näyttelijäseurue esittämään palvelusväkeä, jota suurten juhlien takia tarvittiin väliaikaisesti entistä enemmän. Voih. Sitten kirja ja sen tarina olivatkin taas sitä minun makuuni turhan humoristista ja merkityksetöntä säntäilyä ympäriinsä, siellä täällä päättömästi häliseviä ihmisiä, joukko melkein kasvottomia sivuhahmoja. Tiedän, että toisista tämä tällainen hullunmylly on hauskaa, mutta minun lukukokemukseni meni välittömästi pilalle. Ala-asteella meillä oli joka perjantai tunti, jolloin sai esittää luokalle erilaisia näytelmiä tai lauluja tai mitä vain, ja joskus joukossa oli juuri tällaisia samankaltaisia hädin tuskin käsikirjoitettuja näytelmiä, joissa sattui ja tapahtui, juoksenneltiin ja mekastettiin ilman minkäänlaista punaista lankaa.

Oli tässä kirjassa sentään jokin kantava teema, jota en Taikuuden taakasta juuri muista löytäneeni. Sekä Noidan veljessä, Tietäjän lapsuudessa että tässä Kohtalon koukuissa lapsi joutuu jonkun itselleen hyvin läheisen ihmisen pettämäksi. Tärkeiden ihmisten ja läheisten sukulaistenkaan hyvään tahtoon ei voi luottaa, vaan kaikki, mitä lapselle on koskaan kerrottu asioista, voikin osoittautua valeiksi.

Piiri

Posted on

Mats Strandberg & Sara B. Elfgren : Piiri. Basam Books 2012. 574 s.image

Tämä kirja on nyt jo viikkokausia kiltisti odotellut, että minä saisin siitäkin kerrottua. Harmittaa, että en päässyt siitä heti tuoreeltaan lukemisen jälkeen kirjoittamaan mitään, sillä nyt en enää millään pääse samaan tunnelmaan. Mutta pakko tästä kirjasta kuitenkin on jotain kertoa, vaikka sitten vähän jo väljähtyneemmillä fiiliksillä.

Eliaksen ruumis tottelee. Hän tarttuu tiukemmin kangaskassin kahvoihin ja heilauttaa kassia ilmassa.
Peilin särkymisääni kajahtelee kaakeliseinissä. Peilistä irtoaa suuria sirpaleita, jotka putoavat lavuaariin ja särkyvät kilisten pienemmiksi siruiksi.
Joku on varmasti kuullut, Elias ajattelee. Kunpa joku olisi kuullut.
Kukaan ei kuitenkaan tule. Hän ja ääni ovat kahden.
Eliaksen ruumis lähestyy lavuaaria ja tarttuu suurimpaan lasinsirpaleeseen. Hän ymmärtää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Hän on niin kauhuissaan, että häntä huimaa.
Sinä olet rikki. Sinua on mahdoton korjata.

Kirja alkaa räväkästi, melodramaattisiin teiniangstisiin tunteisiin tai muistoihin vetoavasti itseään viiltelevän lukiolaispojan kuolemalla. Kuolema näyttää aivan päivänselvästi itsemurhalta. Todellisuudessa Elias yritti kauhunsekaisin tuntein vastustaa, mutta jokin yliluonnollinen voima otti hänen ruumiinsa hallintaansa, pakotti hänet rikkomaan peilin ja viiltämään ranteensa auki peilinsirpaleella. Eliaksen ystävä Linnéa on ainoa, joka on varma, että murhenäytelmässä ei kaikki ole sitä, miltä näyttää.

Yliluonnolliset, selittämättömät kokemukset ja tuntemukset kohtaavat muitakin saman koulun oppilaita. Viimein, verikuun yönä, jolloin kuu loistaa punaisena, he saavat selityksen. Ei, he eivät ole tulossa hulluiksi. He ovat Valittuja. Noitia. Ja heitä uhkaa jokin epämääräinen vaara, mutta kukaan ei tiedä kertoa heille enempää. Heidän pitäisi toimia yhdessä voittaakseen pahuuden voimat, mutta heillä kuudella ei ole mitään yhteistä eivätkä he edes halua olla tekemisissä toistensa kanssa. Minoo on ikäistään älykkäämpi ja yksinäinen opettajaansa ihastunut tyttö, jolle kokeiden unohtaminen olisi katastrofi. Anna-Karin on maatalon tyttö. Hän on valtavan lihava ja vuosikausien koulukiusaamisen jäljiltä katkera ihminen, joka on oppinut toivomaan olevansa täysin näkymätön. Parempi sekin kuin saada jatkuvasti kuulla olevansa ruma, inhottava ja haiseva hikihuora. Linnéa on useimpien mielestä häiriintynyt narkkari. Sitä he eivät tiedä, että Linnéa on jo kuolleen äidin ja juopon isän rankkaa elämää nähnyt tytär, joka on jo vuosia asunut omillaan ja joutunut huolehtimaan itse itsestään. Rebecka taas on kaunis, mukava, yksi koulun suosituimmista tytöistä ja seurustelee yhtä suositun ja mukavan pojan kanssa. Siitä huolimatta hän on ikuisen epävarma ja mielestään jotenkin väärä. Mitään muuta hän ei pysty kontrolloimaan kuin omaa syömistään. Vanessa on seksikäs bimbo, jolla ei tunnetusti liiku päässä paljon mitään. Joukon jatkona on vielä Ida, joka kuuluu koulun kermaan vain siksi, että hän on niin ilkeä, että kukaan ei halua joutua hänen vihollisekseen.

Tarvitaan lisää itsemurhia, jotta näin sekalainen seurakunta alkaa tehdä yhteistyötä, mutta siinäkin he ovat niin erimielisiä, että tilanne ei pysy hallussa. He eivät vielä hallitse taikavoimiaan eivätkä osaa käyttää niitä oikein. Vaikka he kuulevat olevansa valittuja ja huomaavat pystyvänsä uusien voimiensa avulla vaikuttamaan ympärillään oleviin ihmisiin ja tapahtumiin, he pysyvät edelleen samanlaisina nuorina ongelmineen ja negatiivisine tunteineen. Yliluonnolliset voimat eivät heti tee heistä viisaita ja vastuullisia. Koulumaailma ja sen arvojärjestys näyttäytyvät tässä kirjassa raadollisina mutta silti todentuntuisina. Melkein kaikki kokevat joko ulkopuolisuudentunnetta tai vähintäänkin pelkoa oman aseman menettämisestä. Kenenkään ei ole kovin hyvä olla, ja näistäkin vuosista vaan pitäisi selvitä.

Piiri on mielenkiintoinen fantasiauutuus ja trilogian ensimmäinen osa. Tässä yhdistyvät hienosti fantasia ja koulumaailman nokkimisjärjestyksen ja nuorten rankan elämän kuvaus. Fantasia ei ehkä ole se genre, johon minä tämän ekana laittaisin, mutta on tämä samalla tavalla fantasiaa kuin Horowitzin Korpinporttikin. Se vivahtaa kauhuun päin, ja taikuus on enemmän yliluonnollisia, pimeitä voimia kuin mitään hauskaa ja kepeää magiaa.

Dramatiikkaa, kauhua, yliluonnollisia voimia ja taikaa. Voin suositella, mutta en missään tapauksessa 6. – 7. -luokkalaisille tai sitä nuoremmille. On tässä sen verran seksiä, viinaa ja huumeita.