RSS-syöte

Avainsana-arkisto: merenalainen maailma

Veden valtiaat

Posted on

Marjut Hjelt : Veden valtiaat. (Totta ja tarua -sarja) SKS 2012. 144 s. Kuvitus: Christer Nuutinenwpid-20121126_201132.jpg

Kuinkas sattuikaan! Juuri kun kirjoitin tuosta Merten salaisuudet -kirjasta, niin seuraavalla kirjastoreissulla löysin uutuuden, jossa on koko kirjan edestä veteen liittyviä myyttejä. Tämähän sopii meille kuin nenä päähän! On todella mukavaa löytää lasta kiinnostavasta aiheesta hyvin tehty kirja, joka ei ole ihan hetkessä luettu, nähty ja ulkoa opittu. Kuusivuotias ei ehkä vielä osaa arvostaa lähdeluetteloa, mutta aikuiselle se ainakin kertoo jotain tämän kirjan laadusta, lähtökohdista ja tavoitteista. Toisaalta kuusivuotias ei ole vielä tämän kirjan varsinaista kohderyhmääkään, joten samanikäisille en voi tätä suositella, ellei lapsella sitten ole jo ennestään kiinnostusta ja tietoa myyttisistä olennoista, hirviöistä ja vedenalaisesta maailmasta. Vanhoihin kansanuskomuksiin ja mytologioihin perustuvat hahmot ja tarinat voivat olla turhan raakoja ja pelottavia, jos ei ole vielä tottunut käsittelemään sentyyppisiä asioita niiden omassa kontekstissa. Tästä kirjasta ei missään nimessä kannata aloittaa tutustumista myyttisiin olioihin, sillä monien taruolentojen arvaamattomuus ja pahantahtoisuuus voivat olla liian pelottavia. Lapsen on kyllä hyvä olla jo hirviö- ja kauhujuttuiässä kestääkseen Veden valtiaissa vilisevät hukkuneet neidot ja katkotut sormet sun muut kauheudet. Vaikka eipä silti, onhan näitä koulukuntaeroja sen suhteen, millaisten tarinoiden katsotaan sopivan lasten kuultaviksi. Sensuroimattomien Grimmin satujenkin lukemiselle on olemassa perustelunsa. Minä asetun taas tässäkin asiassa sinne keskivaiheille, eli en vältä kaiken raakuuteen tai julmuuteen viittaavan lukemista lapselle, mutta harkitsen kyllä sitä tarkkaan aina lapsen kulloisenkin kehitystason mukaan.

Kun Sedna varttui nuoreksi neidoksi, hän ei halunnut aviomiehekseen metsästäjää, joka hänelle oli valittu. Sedna uhmasi isäänsä ja meni naimisiin rakkaan koiransa kanssa. Isä raivostui kapinoivalle tyttärelleen, nosti Sednan kajakkiin ja heitti tämän jäiseen mereen. Sedna pyrki takaisin kajakkiin, mutta isä hakkasi tytön sormet poikki ja tyttö vajosi mereen. Sedna jäi asumaan mereen ja hänestä tuli kuolleiden valtakunnan valtijatar.

Veden valtiaat vaikuttaa erittäin kattavalta pakkaukselta, vaikka luonnollisesti siihen on valittu vain osa maailman tarustojen vedenväestä. Suomalaiset vesien taruolennot ja jumalat saavat luonnollisesti muiden kansojen mytologioita suuremman roolin ja hyvä niin. Teksti on sikäli miellyttävän vanhanaikaista, että se ei kamalan paljon kosiskele eikä yritä olla hauskaa, vaan tarinat kerrotaan tietokirjamaisesti sellaisina, kuin ne mytologioissa ja kansantaruissa ovat. Tosin se myös merkitsee sitä, ettei tätä kannata tyrkyttää kuin niille lapsille, joita aihe oikeasti kiinnostaa. Joitain eri mytologioiden olentoja yhdisteleviä sepitelmiäkin kirjassa ilmeisesti on, tai siltä minusta ainakin vaikutti. En tiedä, mitä kuusivuotias niistä ajatteli, mutta minun lajitteleva mieleni kyllä hiukan tykkäsi huonoa siitä, että eri kansojen myyttisiä olentoja yhdisteltiin kuvitteelliseen tarinaan kirjassa, jonka muut tarinat perustuvat todellisiin lähteisiin, siis muinaisiin uskomuksiin ja mytologioihin.

Christer Nuutisen kuvitus on hyvin vaikuttava. Hän on onnistunut luomaan kuvituksissaan eri olennoille erilaisen luonteen ja tyylin satumaisen kauniista karun maanläheiseen tai ikiaikaisen hirvittävään. Ipanan mielestä kuvat eivät ole liian jännittäviä, vaikka kyllä ovat enemmän siellä jännittävän puolella. Veden valtiaita ei esimerkiksi saa jättää yöksi hänen huoneeseensa, vaan kirja on aina tuotava illalla sieltä pois, etteivät merihirviöt, erityisesti Iku-Turso ja Umibözu, häiritsisi hänen untaan.

image

Iku-Turso, Äijön eli paholaisen poika

image

Yemanja, meren pinnalla kävelevä lumoojatar

Mitä vanhanaikaisempi, sitä parempi

Posted on

Maailman kulkuneuvot. Maalla, ilmassa, vesillä. Kirjalito 1988. 320 s.

Merten salaisuudet. Weilin+Göös 1997. (Löytöretki-sarja) 158 s.

Meidän ipanalla on ihan pienestä asti ollut vanhanaikainen maku. Kaikki vanha ja historiallinen kiinnostaa aina enemmän kuin mikään uusi ja hieno. Sama pätee paitsi erilaisiin kulkuneuvoihin, myös kirjoihin. Minäkin pidän vanhoista kirjoista, mutta ipana on kyllä sen verran oman tiensä kulkija, että minun olisi ollut mahdoton syöttää hänelle mitään omia näkemyksiäni, ellei hän itsekin olisi luonnostaan samoilla linjoilla. Jos häntä ei joku kirja kiinnosta, niin sitä ei sitten saa hänelle millään väkisin luettua, joten me luemme vain niitä kirjoja, jotka häntä todella kiinnostavat.

Ja mikäs sen helpompaa kuin täyttää hyllyt vanhoilla lastenkirjoilla. Kirppareilta löytää vaikka mitä ja sitten on näitä, kröhöm, ammatin suomia etuja. Moni kirjaston poistokirja on saanut uuden elämän meillä. Joskus otan poistokirjoja kotiin luettaviksi, ja jos ne tuntuvat tutustumisen jälkeen kertakäyttötavaralta, ne päätyvät vielä takaisinkin sinne poistomyyntihyllyyn. Joskus taas niiden joukosta löytyy suursuosikkeja, jotka lunastavat paikkansa kotihyllyssä.

Varoitus! Seuraava vertailu sisältää paljon yleistyksiä, jotka eivät tietenkään päde kaikkiin kirjoihin.

Erityisesti vanhat lasten tietokirjat ovat aivan omaa luokkaansa. Niissä ei yritetä huvittaa ja viihdyttää lasta sellaisella epätoivon vimmalla kuin uusissa kirjoissa. Tekstit ovat pidempiä kokonaisuuksia eivätkä pelkkää silppua. Asioiden yhteydet toisiinsa käyvät selkeämmin ilmi. Kuvat ovat usein tyylikkäitä, selkeitä ja rauhallisia piirroskuvia, joissa ei vauhdilla ja äksönillä mässäillä. Sisältö on yleensä hyvin asiallista eikä mistä tahansa yritetä vääntää pieruhuumoria. Ei sillä, etteikö pieruhuumorikin uppoaisi täysillä tuohon kuusivuotiaaseen, mutta se kuitenkin helposti muuttaa tekstin tyylin aivan toisenlaiseksi, rauhattomammaksi.

imageKotihyllyn lasten poistotietokirjoissa on meillä jo parisen vuotta ollut kaksi kirjaa ylitse muiden. Ne eivät loppujen lopuksi ole mitään aivan hirveän vanhoja kirjoja ainakaan minun näkökulmastani, 24 ja 15 vuotta, mutta ne taitavat olla vähän todellista ikäänsä vanhanaikaisempia kirjoja. Maailman kulkuneuvot on yli kolmen sadan sivun järkäle, jossa käydään läpi vaihe vaiheelta eri liikennevälineiden historia esihistorialliselta ajalta ”nykyaikaan” (=1980-luku) ja ”tulevaisuuteen” (=2000-luku) saakka. Mielenkiintoinen historiallisen suhteellisuudentajun kehittämisen oppitunti tuokin, vanhan tietokirjan tulevaisuutta käsittelevien lukujen lukeminen ja niistä keskusteleminen! Tekstit ovat aika pitkiä siihen nähden, että varmasti tämä kirja on ajateltu lapsen, siis koululaisen, itse luettavaksi, mutta meillä tosiaan tätä luetaan eskarilaiselle ääneen, useimmiten unisaduksi. Yksityiskohtien määrä on välillä aikuisen päätä huimaava. Ipana kuitenkin jaksaa kuunnella vaikka maailman tappiin tekstiä, jossa luetellaan esimerkiksi erilaisten alusten vesillelaskuvuosia, nopeuksia solmuina ja uppoumia tonneina. Ipanan matemaattinen käsityskyky ei oikeasti millään riitä näiden lukujen merkitysten hahmottamiseen, mutta väliäkös sillä, jos asia kerran kiinnostaa. Osa tekstistä on onneksi yleisluontoisempaakin tietoa, ei pelkkää ominaisuuksien ja lukujen luetteloa. Ja ne kuvat! Aivan mahtavan tyylikkäitä ja nostalgisia!

image

image

image

imageToinen suosikki on Merten salaisuudet, joka kuuluu Löytöretki-nimiseen lasten tietokirjasarjaan. Sarjassa on paljon kiinnostavia kirjoja, joita kyllä löytää erittäin helposti kirppareilta ja kirjastojen poistohyllyistä, mutta olen koittanut pitää edes jotain rajaa kirjojen jemmaamisessa, joten Merten salaisuudet on ainoa tämän sarjan kirja meidän kotihyllyssämme. On meillä luettu uudempiakin meriaiheisia tietokirjoja, joista useimmat ovat paljon hienompia, kekseliäämpiä, niissä on upeammat kuvat ja mitä kaikkea, mutta sitten kuitenkin juuri tähän kirjaan palataan kerta toisensa jälkeen. Merten salaisuuksissa asiat esitetään monipuolisesti ja selkeästi, sopivan yksinkertaisesti mutta silti lasta väheksymättä. Erityisen mielenkiintoisia ipanan mielestä ovat luvut, joissa kerrotaan mereen liittyvistä myyteistä ja salaperäisistä tapahtumista: merten jumalista, taruolennoista, merihirviöistä, Atlantiksesta, Lentävästä hollantilaisesta ja Bermudan kolmiosta.

image

image

image

Oktonautteja myös kirjana!

Posted on

Meomi: Oktonautit ja mököttäjäkala. Vaukirja 2011. 33 s. Suomennos: Tytti Träff

Meomi: Oktonautit ja suuri aaveriutta. Vaukirja 2011. 33 s. Suomennos: Tytti Träff

Koska tähän blogiin on hakusanojen perusteella monesti päädytty silloin, kun on etsitty Oktonautti-kirjoja, en voi jättää kertomatta niistäkin, kun ne nyt viimein sain käsiini. Oktonautti-kirjojen suomalainen kustantaja on Vaukirja, ja käsittääkseni näitä kirjoja ei sitten muualta saakaan ostettua kuin Vaukirjan kautta. Nämä Oktonautti-kirjat ovat olleet meillä ja varmaan monessa muussakin perhessä hyvin odotettuja. Nykymedian aikakaudella varsinkin lapset ovat tottuneet odottamaan ja vaatimaan, että samaa tuotetta ja samoja hahmoja on saatavana useamman median kautta. Tv-sarjalla tai kirjalla on oheistuotetta, lelua ja peliä ja puuhaa ja mitä kaikkea. Oktonauttien nettisivuilla octonauts.com löytyy muun muassa tulostettavia värityskuvia ja muuta puuhaa, sieltä octogoodies-kohdasta. Onneksi ainakin meillä ipana kaipaa kaikista mieluisista tv-ohjelmista tai elokuvista myös kirjoja. Minua ei periaatteessa ollenkaan miellytä se ajatus, että kirjat olisivat vain osa jotain tuoteperhettä ja keino vahvistaa brändiä, sillä oheistuotekirjat eivät yleensä ole sisältönsä puolesta niitä laadukkaimpia. Toisaalta luulen, että kirjan aseman säilymisen kannalta on välttämätöntä, että kirja on mukana yhtenä tuotteena ja tallennemuotona myös näissä monen median kautta syntyvissä ja vahvistettavissa tuoteperheissä.

No, jospa mentäisiin jo itse asiaan eli kirjoihin. Ensiksi täytyy todeta, että aika onnettoman huono tällaisen kirjan pitäisi olla, etteikö Oktonautti-fani siitä pitäisi. Kirjat ovat siis aivan varmasti elämys ja iloinen kokemus sille, joka on suurella innolla seurannut Oktonauttien seikkailuja televisiosta tai Yle Areenasta. Hahmot ovat suloisen suurisilmäisiä ja pyöreäpäisiä, ystävällisiä ja herttaisen ja hempeän värikkäitä, eli samaa tyyliä kuin nämä kaiken maailman Squinkiesit ja Littlest pet shopit sun muut. Sarja paitsi viihdyttää myös ruokkii lapsen luontaista tiedonhalua. Suosio on siis sekä melko laskelmoitua että toisaalta ihan toivottavaakin, sillä faktapuoli tässä sarjassa on kyllä ihan kohdallaan, mikä vaatii myös suomentajalta jonkun sortin asiantuntemusta tai ainakin pyrkimystä ottaa asioista selvää. Oktonauttien sivuilla oli näiden kahden lisäksi pari muutakin kuvakirjaa, ja eiköhän nekin vielä jossain vaiheessa julkaista suomeksi.

Oktonautit ja mököttäjäkala -kirjassa Oktopodin miehistö törmää mököttävään kalaan, ja ilmeisesti oktonautit ovat sen sortin positiivareita, että heille on aivan ylitsepääsemätön asia, että joku ei hymyile. Asialle on siis tehtävä jotain,  sillä kalan mökötys uhkaa vaikuttaa masentavasti muihinkin meren asukkaisiin. Valitettavasti kukaan oktonauteista ei puhu mököttiä, eikä kala siis pysty kertomaan, miksi se on niin surullinen. Oktonautit yrittävät piristää kalaa sellaisilla asioilla, joista he itse nauttivat. Kuten arvata saattaa, niin tästäkin ongelmasta oktonautit lopulta selviävät. Jostain syystä tämä mököttäjäkalakirja tuntui minusta hiukan lapselliselta, jos nyt sellaista voi sanoa tai ainakaan valittaa, kun on kyse lasten kuvakirjasta. Mutta onneksi toinen oktonauttikirja oli vähän raikkaampi tuttavuus.

Oktonautit ja suuri aaveriutta -kirjassa oktonautit ovat menossa lomanviettoon Riutta Cityyn, mutta sinne tultuaan he huomaavat sen muuttuneen aavekaupungiksi. Kaupunki on menettänyt kaikki värinsä ja muuttunut valkoiseksi, eikä asukkaitakaan ole enää jäljellä kuin yksi, vanha merikilpikonna herra Viikselä, joka sekin on muuttoaikeissa. Oktonauttien loma muuttuukin täydeksi työksi, kun he alkavat etsiä Viikselälle uutta kotia ja samalla selvittää, mikä kumma on aiheuttanut Riutta Cityn autioitumisen. Kun arvoitus ratkeaa, oktonautit saattavat merenelävien kanssa kaupungin takaisin entiseen kukoistukseensa. Tämä kirja ansaitsee kyllä ipanalta aivan erityismaininnan, sillä merenalaiseen maailmaan sijoittuvaan kirjaan on saatu ympättyä monta hänen suosikkieläintään: vasarahai, rausku ja jopa käärme ja lepakko!

Kirjoissa on melko vähän tekstiä, joillakin sivuilla jopa erittäin vähän. Kuvissa kyllä riittää katseltavaa, mutta näin tekstikeskeisille ihmisille kirja, jonka koko aukeamalla saattaa olla vain yksi lause, vaikuttaa kyllä jo vähän pienemmille lapsille tarkoitetulta. Kaikki eivät tietenkään kaipaa yhtä paljon tekstiä kuin meidän ipana. Ja ehkä juuri tv-sarjoihin perustuvissa kirjoissa jopa ihan perustellustikin voi olettaa, että visuaalisuus on tekstiä tärkeämpää tai että lukijoina voi olla myös niitä, jotka eivät ole tottuneet pitkiä tarinoita kuuntelemaan ilman liikkuvaa kuvaa. Ja saa toki olla olemassa sellaisiakin kuvakirjoja, joiden keskeisimpään kohderyhmään 6-vuotiaat eivät enää kuulu.

Ennen oli scifiä ilman romantiikkaa

Posted on

Monica Hughes : Uhka syvyyksistä. Tiikerit-sarja. WSOY 1980. 159 s.

Varhaisteini-ikäisenä taisin lukea enimmäkseen fantasiaa ja scifiä. Niistä genreistä ainakin löytyvät ne kaikki mieleenjääneimmät kirjat, jotka ovat näin jälkeenpäin ajatellen selvästi vaikuttaneet jopa minun ajatteluuni ja yhteiskunnallisiin näkemyksiini. Tätä taustaa vasten olen ihmetellyt, miten vähän lasten ja nuorten scifiä on sittemmin julkaistu ja miten vähän sitä aikaisemminkin julkaistua luetaan ja lainataan kirjastosta. Siis mitä! Minun suuret elämykseni eivät kelpaa uudelle sukupolvelle! Eikö yhteiskuntarakenteiden pohtiminen muka kiinnosta!? Fantasia uppoaa, mutta scifi on ollut pitkään kai jotenkin ihan menneen aikakauden jäänne lapsilukijoiden mielestä. Scifi on tietysti sikäli ongelmallinen laji, että hurjimmatkin tulevaisuuden teknologiakuvitelmat ovat saattaneet osoittautua sittemmin suorastaan omituisen jälkeenjääneiksi ja kömpelöiksi, ja niinpä kirja vanhenee nopeasti käyttökelvottomaksi uutta nuorta lukijakuntaa ajatellen.

No, onneksi nyt on alkanut lasten ja nuorten scifin uusi tuleminen. Tosin nykyään on ehkä vaikeampi määritellä, mikä on scifiä ja mikä jotain muuta, tai voidaanko joku kirja määritellä scifiksi, jos siinä on myös fantasian ja romantiikan elementtejä tai jos se on pikemminkin dystopia kuin tieteisromaani. Mutta ihan määrittelystä riippumatta scifiä on taas alettu kirjoittaa, julkaista ja lukea. Tähän mennessä minun suosikkejani näistä uusista nuorten scifikirjoista ovat olleet Collinsin Nälkäpeli-kirjat, Fallsin Veden alla  ja Condien Tarkoitettu.

Se, mikä uudessa scifissä ihmetyttää, on romanttisen virityksen ”pakollisuus”. Ei minua varsinaisesti haittaakaan, jos scifissä on joskus myös romantiikkaa ilmassa, mutta se haittaa, kun tuntuu, että kirjoittajat (vaiko kirjankustantajat?) eivät enää ollenkaan eivätkä koskaan luota pelkän scifin, sen juonen ja jännityksen tai yhteiskuntarakenteeseen ja ihmisluontoon liittyvän pohdiskelun vetovoimaan, vaan mukaan on ehdottomasti saatava jonkun sortin parinmuodostusta. Tarkoitettu-kirjassa tämä tietysti on hyvin perusteluakin, koska koko kirjan idea lähtee liikkeelle tiukasti säännellyn yhteiskunnan tekemistä parivalinnoista, yhdenlaisista järjestetyistä avioliitoista. Mutta muutenkin tuntuu olevan trendinä se, että jos kirjassa vain on päähenkilöissä kumpaakin sukupuolta (niin kuin melkein aina on), on heillä myös oltava jotain sutinaa. Tämä ei kyllä minun lapsuuteni scifi-kirjoissa ollut mitenkään automaattista tai ainakaan suuressa roolissa juonen kannalta, ei mikään sääntö vaan ennemminkin poikkeus säännöstä. Se vanhempi linja varmasti vastaakin paremmin tosielämää kuin tämä nykyinen, suuren rakkaustarinan syntyminen aina, kun henkilöinä on sekä tyttö että poika.

Ipanan kanssa on tullut kahlattua läpi jos jonkinlaista merenalaisesta maailmasta kertovaa kirjaa, ja sitä kautta meri-innostus on tarttunut jo minuunkin. Merikirjoja olen siis lukenut paljon ihan omaksikin ilokseni. Kat Fallsin Veden alla -kirjasta tuli niin elävästi mieleen eräs toinen, vanhempi kirja, että se oli pakko vuosien jälkeen kaivaa uudestaan esiin. Monica Hughesin Uhka syvyyksistä julkaistiin WSOY:n Tiikerit-sarjassa, joka sisälsi ”seikkailua – jännitystä tutussa ja tuntemattomassa”. Itse asiassa melkein kaikki kouluvuosieni scifielämykset, kuten Tripodien aika ja Kolme K – kaupungin valtias, olivat Tiikerit-kirjoja. Nämä kirjat tuntuvat myös kestäneen hyvin aikaa, vaikka toki niitä omia suosikkejaan on vaikea arvioida ihan objektiivisesti.

Kepler on Kuun kuvernöörin poika ja samalla ensimmäinen Kuussa syntynyt ja siellä koko ikänsä asunut ihminen. Hänen isänsä on lähdössä YK:n kokoukseen viemään Kuun asukkaiden vetoomusta olojensa parantamiseksi ja itsehallinnon saavuttamiseksi. Kepler haaveilee sfinksien, Taj Mahalin ja muiden Maan ihmeiden näkemisestä, mutta valitettavasti Maan painovoima on hänen Kuun oloihin tottuneelle fysiikalleen yksinkertaisesti liikaa. Ainoaksi ratkaisuksi jää lähettää Kepler isän Maan-vierailun ajaksi hänen setänsä ja tätinsä hoiviin mannerasema 10:lle, merenalaiseen siirtokuntaan.

Manneraseman elämä muistuttaa monella tavalla Kuun haastavia olosuhteita, joten sinne Kepler sopeutuu hyvin. Turvallisuustoimien tärkeys ja ihmisten välisen luottamuksen merkitys ovat hänelle Kuun asukkaana itsestäänselvyyksiä. Mutta eräänä iltana Kepler kuulee riidan, jota ei ole tarkoitettu hänen korvilleen. Merenalainen maailma ei ole ollenkaan niin sopuisa kuin miltä ensin vaikuttaa.

Sukeltamiseen tottumaton Kepler joutuu pulaan, ja vaikka kaiken järjen mukaan sen ei pitäisi olla mahdollista, hän onnistuu pelastautumaan tyhjine happipulloineen yli tunnin matkan päässä sijaitsevalle käyttämättömänä olleelle tutkimusasemalle. Kepler muistaa pelastumisestaan vain hopeanhohtoisen miehen, joka liikkui veden alla ilman happipulloja. Sen oli oltava vain unta, koska eihän kukaan pysty sukeltamaan kymmenien metrien syvyydessä pitkiä matkoja ilman sukellusvarusteita, eihän? Miksi se sitten tuntui niin todelliselta, ja miksi joku tuntuu kokevan hänen puheensa kidusmiehestä uhkana?

Keplerin luotettavuus joutuu epäilyksenalaiseksi myös paljon vakavammalla tavalla, mutta Kepler ei voi enää luovuttaa. Nyt kyseessä on paitsi mannerasemien, myös Kuun ihmisten tulevaisuus.

Sukelluslaivalla maapallon ympäri

Posted on

Verne : Sukelluslaivalla maapallon ympäri. Nuorten toivekirjasto 62. 6.p. WSOY 1995. 317 s.

Sukellusveneellä maapallon ympäri. Jules Vernen teoksesta lyhennetty laitos. Teksti : Meri Starck. Kirjakerho Lasten Kirjapaketti. Mestarikustannus 1983. 28 s.

Ipana on aina tykännyt kirjoista, joissa on suhteellisesti ottaen aika paljon tekstiä. Yksivuotiaana suosikkeihin kuului Myyrä ja kotka, jonka lukemiseen meni 20 minuuttia, tai puoli tuntia, jos jäätiin katselemaan kuvia ja juttelemaan niistä.  Nyt kuusivuotiaana alkaa siis kuvakirja-aika olla hiukan ohi. Onhan niitä kuvakirjoja, joissa on paljon tekstiä ja joskus lyhyempikin kuvakirja kelpaa, mutta aika pitkälti lukemiset etsitään nykyään satukirjoista, sarjakuvista, tietokirjoista ja joskus ihan lasten romaaneistakin. Lasten romaaneissa on se ongelma, että ne on kuitenkin tarkoitettu isommille lapsille, joten niiden sopivuus kuusivuotiaalle pitää ensin itse varmistaa. Koska ipana on kiinnostunut merenalaisesta maailmasta ja pitää vanhanaikaisista seikkailuista, päätin ottaa luettavakseni Vernen Sukelluslaivalla maailman ympäri. Jospa siitä olisi seuraavaksi suursuosikiksi? Merenalaiset hirvitykset eivät yleensä ole olleet ipanalle liian pelottavia, koska hän tietää paljon erilaisista merenelävistä, ja tieto selvästi auttaa käsittelemään jännittäviä tilanteita.

Vuonna 1866 maailman merillä aletaan tehdä havaintoja valtavan kokoisesta oliosta, joka liikkuu käsittämättömän nopeasti ja jonka nähdään joskus myös säteilevän valoa. Tämän merihirviön tilille laitetaan lopulta lukemattomia selittämättömiä merionnettomuuksia ja haaksirikkoja. Erilaisia retkikuntia varustetaan ottamaan selvää hirviöstä ja mahdollisuuksien mukaan vapauttamaan merenkulkijat sen aiheuttamista vaaroista. Amerikkalainen Abraham Lincolnin retkikunta etsii hirviötä tuloksettomasti viikkokausia, kunnes se viimein saa ensimmäisen havainnon siitä. Kohtaaminen hirviön kanssa saa aluksen haaksirikkoutumaan. Ainoat laivan uppoamisesta pelastuneet ovat Pariisin luonnonhistoriallisen museon professori herra Aronnax, hänen palvelijansa Conceil sekä kanadalainen valaanpyytäjä Ned Land, jotka saavat todeta päätyneensä etsimänsä hirviön, Nautiluksen, sisään ihmiskuntaa vieroksuvan kapteeni Nemon vangeiksi.

Kyllä tämä nyt vielä jää ipanalle lukematta. Kirjan alussa vielä ajattelin, että eivät nämä tietyt menneiden aikojen nykynäkökulmasta käsittämättömät ajattelutavat haittaa, kunhan niistä vaan juttelee ja selittää lapselle niiden taustoja. Mutta kyllä se loputon eläinten lahtaaminen  alkoi olla minulle vähän liikaa. Merenalaiseen maailmaan ja sen eläimistöön tutustuminen tuntuu tarkoittavan Nautiluksen väelle liian usein vain tappamista. Jokainen uusi laji pitää ikään kuin ottaa haltuun ampumalla, silloinkin kun sillä ei ole merkitystä ruuansaannin kannalta.

Kaikkein omituisin on kohtaus, jossa Ned Land haikailee hetulavalasparven havaittuaan entiseen valaanpyytäjän elämäänsä ja kapteeni Nemo puolestaan pitää ylevän puheen, jossa hän vastustaa eläinten tappamista turhan takia:

– Enkö saisi yrittää pyytää niitä, kapteeni, ehdotti kanadalainen, – etten kokonaan unohtaisi ammattiani?

– Miksi pitäisi tappaa vain huvin vuoksi? vastasi kapteeni. – Emme tee mitään valaanrasvalla.

– Mutta annoittehan Punaisella merelläkin pyydystää merilehmän, huomautti kanadalainen.

– Silloin tarvitsin tuoretta lihaa miehistölle. Nyt tappaisimme vain tappaaksemme. Tiedän hyvin ihmisen pitävän sitä etuoikeutenaan muiden luontokappalaiden joukossa, mutta en hyväksy sellaisia verisiä ajanvietteitä.

Ja vain hetkistä myöhemmin sama ylevä kapteeni Nemo havaitsee kaskelotteja, jotka ilmeisesti muodostavat jonkinlaisen poikkeuksen tähän sääntöön:

– Näettekö tuolla tuulen alla noin kahdentoista kilometrin päässä täältä mustia pilkkuja, jotka liikkuvat tänne päin? Ne ovat kaskelotteja, hirveitä petoja. Olen joskus tavannut kaksi- jopa kolmisatapäisiä parvia. Ne ovat julmia raatelijoita, jotka on paras hävittää.

– Odottakaahan, herra Aronnax, sanoi kapteeni Nemo. – Kohta saatte katsella ajojahtia, jonka vertaista ette ole ennen nähnyt. Kaskelotteja kohtaan en tunne minkäänlaista sääliä, ne ovat pelkkää kitaa ja hampaita.

Nautilus oli muuttunut hirveäksi harppuunaksi, jota päällikkö taitavasti käytteli. Se porhalsi kaskelotteja päin ja ajoi valtavien lihavuorien läpi jättäen molemmille puolilleen sätkytteleviä palasia.

Verilöylyn jälkeen meri on punaisenaan kaskelottien verestä ja täynnä silvottuja ruumiita. Juu en lue tätä lapselle. Saa sitten itse joskus isompana lukea, jos silloin vielä nämä perinteiset seikkailukirjat kiinnostavat.

Onneksi löysin kirpparilta kuvitetun lyhennelmän tästä Vernen klassikosta. Vaikka yleensä en voi ihan täydellä vakavuudella suhtautua klassikkokirjojen lyhennelmiin, niin tässä tilanteessa lyhennelmä on aivan erinomaisen tarkoituksenmukainen! Tekstiä on sivumäärään suhteutettuna edelleen aika paljon, vaikka kuvitus viekin sivujen pinta-alasta suuremman osan kuin teksti. Kaskelottikohtaus ja muu yletön tappaminen on jätetty pois ja jäljellä on juuri sitä, mitä kuusivuotias kaipaa: mereneläviä, hylkyjä, vanhanajan seikkailua, löytöretkeilyä, jännitystä ja vaaroja, joista ainakin päähenkilöt selviävät aina ehjin nahoin.

Matka meren alle

Posted on

Hei, Oktonautit tulee uusintana! 😀 Kun Oktonautit alkoivat ensimmäisen kerran, meidän ipana oli jo pidempään ollut hirveän meri-innostuksen vallassa. Oli mukavaa, että Oktonauttien ansiosta hän pystyi päiväkotikavereidenkin kanssa juttelemaan vampyyritursaista, valashaista ja ryhävalaista, tai siis että muutkin hiukan tiesivät jotain näistä jutuista ja pystyivät leikkimään mukana.

Lasten tv-ohjelmista voi olla siis muutakin hyötyä kuin se, että niiden aikana saa laittaa rauhassa ruokaa. Lastenohjelmat voivat antaa viihteen ohella ihan oikeaa tietoa ja ne voivat innostaa hakemaan tietoa lisääkin. Silloin kun Dinojuna tuli televisiosta, kirjastoon tuli selvästi entistä pienempiä dinosaurustietäjiä vanhempiensa kanssa hakemaan lisää luettavaa, kun ennen dinokirjat olivat lähinnä vähän isompien, eskarilaisten ja eka-tokaluokkalaisten, suosiossa. Seuraavaksi sitten Oktonautit sai lapset kiinnostumaan merenalaisesta maailmasta.

Mereen liittyviä kuvakirjoja on, mutta loppujen lopuksi yllättävän vähän.  Tässä meidän suosikkeja suunnilleen vuoden takaa. Näissä on kyllä nykyisellään jo meille aivan liian vähän tekstiä ja tietoa, mutta neli-viisivuotiaana nämä upposivat todella hyvin:

Donaldson : Oiva Sintti. Tarinoita kertova pikkukala. Kustannus-Mäkelä, 2007. 32 s.

 Oiva on pikkuinen kala, joka myöhästyy koulusta joka aamu, ja joka aamu hänellä on entistä uskomattomampi selitys myöhästymiselleen. Runokuvakirjan kuvitus on merenalaisine yksityiskohtineen herkullinen, ja vaikka kaikkia kala- ja muita eläinlajeja ei tarkasti nimetäkään, ipana saa riemuissaan bongailla kuvista jo ennestään tuntemiaan lajeja. Ipanaa riemastutti erityisesti se, että tässä kirjassa pikkukalojen opettajana on rausku kuten Nemoa etsimässä -elokuvassakin, tosin rauskulaji vain on eri.

Donaldson : Etana ja valas maailman merillä. Kustannus-Mäkelä, 2003. 32 s.

Donaldsonin toisessa meriaiheisessa runokuvakirjassa etana haluaisi lähteä merille, ja ystävällinen ryhävalas lupaa auttaa sitä. Maailmanympärimatkan aikana käy ilmi, että myös aivan pieni otus saattaa joskus pystyä auttamaan suurta. Kuvituksessa ei tällä kertaa liikuta yhtä paljon meren pinnan alla kuin Oiva Sintissä, mutta merieläinfaneille löytyy edelleen tarpeeksi mielenkiintoista bongailtavaa.

Pfister : Sateenkaarikala-kirjat. Lasten keskus.

Sateenkaarikala-kirjoissa käsitellään merenalaisen maailman sijaan oikeastaan enemmän tunnetaitoja ja sosiaalisia taitoja:pelkojen,ennakkoluulojen tai erilaisuuden kohtaamista. Suuri osa kirjojen kalalajeista on erilaisia satukaloja, joilla ei taida olla mitään tunnistettavaa vastinetta oikeassa eläinmaailmassa. Meidän ipanaa se ei, yllättävää kyllä, ole yhtään häirinnyt, mutta kovin tieteellisestä näkökulmasta merenalaista maailmaa lähestyvälle lapselle Sateenkaarikala-kirjat voivat olla pettymys.

Sarjan uusin kirja, Sateenkaarikala tutkii meren syvyyksiä, on tässä suhteessa hiukan edeltäjiään parempi, sillä siinä on jo selvästi tunnistettaviakin lajeja. Tässä kirjassa sarjalle ominaiset kuvien  kimaltelevat yksityiskohdat ovat myös erityisen hyvässä käytössä, sillä Sateenkaarikala lähtee etsimään irronnutta hohtosuomuaan pelottavasta, pimeästä syvänteestä, jossa kuulemma asuu kamalia hirviöitä. Meren syvyyksissä se kohtaa hirviöiden sijaan kauniisti kimaltelevia syvänmerenvyöhykkeen itsevalaisevia otuksia, jotka auttavat sitä hohtosuomun löytämisessä.

Myöhemmin tänä kesänä on näköjään ilmestymässä seuraava Sateenkaarikala-kirja nimeltään Kauniita unia, Sateenkaarikala.

Laval : Missä on merisiili? Nemo, 2010. 14 s.

Missä on merisiili? -kirjassa taas päästään nimenomaan tunnistamaan ja etsimään lajeja omista elinympäristöistään. Kuvitus on hauskan sarjakuvamainen ja lajeja ja kuvituksen yksityiskohtia on todella paljon. Mitään sen kummempaa tekstiä ja tarinaa tässä kirjassa ei ole, mikä ainakin meillä oli suuri puute. Tosi kiva kirja, mutta kun tuo ipana haluaa kuulla myös tarinoita eikä vain katsella kuvia.

Timmers : Syvänmeren tohtori Teppo. Schildt, 2008. 32 s.

Tohtori Teppo kiertelee sukellusveneellään pinnan alla auttamassa erilaisista terveysongelmista kärsiviä mereneläviä, ja luonnollisesti sitten eläimetkin haluavat auttaa Teppoa, kun hän joutuu pulaan. Tohtori Teppo oli vähän aikaa ipanan suosikkikirja, vaikka siinä hänen tavallisista suosikeistaan poiketen on hyvin vähän tekstiä suhteessa kuvaan. Kuvitus on melko pelkistettyä ja selkeää, mutta voitti ipanan puolelleen luultavasti humoristisuudellaan.

Meriaiheisia tietokirjoja taas on kirjastoluokituksessa useammassakin paikassa, joten niiden metsästäminen kirjaston hyllystä voi olla vähän hankalaa. Yleisesti merikirjat löytyvät luokasta 55.6 (hydrologia), mutta Oktonautti-fanille löytyy paljon mielenkiintoisia kirjoja muistakin luokista. Valaat ja delfiinit ovat luokassa 58.11 eli nisäkkäät, kun taas hait, rauskut ja muut kalat ovat luokassa 58.14. Sukellusveneitä löytyy luokasta 65.542 (laivat) ja hylkyjä ja haaksirikkoja luokasta 69.63 (vesiliikenne). Lisäksi luokasta 58.9 (eläinten elintavat) löytyy tiettyjen elinympäristöjen, esimerkiksi merenalaisen maailman, eläimistöä kuvailevia kirjoja.