RSS-syöte

Avainsana-arkisto: mediakasvatus

Nettitaidot

Posted on

Elli Mäkilä: Nettitaidot (Reuhurinne). 52 s. Otava 2015. Kuvitus: Jii Roikonen.
image

 

Mediakasvatus kuuluu minun työnkuvaani, joten luonnollisesti seuraan aiheeseen liittyviä lastenkirjoja erityisellä mielenkiinnolla. Tai jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin minun pitäisi seurata niitä erityisellä mielenkiinnolla. Todellisuudessa useimmat mediakasvatuksellisia elementtejä sisältävät lastenkirjat ovat minusta nimenomaan mielenkiinnottomia. Media-asia on niissä usein hiukan päälleliimattua ja läpinäkyvän valistuksellista. Tavoitteena on saada lapsi tottelemaan aikuisia, heidän antamiaan ohjeita, sääntöjä ja rajoituksia. Minä kannatan enemmän pohdintaa, avoimia kysymyksiä vailla valmiita vastauksia ja vähitellen tapahtuvaa lapsen oman suhteellisuudentajun, sosiaalisten taitojen, medialukutaidon ja itsesäätelyn kehittymistä tukevaa keskustelevaa otetta.  En siis yleensä odota tällaisilta nettivalistuskirjoilta paljon, mutta nyt sain yllättyä iloisesti.

Nettitaidot kuuluu Reuhurinne-tuoteperheeseen, vaikka Reuhurinne-kirjojen kirjoittaja Tuula Kallioniemi ei olekaan ollut mukana tämän kirjan tekemisessä. Reuhurinteen alakoulussa vietetään tänään nettitaitopäivää, jonka aikana perehdytään siihen, mikä internet on ja mihin kaikkeen sitä voi käyttää. Oppilaat huomioivat päivän aikana muutenkin mediaympäristöään ja huomaavat, että monet samat jutut toistuvat sekä netissä että muualla mediassa. Mainonnan periaatteet toimivat samalla tavoin, oli mainos sitten netissä tai bussipysäkillä. Kaikille medioille on yhteistä myös se, että kaikki tieto ei ole yhtä luotettavaa.

Elli Mäkilä käsittelee tässä kirjassa nettitaitoja hyvin laaja-alaisina mediataitoina. Tämä on minusta todella hyvä lähestymistapa, sillä netti ei ole erillinen saareke maailmassa eivätkä nettitaidot jotain, mitä tarvitaan vain netissä. Netti ja nettitaidot ovat vahvasti yhteydessä muuhun mediamaailmaan ja toisaalta median ulkopuolella olevaan todellisuuteen.

Valistus ja netin vaaroista varoittaminen eivät onneksi ota tässä kirjassa liian suurta valtaa, vaan Nettitaidoissa mietitään onneksi paljon myös sitä, mitä hyöytyä ja huvia netistä voi olla. Hyötykäyttöön saadaan uusia vinkkejä, ja samalla tulevat luontevasti esiin myös netin huonot puolet: taitavinkin asiallisen tiedon etsijä saattaa vahingossa päätyä netissä paikkoihin, joihin ei ollut tarkoittanut mennä. Kirjassa köydään läpi netin turvaohjeita, ikärajoja, harhaanjohtavaa otsikointia ja muita huijauksia, tekijänoikeuksia, ruutuaikaa, nettikiusaamista ja mitä kaikkea. Toki suurin osa asioista esitellään aika pintapuolisesti, mutta toisaalta kirjan kohderyhmää ajatellen juuri sopivan lyhyesti. Kustantaja on laittanut kirjan ikäsuositukseksi 7+, ja se varmaan onkin ihan sopiva ikäryhmä. Parhaiten Nettitaidot toimii juuri itsenäistä netinkäyttöä aloittelevien kattavana tietopakettina. Samoista aiheista toki sitten myöhemmin jatketaan ja pitääkin jatkaa sekä koulussa että kotona sitä mukaa, kun lapsi kasvaa. Kun lapsi tutustuu enemmän nettimaailmaan ja mediankäyttö alkaa muuttua monipuolisemmaksi, sosiaalisemmaksi ja vähemmän rajoitetuksi tai valvotuksi, uudet asiat nousevat esiin. Silloin media-asioissa painopistettä kannattaa siirtää yhä enemmän sääntöjen noudattamisesta lapsen oman ymmärryksen ja itsesäätelyn kasvattamiseen. Tarvitaan entistä enemmän selityksiä, pohdintaa ja keskustelua.
image

En jostain syystä koskaan ole päässyt sisään Reuhurinteen maailmaan, vaikka jossain vaiheessa monen automatkan soundtrackina oli Reuhurinne-äänikirja. Edelleenkään en muista Reuhurinteen kuka kukin on -juttuja. Olen kyllä huomannut, että minulle yleensäkin sopivat paremmin kirjat, joissa on vähän vähemmän päähenkilöitä. Minulta jää tiettävästi ihan hyviäkin kirjoja lukematta siksi, että en pysty tekemään liian suuresta henkilömäärästä päässäni eläviä persoonia. Sille, jolle hahmot ovat tuttuja ja toisistaan erottuvia tyyppejä, itse tarina on ehkä hiukan hauskempi ja mielenkiintoisempi kuin minulle.

 

 

Kikka lukee

Posted on

Annika & Jessika Devert : Kikka lukee. Aurinko kustannus 2010. 30 s. Kuvitus Jenny Karlsson.

image

Aiemmin esittelin Kikka tervehtii -kirjan, ja koska se oli mielenkiintoinen tuttavuus, hankin käsiini toisenkin Kikka-kirjan Kikka lukee. Nimestä voisi kuvitella, että kirja olisi sellainen kirjanystävien lukemisharrastukseen kannustava kirja, jossa hehkutetaan tarinan ja mielikuvituksen voimaa kuljettaa ihminen paikkoihin, joihin ei ehkä oikeassa elämässä koskaan tule pääsemään. Mutta tämä kirja onkin aivan erilainen lukemisesta kertova kuvakirja, ja erilaisia kirjoja aina tarvitaan.

Kikka lukee kirjaa ja alkaa ihmetellä, miten kirjoissa kaikki on aivan toisin kuin hänen elämässään. Kirjassa mummolla on harmaa nuttura, pelargonia pöydällä, ristipistotyö kädessä ja sokeripalat kahvitassilla ryystämistä varten. Kikan mummo on kuitenkin erilainen, sellainen nykymummo, jonka kanssa käydään kaupungilla ostoksilla ja jolla on farkut. Kirjassa täti leipoo pullaa essu edessään, mutta Kikan tädillä on nenärengas ja valtavan suuri koira. No, löytyy kirjasta sentään jotain, joka on kuin Kikan elämästä: veli ja sisko kiistelevät leluista.

image

Kirjassa mummo on juuri niin mummomainen kuin mummo vain voi olla.

image

Kikan mummo on kuitenkin ihan erilainen.

Usein pienille lapsille suunnatuissa kirjoissa oikein varta vasten tukeudutaan vahvoihin stereotypioihin, koska ihan pienille asioita joudutaan vähän yksinkertaistamaan. Ehkä tarinan kirjoittamista helpottaa se, että ei tarvitse itse keksiä kaikkia hahmoja ja heidän ominaisuuksiaan vaan otetaan vain käyttöön valmis stereotyyppi. Kas näin, tässä on isoisä, joka pukeutuu vain harmaisiin ja ruokkii puistossa puluja kumarassa seisten. Nämä stereotyypit muokkaavat lapsen käsitystä todellisuudesta. Lapset saattavat todeta, että sellaisiahan mummot tai vaarit aina ovat, vaikka eivät olisi oikeassa elämässä koskaan tavanneet juuri sellaista satujen ja lastenohjelmien stereotyyppistä mummoa ja vaaria. Kikka lukee tuo tämän ristiriidan kaikessa yksinkertaisuudessaan lukijan nähtäväksi, ja ihan varmasti jokainen on sitä mieltä, että tietenkään tädin tai enon ei tarvitse olla sellainen kuin kirjoissa, vaan hän on hyvä juuri sellaisena. Todellisuus ei ole ainakaan huonompi kuin tarinat,  vaikka onkin erilainen. Tämä on oikeastaan yhdenlaista mediakasvatusta, sillä vaikka usein mediakasvatuksen ajatellaan liittyvän erityisesti audiovisuaalisten ja näkyvästi kaupallisten medioiden sisältöihin, niin yhtä lailla mediakasvatusta on kirjojen sisällön, aiheiden ja stereotypioiden pohtiminen.

Kikka ei ole ihan mikään pikkulapsi, sillä hän esimerkiksi lukee itse. Tekstiä on kuitenkin hyvin vähän, enimmilläänkin vain kaksi virkettä aukeamalla, joten kirja sopii hyvin monen ikäisille lapsille. Asiasisällössä riittää kuitenkin pohdittavaa isommallekin ja kuvituksessa on mielenkiintoisia yksityiskohtia tutkittavaksi.

image

Vaahteratupalaisten seikkailut jatkuvat

Posted on

Minä ja ipana olemme kyllä sen verran tykästyneitä noihin Vaahteratuvan väki -kirjoihin, että pakkohan ne on ne jatko-osatkin tänne blogiin saada. Toivottavasti näitä tulisi vielä lisääkin!

Jäntti : Vaahteratuvan väki ja vaarallinen peto. WSOY 2008. 76 s.

Toisessa Vaahteratupa-kirjassa kuvataan mielenkiintoisesti sitä, miten huhut kasvavat yhteisöä riivaavaksi peloksi ja suorastaan poikkeustilaksi. Kirja käy hyvin mediakasvatusmateriaaliksikin, sillä myös Hiirivuoren Sanomat on mukana petohysterian lietsomisessa. Lapsen kanssa on helppo tässä yhteydessä pohtia, onko kaikki varmasti totta, mitä sanomalehdessä kerrotaan ja miten jokin asia, joka ei edes ole aivan totta, voi saada aikaan valtavan mylläkän sekä mediassa että koko yhteisössä. Lehdessä ei muusta kirjoitetakaan kuin pedosta ja uusista petohavainnoista. Kylän neuvosto säätää ulkonaliikkumiskiellon pimeän aikaan, vaikka on talvi ja melkein koko ajan on niin pimeää, että ulos ei saisi mennä ollenkaan. Jännitystä riittää niin kuin sarjan ensimmäisessäkin kirjassa, eikä tässä toisessakaan osassa selitetä kaikkea. Sekin jää oikeastaan lapsen ja aikuisen yhdessä pohdittavaksi, mikä se koko peto oikeastaan edes oli.

Pedon hirmuinen kita

 

Jäntti: Toivo ja hirveä hämähäkki. WSOY 2009. 26 s.

Toivo ja hirveä hämähäkki on kuvakirjamaisempi kuin sarjan muut kirjat, sillä siinä on selvästi vähemmän tekstiä ja kuvan osuus on suurempi. Siinä on muutenkin hiukan välipalan makua, mutta kyllähän se tämäkin välipala vaahteratupalaisiin ihastuneelle kelpaa. Vaahteratuvan vintillä asuvan hämähäkin kanssa opitaan elämään sovussa, ja lopulta hämähäkki pystyykin auttamaan Vaahteratuvan väkeä kuumailmapallon rakentamisessa. Kuumailmapalloa taas tarvitaan, jotta päästään lähtemään maailmalle. Tässä kirjassa ei mitään niin suurta arvoitusta tai jännitystä ole, ellei sellaiseksi sitten riitä hämähäkin kohtaaminen. Ja joillekinhan se riittää.

Jäntti : Vaahteratuvan väki ja Kivihovin kirous. WSOY 2010. 75 s.

Neljännessä kirjassa Vaahteratuvan väki ja Kivihovin kirous päästään lopulta seikkailemaan kuumailmapallolla. Mutta aina sitä ei osaa varoa kaikkia vaaroja maailmalla, ja niin Toivo-siilille käy onnettomasti. Hänen päälleen lankeaa Kivihovin kirous: ”Sinä eksyt, katoat, häviät, unohdut, etkä pääse enää ikinä kotiin.” Niin mielenkiintoista ja jännittävää kuin maailmalla onkin seikkailla, Toivoa hirvittää ajatus siitä, ettei pääsisi enää koskaan kotiin. Lapsellekin tämä ajatus taitaa olla aika kauhistuttava, mutta kuten ainakin aikuinen saattaa jo arvata, niin kyllä sinne kotiin lopulta päästään.

(Kansikuvien lähde : WSOY)