Kirjamessuilla Turussa

Tein kesken työpäivän pikaisen parin tunnin tehoiskun Turun kirjamessuille. Yllättävän hyvin siinä ajassa ehti kuunnella keskusteluja ja haastatteluja, syödä messukarkkia ja ostaa pari uutuuskirjaa.

Aloitin kierrokseni kuuntelemalla keskustelua poikien vähenevästä lukuharrastuksesta. Keskustelijoina olivat kirjailija Jyri Paretskoi, tutkija Päivi Heikkilä-Halttunen, opettaja Penjami Lehto ja Aku Ankan päätoimittaja Aki Hyyppä. Keskustelu oli mielenkiintoista kuultavaa, mutta en edes yritä referoida sitä, vaan nostan esiin eniten ajatuksia herättäneitä kommentteja.

Penjami Lehto totesi, että lukuharrastuksen pohja rakennetaan kotona. Jos sitä työtä ei ole tehty, ei koulussa ihmeisiin pystytä. Tästä olen kyllä samaa mieltä, ja se pistääkin miettimään kirjaston tekemän työn suuntautumista. Tällä hetkellä ainakin meillä panostetaan esimerkiksi kirjavinkkauksessa kaikkein eniten yhteistyöhön koulujen kanssa. Koululaiset on helppo tavoittaa laajasti, kattavasti ja sikäli myös melko tasa-arvoisesti koulun kautta. Mutta tämä työ ei välttämättä tue kotien ja perheiden yhteistä lukuharrastusta. Mitä uusia toimintatapoja meidän pitäisi kirjastossa kehittää, jotta voisimme olla mukana tekemässä lukuharrastuksesta perheiden yhteistä juttua?

Keskustelussa peräänkuulutettiin myös lukevan miehen mallia ilman nörttileimaa. Isien rooli koettiin hyvin tärkeäksi, mutta Jyri Paretskoi huomautti, että kaikkea vastuuta ei voi miehillekään sysätä: koulut ja kirjastot ovat naisia väärällään. Ehkä heidänkin toimintatavoissaan voisi olla jotain kehittämistä? Kyllä, samaa mieltä tästäkin.

Paitsi että pojille tarvitaan kirjoja heitä kiinnostavista aiheista, minun mielestäni tarvitaan myös arvostusta näille kirjoille, ja tämä taitaa koskea aivan erityisesti naisia. Lukuharrastukseen kannustavat opettajat, kirjastoihmiset ja vanhemmat suhtautuvat usein aika alentuvasti poikia kiinnostaviin aiheisiin.  ”No, pääasia että edes jotain lukee” on turhan yleinen kommentti poikien kirjavalintoihin. Lukeva poika ei siis välttämättä saa edes aikuisilta todellista kannustusta ja vastakaikua lukemiselleen. Lannistavaa! Tällainen tilanne ei ole omiaan tekemään lukemisesta houkuttelevaa.

Poikia kiinnostavat ja heihin helposti uppoavat aiheet eivät tee kirjasta automaattisesti huonoa. Toki on paljon heikkolaatuisiakin kirjoja, jotka myydään hirviöiden ja pierun voimalla, mutta pierusankarista tai ulkoavaruuden zombihirviöstä voi kirjoittaa hyviäkin kirjoja. Aikuisten pitäisi tutustua näihin kirjoihin avoimin mielin ja löytää joukosta ne anarkistisimmat helmet, joita voi aivan vilpittömästi suositella lasten luettavaksi!

Penjami Lehto peräänkuulutti lukemisharrastukseen myös nuoria nettimaailmassa houkuttelevaa sosiaalista ulottuvuutta ja mahdollisuutta jakaa kokemuksia ja elämyksiä. Jos edes kirjojen puolestapuhujat eivät halua olla jakamassa poikien kanssa samaa lukukokemusmaailmaa, keistä se poikien lukemisyhteisö sitten voisi muodostua? Harry Potter on omaa luokkansa siinä, että aikuisetkin tunnustavat sen maailman lumovoiman ja HP-fani voi kokea olevansa osa maailmanlaajuista yhteisöä. Somemaailman jakamiskulttuuriin tottuneet pojat tarvitsevat tällaisen kokemuksen muistakin kirjoista.

Muitakin keinoja poikien lukemisen edistämiseksi lueteltiin: kattava kirjastoverkko, satsaus kirjojen brändäykseen ja visuaalisuuteen sekä kirjojen sisältöihin, joihin pitäisi saada lisää jännitystä, nopeatempoisuutta, elokuvien ja pelien elementtejä sekä vähän seksiä. No joo, tätä viimeistä ei ehkä ihan vielä näille lukutaivaltaan aloitteleville alaluokkalaisille kuitenkaan.

Tämän keskustelun jälkeen kävin vielä kuuntelemassa Roope Lipastia, joka kertoi kirjastaan Viikinkisolmu sekä Siri Kolua, joka puhui Taika Taksisesta ja Me Rosvoloista. Varsinkin itseään ylikasvaneeksi yhdeksänvuotiaaksi tituleerannut Siri Kolu sai minut muotoilemaan mielessäni vielä lisää ohjeita poikien lukuharrastuksen edistämiseksi: Ole mukana! Anna mielikuvituksen ja lapsen maailman anarkistisen ajattelun voittaa järki, logiikka ja hyvä maku. Lähde mukaan tarinaan, jossa voi tapahtua mitä tahansa ja jokainen käänne on edellistä uskomattomampi. Nauti älyttömyydestä ja maailmasta ilman rajoja!

Kauhuja ja kakkoja

Kansainvälisen lukutaitopäivän kunniaksi Turun sanomissa oli maanantaina mielenkiintoinen juttu lukemisharrastuksen sukupuolijaosta.  Haastateltavana oli erityisesti poikien lukemiseen keskittynyt lukutaitotutkija ja kirjallisuuden professori William G. Brozo. Kansainvälisen lukutaitotutkimuksen (PIRLS 2011) mukaan suomalaisten poikien lukutaito on 4. luokalla jo huomattavasti heikompi kuin tyttöjen ja 15 vuoden ikään mennessä ero on kasvanut vielä suuremmaksi. PISA-tutkimusten mukaan suomalaiskoululaisten lukutaito on toki edelleen hyvä, mutta muiden maiden tuloksiin verrattuna meillä lukutaidossa on poikkeuksellisen suuri sukupuoliero. William G. Brozo pohti lehtijutussa mahdollisia syitä, jotka aiheuttavat tämän eron.

Monelta pojalta saattaa puuttua lukevan miehen malli ja siksi esimerkiksi urheilu mielletään miehisemmäksi toiminnaksi. Naiset sekä lukevat itse enemmän että myös ostavat enemmän kirjoja lapsille. Päiväkodeissa ja kouluissa luetaan kirjoja, mutta niissäkin henkilökunta on pääosin naisia. Samoin kirjastojen kirjavalikoiman valitsevat enimmäkseen naiset. Naiset toimivat joka kohdassa portinvartijoina. He valitsevat pienten poikienkin kirjat, ja aikuisten ja ikääntyneiden naisten houkuttelemiseksi käytetään takuulla eri tyyliä, sisältöjä ja markkinointikeinoja kuin millä saadaan koulupoika kiinnostumaan kirjoista. Tästä syystä pienille poikalukijoille ei ehkä ole tarjolla tarpeeksi heitä kiinnostavia kirjoja juuri siinä vaiheessa, kun itsenäinen lukemisharrastuksen ja lukuinnon pitäisi alkaa. He eivät pääse riittävän vapaasti valitsemaan, mitä haluavat lukea.

Luin tätä juttua aamupalapöydässä tokaluokkalaisen pojan kanssa, jolla oli juuri ollut viikonloppuläksynä lukea jotain ja kertoa siitä sitten maanantaina koulussa. Hän oli aivan ihmeissään, että eihän se lukeminen mikään tyttöjen juttu ole. Kerroin lehtijutussa mainittuja mahdollisia selityksiä tyttöjen ja poikien lukemisen eroista, mutta tämä tokaluokkalainen poika ei oikein tunnistanut koko ilmiötä. Heidän luokallaan kuulemma pojat ovat parempia lukijoita ja lukevan miehen mallikin on ihan perhepiirissä.

Minä kyllä olen nainen ja olen toiminut ja toimin edelleen jonkinlaisena portinvartijana lapseni lukemisen suhteen. Mutta lastenkirjatuntemukseni on tietysti vähän erilainen kuin keskimääräisen lapsenlapselleen kirjaa ostavan mummon, samoin näkemys siitä, millaisia kasvatuksellisia näkökohtia kannattaa huomioda kirjan valinnassa. Lukemisinto täytyy minusta ehdottomasti laittaa laadun edelle. Olemme kyllä lukeneet minusta melko heikkolaatuisiakin kirjoja, jos vain olen olettanut, että lapsi saattaisi niistä kiinnostua. Kirjan ja lapsen kiinnostuksenkohteiden pitää kohdata, joten meillä keskitytään kauhuun ja kakkoihin.

Minulla on menossa lastenkirjatuntemukseni kannalta oikeastaan aika antoisa vaihe, jossa paikkailen ammottavia aukkoja. Minä en ole koskaan oikein ollut kiinnostunut alakoululaisten huumorikirjoista enkä siis ole osannut niitä lukea ja arvioida niiden laatua. No, nyt viime aikoina olen saanut rautaisannoksen koululaishuumoria. Olen oppinut heittäytymään enemmän laaduttoman huumorin vietäväksi, vaikka en edelleenkään jaksa henkilökohtaisesti innostua pieru- ja väärinkäsityshuumorista, huumorikauhusta tai huumorifantasiasta. Tutustuminen toki on nyt paljon mielekkäämpää, kun edes yhdellä on hauskaa, ja olen tässä vähitellen oppinut havaitsemaan suuria laatueroja ns. laaduttomassa kirjallisuudessa.

Monessa muussakin kasvatuskysymyksessä olen pyrkinyt luottamaan lapseen enemmän. Vaikka lapsi juuri nyt toimi niin kuin hänen toivotaan jossain vaiheessa toimivan, se ei tarkoita, että suunta olisi väärä. Lukemiseen sovellettuna siis: jos lapsi nyt uppoutuu hirviöjuttuihin ja kakkahuumoriin, se ei tarkoita, etteikö hän koskaan tulisi haluamaan mitään sen laadukkaampaa. Jos hän tässä iässä nyt yleensäkin oppii, että kirjojen kanssa on kivaa, on todennäköisempää, että tämä kokemus kantaa ja ohjaa myöhemmin lukemaan muutakin.

Ja mitenkäs se viikonloppuläksyn kanssa kävi? No, lapsi valitsi viikonloppuläksykirjakseen yhden Kapteeni Kalsari -kirjan. Koulupäivän jälkeen kysyin, mitä opettaja sanoi, kun lapsi oli esitellyt sen, mitä todennäköisimmin hyvin värikkäin sanakääntein ja kummallisuuksia ja kakkahuumoria korostaen. ”Ope huokasi syvään”, kuului virnuileva vastaus.
”Kai sä kerroit opettajalle, mitä me aamulla luettiin lehdestä?” minä kysyin.
”Joo, mä pidin sille kyllä kunnon luennon että just tuon takia pojat ei lue kun niille ei ymmärretä antaa näin hyvää luettavaa!”

Todettakoon kuitenkin, että en usko opettajan huokaisseen syvään siksi, että hän olisi oikeasti arvostellut kirjan laatua. Opettajan nyt vaan kuuluu huokaista syvään monissa eri tilanteissa. Lukekaapa vaikka Ella-kirjoja. Syvä huokaus on opettajan yksi keskeisimmistä tunneilmaisun keinoista. Se ilmaisee, että lapset ovat lahja, ja lahjahevosen suuhun ei katsota.