Herra Paasio

Riina Katajavuori: Herra Paasio. Karisto 2014. 30 s. Kuvitus: Liisa Kallio

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Nyt tuli tippa linssiin. Herra Paasio on ihana.

Herra Paasio on nalle, joka tapaa Raulin ensi kertaa, kun Rauli on vielä aivan pieni vauva, pienempi kuin herra Paasio itse. Rauli nukahtaa haroen herra Paasion päätä, ja siihen nukahtaa herra Paasiokin. Vähitellen Rauli kasvaa nallea isommaksi ja nalle pääsee vaikka mihin: päiväkotiin, lomalle, hiihtoretkille ja majaan. Leirillekin herra Paasio pääsee tuomaan lohtua koti-ikävään.

Rauli kasvaa yhä vain, ja lopulta herra Paasio näkee jo Raulin ylähuulen päällä ohutta karvaa. Silti Rauli on edelleen se sama vauva, joka oli herra Paasiota pienempi. Sitten tulee rippileiri, ja sinne herra Paasio ei enää pääse Raulin mukaan. Mutta Rauli lupaa, että jos herra Paasio joskus saa lapsia, niin Rauli ripustaa sen lapsen autonsa peruutuspeiliin, sitten joskus kun on ajanut ajokortin.

Herra Paasio on toisaalta yksi niistä kirjoista, joista joskus mietin, että kummalle tämä kirja on enemmän suunnattu, lapselle vai aikuiselle. Yleensä jään sitä ajattelemaan sillä lailla vähän nuivasti, että saakohan lapsi tästä nyt mitään irti, mutta herra Paasion kohdalla en vaan pysty ajattelemaan. Se koskettaa tällä kertaa ihan liikaa, jotta pystyisin analysoimaan. Tekstiä on vähän, ja sen puolesta kirja sopii pikkulapselle, mutta taidan silti lukea tämän koululaiselle, jota kasvaminen ja lapsen maailman vähittäinen katoaminen varmasti myös koskettavat. Ehkä hänkin saa lohtua siitä, ettei näiden lapsuuden ystävien ajan tarvitse vielä olla ohi, eikä oikeastaan koskaan tarvitse olla kokonaan. Lapsuuden rakkaita leluja voi kantaa muistoina mielessään ikuisesti.

Liisa Kallion kuvitus on herkkää ja tarkkaa, se tavoittaa olennaisen. Varsinkin Raulin taaperoiän kuvissa on jotain äärimmäisen tuttua ja arkista. Juuri sitä arkea, jota pitäisi joka päivä muistaa jäädä hetkeksi ihastelemaan – puuhun kiivennyttä tai nukkuvaa lasta. Lasta juuri sellaisena kuin hän sillä hetkellä on, juuri siinä hetkessä sen ikäisenä mutta kuitenkin samana kuin vauvana, samana kuin sitten joskus aikuisena.

Seikkailulle!

Rachel Elliot : Seikkailulle! Aurinko Kustannus 2012. 26 s. Kuvitus : Valeria Docampo.

Olipa hyvä kirjastoreissu eilen! Itselle löysin mitä olin etsinytkin ja ipanalle kaikenlaista, mitä en olisi tiennyt etsiäkään! Kotona selasin kirjoja aivan tohkeissani. Harmi vaan, että viime aikoina olemme ehtineet lukea niin kovin vähän, ja ipana haluaa vielä välillä lukea jotain vanhoja, tuttujakin kirjoja tai sitten jotain mistä minä en itse niin innostu… Enimmäkseen hän onkin nyt saanut vaan kuunnella äänikirjoja kun minä olen keskittynyt vaipanvaihtoon. Mutta tässä yksi löytö, jonka voin hyvin raportoida ilmankin, että sitä on koeyleisölle luettu. Seikkailulle! on nimittän sen verran selvästi pienemmille lapsille, että ei ole ollenkaan välttämätöntä testata kuusivuotiaan näkemystä siitä. Tekstiä on vähän ja pääpaino on herkullisissa ja mielikuvitusta ruokkivissa kuvissa. Värimaailma on niin herkullinen, että tekee melkein mieli kokeilla kotona erilaisia asetelmia, joissa tämä kirja on mukana. Kylläpä näyttää hyvältä keltaisen Teema-mukin vieressä! Entä miltä kirjan kannen syvä turkoosi näyttää viininpunaiseen yhdistettynä? En ole mikään suuri valokuvaaja, joten parempi, jos hankitte itse tämän kirjan käsiinne ja kokeilette noita väriyhdistelmiä.

Talvi-iltana on hyvä lähteä seikkailemaan, eikä seikkailuun tarvita kuin lapsi, pari lelua kaveriksi ja paljon mielikuvitusta. Niillä pääsee jo pitkälle, esimerkiksi lumihuippuisille vuorille, seilaamaan merirosvolaivalla tai tutkimusmatkalle viidakkoon. Mielikuvituksessa voi tapahtua mitä tahansa! Tarina sinällään on hyvin yksinkertainen: lapsi siirtyy leluineen seikkailusta toiseen, kunnes on ilta ja kaikki nukahtavat. Kirja on suorastaan mieikuvitusleikkien ylistys!

Seikkaileva lapsi on tyttö, mutta kirja sopii aivan ehdottomasti sekä tytöille että pojille. Juuri tällaisissa kirjoissa soisi enemmänkin näkevänsä tyttöjä päähenkilöinä eikä aina vain niissä kirjoissa, jotka jotenkin muutenkin tematiikaltaan ovat enemmän tytöille suunnattuja. Tällainen kirja laajentaa mukavasti käsitystä siitä, millainen tytön pitää olla, mistä tytöt ovat kiinnostuneita ja mitä he voivat leikkiä. Minusta on muuten ollut yllättävää huomata, että kaikki lapset eivät osaakaan leikkiä mielikuvitusleikkejä. Jospa tämä kirja saisi taas jonkun uuden lapsen leikkimään! Tosin taitaa olla niin, että ne lapset, joille yleensäkin luetaan kirjoja, eivät ehkä ole niitä, joille mielikuvitusleikkien ilosanomaa erikseen tarvitsisi julistaa.