Jos minä olisin aikuinen

Éva Janikovszky : Jos minä olisin aikuinen. Tammi 1975. 32 s. Kuvitus : László Réber

No niin. Tässä on taas sellainen kirja, jota ei vain voinut jättää kirpparille. Mitään järkeä ei tietenkään ole täyttää kirjahyllyään tällaisilla kirjoilla, joista tiedän jo etukäteen, ettei tämä tule olemaan mikään lapsen suursuosikki, jota luetaan vuosikausia uudestaan ja uudestaan. Itselleni taisin tämän pikemminkin ostaa. Lapsellekin toki sen verran, että tämäntyyppinen kirja on omiaan nostamaan lapsen kanssa keskusteluaiheeksi lasten ja aikuisten väliset valtasuhteet ja kasvatusperiaatteet ja niiden järkevyys.

On ikävää ja väsyttävää olla aina kiltti. Aikuiset sanovat: ”Älä ole tuhma!” tai ”Ole kiltti!” tai ”Tottele!” Mutta miksi ihmeessä lapsen on oltava kiltti? Miksi aikuiset saavat pukea päälleen mitä tahtovat, miksi aikuiset saavat tervehtiä niin hiljaisella äänellä kuin haluavat, mutta lapsilta sama olisi huonoa käytöstä? Ja minkä tähden aikuiset ovat tyytyväisiä vain silloin kun lapsi käyttäytyy hyvin?

Minä olisin aivan toisenlainen aikuinen. Olisin iloinen siitä, että saisin tehdä mitä haluan. Ja menisin naimisiin tytön kanssa, joka säikähtää, mutta ei suutu, kun paukautan paperipussin hänen korvansa juuressa. Välillä puhallamme paperitorvea niin kovaa kuin jaksamme, eikä ole ketään sanomassa, että lopettakaa, tässähän tulee hulluksi, sillä silloin me olemme perheen aikuiset. Minulla olisi myös paljon lapsia, sillä minä pidän leikeistä, joissa tarvitaan paljon lapsia. Me leikimme ja pidämme juoksukilpailuja. Lapsemme saavat aina käyttäytyä yhtä huonosti kuin minä ja heidän äitinsä, mutta ei huonommin, sillä se ei olisi reilua.

Meidän lapset eivät koskaan kantele,
meidän lapset eivät koskaan tappele,
meidän lapset eivät koskaan itse
eivätkä koskaan ota meiltä meidän lelujamme,
sillä minä en pidä kantelevista, tappelevista ja itkevistä lapsista,
enkä sellaisista, jotka aina haluavat ottaa toisilta heidän lelunsa.

Mutta koska minä olen isä ja aikuinen, niin jotain etuoikeuksia minulla pitää olla, mitä iloa minulla muuten olisi siitä, että olen aikuinen? Ainakin minä saan vähän isomman ilmapallon ja vähän isomman jäätelön kuin lapset, olenhan minä sentään isä. Mutta sitä minä ihmettelen, miksi äiti ja isä silti tekevät niin kuin kuuluu tehdä, vaikka he ovat aikuisia eikä heidän olisi pakko?

Yleensä en pidä ollenkaan kirjoista joissa ollaan kovin anarkistisia ja käännetään vanhat asetelmat päälaelleen. Esimerkiksi sukupuoliroolien suhteen on helposti se vaara, että tulee sellainen ukko akan töissä -satu, jossa ei oikeastaan lopulta saada mitään uutta ajateltavaa vaan pikemminkin vahvistetaan niitä vanhoja rooleja. Roolin vaihtamisesta ei minusta saa tehdä liian hassua, sillä jos toisen rooliin astuminen onkin vain vitsikästä eikä sitä tarvitse ottaa tosissaan, niin se ei välttämättä kannusta tekemään omia valintoja oman persoonansa pohjalta.

Jos minä olisin aikuinen -kirjassa lasten ja aikuisten roolit käännetään humoristisesti. Outoa kyllä, minä silti pidän tästä kirjasta. Välillä tulee kyllä mieleen, että vanhoilla kirjoilla on minulle itseisarvo niiden sisällöstä ja laadusta riippumatta. Kuvitustyyli, tietty yksinkertaisuus ja rauhallisuus. Ja sitten tietysti se oman aikansa arvojen peilaaminen : minun on helpompi hyväksyä, että vanhassa kirjassa on jokin älytön, siihen aikaan sidoksissa oleva juttu. Lapsellekin on helpompi selittää, että katsos, tämä on vanha kirja, ja silloin joskus muutama kymmenen vuotta sitten saatettiin ajatella näin. Vanhat kirjat saavat minulta paljon enemmän anteeksi kuin uudet. Tämän kirjan alkuteos on jo 1960-luvun puolelta, suomennos taas 70-luvulta.

Jos minä olisin aikuinen ei anna vastauksia. Se kysyy kysymyksiä ja jokainen voi omasta ajattelustaan ja arvomaailmastaan käsin löytää siitä vielä lisää kysymyksiä, ihmettelyn ja pohdinnan aiheita. Onko kirjan sanoma se, että aikuisten pitäisi komennella vähemmän? Vai se, että aikuisten pitäisi osata nauttia pienistä asioista kuin lapset? Vai se, että aikuisen valta-asema on lopulta niin luonnollinen, että lapsikin sen ymmärtää, vaikka se ei aina mukavalta tunnukaan? Siinä tapauksessa tämä roolienkääntämishuumori   kylläkin toimisikin juuri niin, kuin minusta sen ei pitäisi. En tiedä. Jokainen ehkä pystyy löytämään sieltä sen oman sanomansa, sen, minkä haluaakin löytää ja sen avulla vahvistaa omaa näkemystään.

Oli miten oli, kyllä tällä kirjalla jotain annettavaa on. Sen voi päätellä ipanan mietteliäästä ilmeestä mutta yllättyneen riemukkaasti tuikkivista silmistä tämän kirjan lukemisen aikana.

Onko arjessa satua?

Sari Peltoniemi : Gattonautti ja muita arkisatuja. Tammi 2012. 67 s. Kuvitus: Liisa Kallio

Jaaha, pari viikkoa on hujahtanut ihan huomaamatta. Ei siihen tarvita kuin yksi kirpparipaikka hinnoitteluineen ja järjestelyineen, uimakoulu pari kertaa viikossa, kahdet kaverisynttärit, yhdet yhdistetyt 50-vuotispäivät ja häät, isänpäivä ja kaikkien näiden juhlien lahjojen ja korttien miettimiset, hankkimiset ja askartelut plus nämä normaalit kaupassakäynnit, siivoamiset, neuvolat sun muut. Vielä jokunen annos sosiaalista elämää, niin ei ole paljon jäänyt aikaa lukea kirjoja eikä kirjoittaa niistä!

Sari Peltoniemen Gattonautti ja muita arkisatuja -kirjan bongasin Rouva Huun Finlandia Junior -varjolistalta, ja pitihän se heti käydä lainaamassa. Samalla huomasin yhden äitiyslomailun huonon puolen työelämään verrattuna. Nykyään löydän mielenkiintoisia uutuuksia toisista blogeista, kirja-arvosteluista ja mistä milloinkin. En enää tiedä niistä etukäteen! Töissä ollessa totuin siihen, että juuri mikään uutuus ei päässyt yllättämään kuin enintään siinä vaiheessa, kun suurten kustantajien katalogit kolahtivat yksi toisensa jälkeen kirjaston postiluukusta ja pääsin selaamaan niitä ensimmäistä kertaa.

Arkisatu ei oikein sanana houkuttele. Oikeastaan se kuulostaa paradoksilta. Miten voi olla samaan aikaan arkea ja satua, ikään kuin satua ja totta? Pelkäsinkin, että arkisadut tarkoittaisivat sitä, että kerrotaan vaan kivoja pikkuisia jokapäiväisiä tapahtumia eikä tarinalle tunnu sitten löytyvän mitään sen suurempaa merkitystä. On kai sellaisillakin saduilla paikkansa, vaikka minä en niistä kovin kiinnostunut olekaan. No okei, heti tuli mieleeni yksi poikkeus: Kerstin Thorvallin Hyvänyön satuja, joissa satujen sisältö on hyvin arkinen. Antti hukkaa lapasen, käy kaupassa äidin ja isän kanssa, näkee pahaa unta tai käy mummon luona kylässä. Saduista välittyvä 1970-luvun ajankuva ehkä tekee niistä minulle muita arkisatuja mielenkiintoisempia. Jonkun muun kirjoittamat arkisadut olisivat saattaneet jäädä lainaamatta, mutta kun kerran on kyse Sari Peltoniemestä, niin minähän luen

Ja kyllä kannatti. Arki ei tarkoita näissä saduissa mielikuvituksettomuutta eikä kahlitsevaa rutiinia, joka toistuu samanlaisena päivästä päivään. Arki on vain se lähtökohta, josta päästään satuun. Ilmeisesti Sari Peltoniemen arki koostuu myös herkistä tunteista ja suurista ajatuksista, sillä niitä näissä arkisaduissa on. Myös kuvitus oli kirjan tunnelmaan sopivan herkkä. Ipana kuunteli koko kirjan sen verran hiljaisena, että veikkaan hänenkin saaneen ajattelemisen aihetta. Lapselle luettuna suuret ajatukset tuntuivat jotenkin kasvavan vielä entistäkin valtavammiksi, mutta silti ne olivat sopivassa mittakaavassa. Henkilökohtaisesti minua kosketti Isosisko melkein muuttui peikoksi -satu, jossa pikkusisko on vielä lapsi ja isosisko taas tekee irtioton lapsuuden maailmasta. Meidänkin lapsilla on sen verran iso ikäero, että kun isompi tulee murrosikään, nuorempi ei ole vielä koulussa. Vieläkö he silloin voivat tuntea elävänsä samassa maailmassa ja tuntevansa toisensa?

Osassa saduista lapset miettivät synkkiäkin asioita. Sadut ja lasten ajatukset eivät silti ole synkkiä, mutta kuolemaa ja syrjäytyneisyyttä nyt vain ajatellaan yleensä lähtökohtaisesti synkkinä asioina. Lapsi pystyy niistäkin löytämään kauneutta ja ehkä jopa valoa. Ilahduttava oli myös satu Viktoria voitokkaasta, jossa hiukan erikoisen oloinen uusi tyttö Tuuva sekoittaa eskaria käyvän Viktorian rauhaa. Mitä tarkoittaa, että on hyvä jossain? Miksei voisi iloita vai tekemisen riemusta eikä vain siitä, että on hyvä ja parempi kuin muut? Minusta tuntuu aina hyvältä, kun saan lukea kirjoja, joissa lapset eivät ole ihan sieltä Gaussin käyrän keskivaiheilta. Kun omakaan lapseni ei ole ihan keskivertolapsi, niin tällaiset sadut, joissa kerrotaan mukavan neutraalisti tai jopa positiiviseen sävyyn hiukan erikoisesti käyttäytyvistä lapsista, tuovat minulle aina hetkeksi hyvän ja kiitollisen olon.