Gangsterimummi: tulevaisuuden klassikko

David Walliams: Gangsterimummi. 272 s. Tammi 2016. Kuvitus: Tony Ross.

Kuvan lähde: Tammen kuvapankki

Luin viimein ensimmäisen Walliamsini. Olen fiilislukija jolla on liian vähän aikaa lukemiseen eikä aina fiilis, aika ja fiilikseen sopiva kirja kohtaa. Joskus siis jää tosi hyviäkin kirjoja lukematta kun ei satu fiilis kohdilleen, ja juuri siksi kaksi aikaisempaakin suomennettua David Walliamsin kirjaa olivat tähän asti roikkuneet minun kirjoittamattomalla lukulistallani.

Mutta Gangsterimummi!

Onneksi tähän kirjaan on satsattu: suomennos on niin toimiva ettei sitä edes tarvitse miettiä (no hei, Jaana Kapari-Jatta!) eikä tekstissä edes ole virheitä kuten useimmissa uusissa lasten tai nuorten romaaneissa tuntuu nykyään olevan. Näiden asioiden luulisi olevan niin perusjuttuja, ettei tarvitsisi mainitakaan! Mutta ei. Minun kunnioitukseni kirjankustantamoita ja niiden tekemää kultuurityötä kohtaan on kyllä viime aikoina laskenut lähes olemattomiin, mutta Gangsterimummissa sentään on laatu kohdillaan. Kieli on värikästä ja huumori toimii niin, ettei tarvitse miettiä, johtuukohan kömpelyys kehnosta alkutekstistä vai suomennoksesta. Edes pieruhuumori ei haiskahda liian väsyneeltä tai kuluneelta!

Nyt joudun juonen suhteen  turvautumaan vain omaan huonoon muistiini, nimittäin palautin Gansterimummin jo kirjastoon kiertoon. Toivottavasti ei kovin pahoja virheitä pääse tulemaan.

11-vuotias Ben käy joka viikko mumminsa luona. Mummi löyhkää kaalilta ja pierulta eikä tee Benin kanssa muuta kuin pelaa joka viikko iänikuista Scrabblea. Mutta Ben ei voi asialle mitään, sillä äidin ja isän on saatava hänet joka viikko pois tieltä, jotta pääsevät sen ainoan asian pariin, joka heille todella on tärkeää. He nimittäin ovat omistaneet elämänsä Tanssi tähtien lailla -tv-ohjelmalle ja käyvät joka perjantai seuraamassa sen kuvauksia.

Joten he dumppaavat Benin mumminsa luo kärsimään joka askeleella kaasua vuotavan mumminsa kuolettavan tylsään seuraan. Joskus, kun Ben oli vielä pieni, mummi kertoi jännittäviä salapoliisitarinoita, mutta nyt Ben on jo liian iso innostuakseen niistä.

Eräänä perjantai-iltana Ben soittaa mummin luota salaa vanhemmilleen ja anelee heitä hakemaan hänet kotiin, sillä hän ei kestäisi enää hetkeäkään. Puhelun jälkeen hän epäilee, että mummi saattoi kuulla ja pahoittaa mielensä, mutta tuskinpa kuitenkaan. Ei mummi varmaan enää kuule kovin hyvin. Mutta pian tämän jälkeen Ben tekee mummin luota aarrelöydön ja hänelle alkaa valjeta mummin tarkoin varjeltu salaisuus: mummi on mestarivaras jota ei ole koskaan saatu kiinni.Mummin luona vierailussa alkaakin olla aivan eri tavalla hohtoa ja Ben löytää mumminsa kanssa jopa vielä paremman yhteyden kuin pienenä. Yhteinen salaisuus ja yhteinen kaikkien aikojen suurin ryöstösuunnitelma toimivat liimana, joka pitää tiukasti yhdessä.

Walliamsille ja Dahlille ominaiseen tapaan aikuiset ovat joko julmia tai välinpitämättömiä tai sitten vähintäänkin omituisia tai säälittävän naurettavia. Tämäntyyppiset kirjat osuvat taitavasti kehitysvaiheeseen, jossa lapsi alkaa herätä siihen, että hän on omasta perheestään ja omista läheisistä aikuisistaan erillinen yksikkö ja oma persoonansa. Lapsi oppii kyseenalaistamaan lapsuudenperheensä totuudet, irrottautuu niistä vähitellen ja kasvaa omaksi itsekseen.

Isovanhemmille saattaa olla vielä vanhempiakin vaikeampaa pysyä kasvamisen kyydissä. Yhteyden säilyminen isovanhempien ja lastenlasten välillä lapsen kasvaessa ei ole ollenkaan itsestäänselvyys. Gansterimummissa yhteyden katkeaminen näyttäytyy aika sydäntäsärkevässä muodossa, sillä mummille Benin viikottaiset vierailut ovat yhä yksi elämän suurimmista iloista, kun taas Benille Scrabble-illat mummin kanssa alkavat olla kidutusta.

Useimmiten tällaisilla tarinoilla ei taida näin onnellista loppua olla, sillä Gangsterimummissa Ben löytää uuden yhteyden ja läheisyydentunteen sekä mummin että vanhempiensa kanssa. Toisaalta harvoinpa kirjat kertovatkaan sitä todennäköisintä tapahtumakulkua, sillä vain todennäköisyyksiin perustuva tarina voisi olla tarkoitukseton epätarina. Lastenkirjan tarinan kaari vaatii sitä, että emotionaalinen dissonanssi helpottuu ja jättää jälkeensä jonkinlaisen toivon.

Yksi miinus kuitenkin Gangsterimummillekin (Varoitus! Nyt tulee spoileri!): aikana, jolloin syövät ovat hyvin yleisiä mutta niiden hoitomenetelmät ovat parantuneet ja kuolleisuus laskenut, on tällainen syövän käsittelytapa lastenkirjassa ongelmallinen. Mummilla on syöpä, mummi kuolee. Noin vain ja sillä selvä. Ikään kuin syöpä nykyäänkin olisi automaattisesti kuolemantuomio.

Gangsterimummista ovat aiemmin bloganneet ainakin Lastenkirjahyllyn Rouva Huu, Lukutoukan kulttuuriblogin Krista ja  Kirjojen keskellä -blogin Maija.

Onko arjessa satua?

Sari Peltoniemi : Gattonautti ja muita arkisatuja. Tammi 2012. 67 s. Kuvitus: Liisa Kallio

Jaaha, pari viikkoa on hujahtanut ihan huomaamatta. Ei siihen tarvita kuin yksi kirpparipaikka hinnoitteluineen ja järjestelyineen, uimakoulu pari kertaa viikossa, kahdet kaverisynttärit, yhdet yhdistetyt 50-vuotispäivät ja häät, isänpäivä ja kaikkien näiden juhlien lahjojen ja korttien miettimiset, hankkimiset ja askartelut plus nämä normaalit kaupassakäynnit, siivoamiset, neuvolat sun muut. Vielä jokunen annos sosiaalista elämää, niin ei ole paljon jäänyt aikaa lukea kirjoja eikä kirjoittaa niistä!

Sari Peltoniemen Gattonautti ja muita arkisatuja -kirjan bongasin Rouva Huun Finlandia Junior -varjolistalta, ja pitihän se heti käydä lainaamassa. Samalla huomasin yhden äitiyslomailun huonon puolen työelämään verrattuna. Nykyään löydän mielenkiintoisia uutuuksia toisista blogeista, kirja-arvosteluista ja mistä milloinkin. En enää tiedä niistä etukäteen! Töissä ollessa totuin siihen, että juuri mikään uutuus ei päässyt yllättämään kuin enintään siinä vaiheessa, kun suurten kustantajien katalogit kolahtivat yksi toisensa jälkeen kirjaston postiluukusta ja pääsin selaamaan niitä ensimmäistä kertaa.

Arkisatu ei oikein sanana houkuttele. Oikeastaan se kuulostaa paradoksilta. Miten voi olla samaan aikaan arkea ja satua, ikään kuin satua ja totta? Pelkäsinkin, että arkisadut tarkoittaisivat sitä, että kerrotaan vaan kivoja pikkuisia jokapäiväisiä tapahtumia eikä tarinalle tunnu sitten löytyvän mitään sen suurempaa merkitystä. On kai sellaisillakin saduilla paikkansa, vaikka minä en niistä kovin kiinnostunut olekaan. No okei, heti tuli mieleeni yksi poikkeus: Kerstin Thorvallin Hyvänyön satuja, joissa satujen sisältö on hyvin arkinen. Antti hukkaa lapasen, käy kaupassa äidin ja isän kanssa, näkee pahaa unta tai käy mummon luona kylässä. Saduista välittyvä 1970-luvun ajankuva ehkä tekee niistä minulle muita arkisatuja mielenkiintoisempia. Jonkun muun kirjoittamat arkisadut olisivat saattaneet jäädä lainaamatta, mutta kun kerran on kyse Sari Peltoniemestä, niin minähän luen

Ja kyllä kannatti. Arki ei tarkoita näissä saduissa mielikuvituksettomuutta eikä kahlitsevaa rutiinia, joka toistuu samanlaisena päivästä päivään. Arki on vain se lähtökohta, josta päästään satuun. Ilmeisesti Sari Peltoniemen arki koostuu myös herkistä tunteista ja suurista ajatuksista, sillä niitä näissä arkisaduissa on. Myös kuvitus oli kirjan tunnelmaan sopivan herkkä. Ipana kuunteli koko kirjan sen verran hiljaisena, että veikkaan hänenkin saaneen ajattelemisen aihetta. Lapselle luettuna suuret ajatukset tuntuivat jotenkin kasvavan vielä entistäkin valtavammiksi, mutta silti ne olivat sopivassa mittakaavassa. Henkilökohtaisesti minua kosketti Isosisko melkein muuttui peikoksi -satu, jossa pikkusisko on vielä lapsi ja isosisko taas tekee irtioton lapsuuden maailmasta. Meidänkin lapsilla on sen verran iso ikäero, että kun isompi tulee murrosikään, nuorempi ei ole vielä koulussa. Vieläkö he silloin voivat tuntea elävänsä samassa maailmassa ja tuntevansa toisensa?

Osassa saduista lapset miettivät synkkiäkin asioita. Sadut ja lasten ajatukset eivät silti ole synkkiä, mutta kuolemaa ja syrjäytyneisyyttä nyt vain ajatellaan yleensä lähtökohtaisesti synkkinä asioina. Lapsi pystyy niistäkin löytämään kauneutta ja ehkä jopa valoa. Ilahduttava oli myös satu Viktoria voitokkaasta, jossa hiukan erikoisen oloinen uusi tyttö Tuuva sekoittaa eskaria käyvän Viktorian rauhaa. Mitä tarkoittaa, että on hyvä jossain? Miksei voisi iloita vai tekemisen riemusta eikä vain siitä, että on hyvä ja parempi kuin muut? Minusta tuntuu aina hyvältä, kun saan lukea kirjoja, joissa lapset eivät ole ihan sieltä Gaussin käyrän keskivaiheilta. Kun omakaan lapseni ei ole ihan keskivertolapsi, niin tällaiset sadut, joissa kerrotaan mukavan neutraalisti tai jopa positiiviseen sävyyn hiukan erikoisesti käyttäytyvistä lapsista, tuovat minulle aina hetkeksi hyvän ja kiitollisen olon.