Piiri

Mats Strandberg & Sara B. Elfgren : Piiri. Basam Books 2012. 574 s.

Tämä kirja on nyt jo viikkokausia kiltisti odotellut, että minä saisin siitäkin kerrottua. Harmittaa, että en päässyt siitä heti tuoreeltaan lukemisen jälkeen kirjoittamaan mitään, sillä nyt en enää millään pääse samaan tunnelmaan. Mutta pakko tästä kirjasta kuitenkin on jotain kertoa, vaikka sitten vähän jo väljähtyneemmillä fiiliksillä.

Eliaksen ruumis tottelee. Hän tarttuu tiukemmin kangaskassin kahvoihin ja heilauttaa kassia ilmassa.
Peilin särkymisääni kajahtelee kaakeliseinissä. Peilistä irtoaa suuria sirpaleita, jotka putoavat lavuaariin ja särkyvät kilisten pienemmiksi siruiksi.
Joku on varmasti kuullut, Elias ajattelee. Kunpa joku olisi kuullut.
Kukaan ei kuitenkaan tule. Hän ja ääni ovat kahden.
Eliaksen ruumis lähestyy lavuaaria ja tarttuu suurimpaan lasinsirpaleeseen. Hän ymmärtää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Hän on niin kauhuissaan, että häntä huimaa.
Sinä olet rikki. Sinua on mahdoton korjata.

Kirja alkaa räväkästi, melodramaattisiin teiniangstisiin tunteisiin tai muistoihin vetoavasti itseään viiltelevän lukiolaispojan kuolemalla. Kuolema näyttää aivan päivänselvästi itsemurhalta. Todellisuudessa Elias yritti kauhunsekaisin tuntein vastustaa, mutta jokin yliluonnollinen voima otti hänen ruumiinsa hallintaansa, pakotti hänet rikkomaan peilin ja viiltämään ranteensa auki peilinsirpaleella. Eliaksen ystävä Linnéa on ainoa, joka on varma, että murhenäytelmässä ei kaikki ole sitä, miltä näyttää.

Yliluonnolliset, selittämättömät kokemukset ja tuntemukset kohtaavat muitakin saman koulun oppilaita. Viimein, verikuun yönä, jolloin kuu loistaa punaisena, he saavat selityksen. Ei, he eivät ole tulossa hulluiksi. He ovat Valittuja. Noitia. Ja heitä uhkaa jokin epämääräinen vaara, mutta kukaan ei tiedä kertoa heille enempää. Heidän pitäisi toimia yhdessä voittaakseen pahuuden voimat, mutta heillä kuudella ei ole mitään yhteistä eivätkä he edes halua olla tekemisissä toistensa kanssa. Minoo on ikäistään älykkäämpi ja yksinäinen opettajaansa ihastunut tyttö, jolle kokeiden unohtaminen olisi katastrofi. Anna-Karin on maatalon tyttö. Hän on valtavan lihava ja vuosikausien koulukiusaamisen jäljiltä katkera ihminen, joka on oppinut toivomaan olevansa täysin näkymätön. Parempi sekin kuin saada jatkuvasti kuulla olevansa ruma, inhottava ja haiseva hikihuora. Linnéa on useimpien mielestä häiriintynyt narkkari. Sitä he eivät tiedä, että Linnéa on jo kuolleen äidin ja juopon isän rankkaa elämää nähnyt tytär, joka on jo vuosia asunut omillaan ja joutunut huolehtimaan itse itsestään. Rebecka taas on kaunis, mukava, yksi koulun suosituimmista tytöistä ja seurustelee yhtä suositun ja mukavan pojan kanssa. Siitä huolimatta hän on ikuisen epävarma ja mielestään jotenkin väärä. Mitään muuta hän ei pysty kontrolloimaan kuin omaa syömistään. Vanessa on seksikäs bimbo, jolla ei tunnetusti liiku päässä paljon mitään. Joukon jatkona on vielä Ida, joka kuuluu koulun kermaan vain siksi, että hän on niin ilkeä, että kukaan ei halua joutua hänen vihollisekseen.

Tarvitaan lisää itsemurhia, jotta näin sekalainen seurakunta alkaa tehdä yhteistyötä, mutta siinäkin he ovat niin erimielisiä, että tilanne ei pysy hallussa. He eivät vielä hallitse taikavoimiaan eivätkä osaa käyttää niitä oikein. Vaikka he kuulevat olevansa valittuja ja huomaavat pystyvänsä uusien voimiensa avulla vaikuttamaan ympärillään oleviin ihmisiin ja tapahtumiin, he pysyvät edelleen samanlaisina nuorina ongelmineen ja negatiivisine tunteineen. Yliluonnolliset voimat eivät heti tee heistä viisaita ja vastuullisia. Koulumaailma ja sen arvojärjestys näyttäytyvät tässä kirjassa raadollisina mutta silti todentuntuisina. Melkein kaikki kokevat joko ulkopuolisuudentunnetta tai vähintäänkin pelkoa oman aseman menettämisestä. Kenenkään ei ole kovin hyvä olla, ja näistäkin vuosista vaan pitäisi selvitä.

Piiri on mielenkiintoinen fantasiauutuus ja trilogian ensimmäinen osa. Tässä yhdistyvät hienosti fantasia ja koulumaailman nokkimisjärjestyksen ja nuorten rankan elämän kuvaus. Fantasia ei ehkä ole se genre, johon minä tämän ekana laittaisin, mutta on tämä samalla tavalla fantasiaa kuin Horowitzin Korpinporttikin. Se vivahtaa kauhuun päin, ja taikuus on enemmän yliluonnollisia, pimeitä voimia kuin mitään hauskaa ja kepeää magiaa.

Dramatiikkaa, kauhua, yliluonnollisia voimia ja taikaa. Voin suositella, mutta en missään tapauksessa 6. – 7. -luokkalaisille tai sitä nuoremmille. On tässä sen verran seksiä, viinaa ja huumeita.