RSS-syöte

Avainsana-arkisto: koululaiset

Lokkisaaren säpinät

Posted on

Laura Suomela : Lokkisaaren säpinät. WSOY 2012. 109 s. Kuvitus : Markus Pyörälä

image

Juho on lähdössä seurakunnan kesäleirille, eikä hän ole koskaan ennen ollut yötä poissa kotoa ilman vanhempia. Äiti on luvannut hänelle uuden jääkiekkomailan, jos hän pysyy leirillä koko kolmen yön ajan. Onneksi paras kaveri Isto on myös lähdössä mukaan, mutta silti Juhoa jännittää. Pian leiritoiminta pääsee vauhtiin. Tutustumisleikkejä, lipunnostoja ja -laskuja, leiriolympialaisia, iltaohjelmaa nuotion ääressä, pieniä ryhmässä suoritettavia tehtäviä… ja tietysti joka välissä syödään.

– Nyt tutustutaan toisiimme, Anna sanoi. – Mennäänpä piiriin. Jokainen sanoo nimensä ja vaikka sen, mistä ruuasta tykkää.
Ossi sanoi ensimmäisenä pizza, jonka jälkeen kaikki pojat sanoivat myös pizza, paitsi Isto, joka sanoi läskisoosi. Tyttöjen suosikkiruoka oli selvästi tortilla. Muutaman Laurin vetämän leikin aikana yritimme opetella toistemme nimet. Lopuksi jokainen askarteli itselleen pyykkipojasta nimikyltin.

Isto ja Juho joutuvat samaan ryhmään ärsyttävän marttakerhon kanssa. Vaikka heidän kanssaan on ensin hiukan vaikea tulla toimeen, niin on tytöissä kuitenkin jotain ihan mielenkiintoista, tai ainakin jotkut tytöistä saattavat oikeastaan olla aika kivojakin. Leirillä on kyllä mukavaa, mutta koti-ikävä on silti kova. Nuoriso-ohjaaja Jyte kyllä kertoo, että melkein jokaisella ekakertalaisella on maha kipeänä tai koti-ikävä, mutta ei se Juhon oloa juurikaan paranna.

Ensimmäisenä yönä vessareissulla Juho näkee huussin ikkunasta autiossa lähisaaressa jotain outoa liikehdintää. Hän kertoo siitä Istolle, ja he päättävät seuraavana yönä mennä yhdessä tarkkailemaan saarta. Ihan vielä Juho ei siis voi luovuttaa ja lähteä kotiin. Onko yön pimeydessä laatikoita saareen kuljettavilla miehillä jotain tekemistä viihde-elektroniikkaa myyvän liikkeen murron kanssa, josta Juho näkee jutun sanomalahdessä?

Lokkisaaren säpinät on tapahtumamäärältään ja juonenkehittelyltään hiukan sukua Viisikoille, sillä siinäkään ei ole loputtomasti tapahtumia ja kummallisia juonenkäänteitä. Perusajatus on yksinkertainen mutta kuitenkin ihan riittävä. Ensin lapset viettävät leirielämää, vaikkakin hyvin erilaista kuin Viisikko:  ohjattua, ohjelmallista ja tarkasti valvottua. Silti leirielämä toki poikkeaa arjesta sen verran, että se on uudenlainen elämys. Viisikko-kaavan mukaan leirielämää seuraa seikkailu, joka aikuisen näkökulmasta on hyvinkin ennalta-arvattava, mutta lapsilukijan mielestä ehkä juuri siksi hyvin tyydyttävä ja sopivan jännittävä. Jännitysjuoni on tässä kirjassa kyllä hyvin tarpeellinen, sillä leirikuviot itsessään eivät ehkä olisi kantaneet kovin pitkälle. Kirjan alkupuolella tuli jopa sellainen olo, että tämä on ”mitä seurakunnan leirillä tapahtuu” -käsikirja niille, jotka jännittävät leirille lähtemistä.
image

Jos teksti olisi pikkuisen suurempaa, Lokkisaaren säpinät voisi mennä helppolukuisestakin kirjasta. Kuvat keventävät jonkun verran tekstimäärää, vaikka toki kirjassa on välillä useampikin peräkkäinen aukeama kokonaan kokonaan ilman kuvia. Päähenkilöt ja muut leiriläiset ovat koululaisia, mutta heidän tarkkaa ikäänsä ei mainita. Tämä onkin hyvä ratkaisu. Henkilöt saavat siis olla juuri sen ikäisiä, kuin miltä he lukijasta tuntuvat, ja minusta he tuntuivat n. 9-vuotiailta. Päähenkilö Juho on vähän sivusta tarkkailevaa ja mietiskelevää tyyppiä, kun taas Isto on juuri se tapaus, joka on koko ajan esillä ja äänessä. Iston jutut ovat periaatteessa ihan hauskoja, mutta minä olen tainnut jo saada yliannoksen näistä pakonomaisesti humoristisia juttuja suoltavista tyypeistä. Mutta toisaalta, tästäkin negatiivisesta kommentista voi löytää sellaisen positiivisen puolen, että ainakin Iston hahmo on ihan todellisen tuntuinen. Samoin kirjan toisesta äärimmäisestä henkilöstä, leirikeskuksen isännästä Auliksesta, tulee elävästi mieleen erinäisiä 50+ -ikäisiä kouluikäisten kanssa erilaisissa rooleissa tekemisissä olleita vanhojapoikia viiksekkäitä sieltä jostain 80-luvulta.

Minun mielestäni mielenkiintoisinta lukukokemuksessa oli se, miten lapset etsivät uskallusta olla oma itsensä ja toisaalta itseään ryhmän jäsenenä. Eri yksilöt sitten lähestyvät tätä ongelmaa hyvin eri suunnista oman temperamenttinsa mukaan joko korostamalla omaa erityislaatuisuuttaan ja uskallustaan olla erilainen tai vaihtoehtoisesti samankaltaisuutta oman ryhmänsä jäsenten kanssa. Vähitellen kuitenkin kummallakin tavalla etenevät lapset voivat löytää tasapainon ryhmään kuulumisen ja omana itsenään olemisen välille.

Tämä kirja pisti minut hiukan miettimään omaa suvaitsevaisuuttani. On asioita, joiden suvaitsemista perinteisesti pidetään suvaitsevaisuutena ja sitten on niitä perinteisempiä perinteitä, joiden suvaitsemista ei aina huomaa ajatella. Yllätin itseni ihmettelemästä, miten kirjan ”uskonnollisesta sisällöstä” ei ollut kirjan päällä mitään varoitusmerkkiä. Ei pienintäkään vihjettä, eikä edes kustantajasta tätä voinut arvata. Useimmat lasten- ja nuortenkirjat, joilla on mitään yhteyttä kristillisyyteen, ilmestyvät pienemmiltä kustantamoilta, jotka ovat erikoistuneet muiden muassa uskonnollisiin sisältöihin. Mutta, let’s face it, se Lokkisaaren säpinöiden uskonnollinen sisältö on tosiasiassa sitä, että leiri on seurakunnan järjestämä, leirin vetäjien kerrotaan yhtenä iltana laulavan ”älä pelkää, hän vierelläs kulkee ja kannattaa” ja että leiriolympialaisissa yhdellä rastilla ja yhtenä päivänä iltanuotiolla on tehtäviä, jotka liittyvät Raamatun kertomuksiin. Niin, että miksi se sitten minua niin häiritsi? Luulisi, ettei siinä joskus seurakunnan leirillä ja 12 vuotta koulun uskonnonopetuksessa mukana olleelle, rippikoulun käyneelle, vaikkakin nykyään uskonnottomalle ihmiselle olisi mitään, mikä kovasti pitäisi ihmetyttää. Mutta uskonnollisten asioiden mainitseminenkin on oikeastaan sen verran harvinaista nykyään lasten- ja nuortenkirjoissa, että se pistää heti silmään. Eiköhän siis uskontoakin pitäisi voida suvaita kirjallisuudessa, kun nykyään kyse ei ole mistään laajan rintaman pakkosyötöstä vaan pikemminkin marginaalisesta kulttuurista. Jotenkin minun on silti vaikea hyväksyä kirjoissa mainintanakaan tuollaista instituutiota, jonka ydinajatusta en vaan tajua. Monenlaisia arvoja ja ajatuksia pystyn ymmärtämään, mutta uskonnossa ilmeisesti menee minun ymmärrykseni raja. Ja mitä ei ymmärrä, on vaikeampi hyväksyä. En siis myöskään osaa aivan vilpittömästi suositella Lokkisaaren säpinöitä kenelle tahansa, mutta joka tapauksessa se tietyssä levollisuudessaan on oikein hyvä lisä varhaisnuorten kirjavalikoimaan.

Villirilli Manolito

Posted on

Elvira Lindo : Villirilli Manolito. Tammi 2012. 167 s. Kuvitus Emilio Urberuaga. Suomennos Tarja Härkönen.

Manolito on tavallinen, usein vähän ajattelematon ja kekseliäs madridilainen pikkukoululainen, jota äiti nimittelee ehkä ihan syystäkin apinasta seuraavaksi ja jonka opettaja pitää koko luokkaa suorastaan toivottomina pikkurikollisten alkuina. Kavereiden kanssa sattuu ja tapahtuu. Pienten koululaisten kaverisuhteet ovat epävakaita. Välillä paras kaveri Isokorva Lopéz onkin petturipelle, välillä opettajan unelmapojan, maailman täydellisimmän ja ärsyttävimmän Paquito Medinan kanssa on yllättäen tosi mukavaa ja välillä luokan pahin gänstä Ozzy Pahizkin voi olla hyvä ystävä.

Manoliton perheeseen kuuluu myös samassa kodissa asuva vaari. Ehkä kulttuurikysymys, mutta asetelma tuntuu luontevammalta kuin kotimaisissa kirjoissa. Ehkä tällaiset kolmen sukupolven perheet ovat Espanjassa yleisempiä kuin Suomessa? Voi myös olla, että kulttuuriero sai minut vain kuvittelemaan, että tämä on aivan tavallista. Suomalaisia kirjoja lukiessa sen sijaan tietää, että harvat isovanhemmat meidän kulttuurissamme oikeasti asuvat lastenlastensa kanssa, ja silloin perhekuvio tuntuu heti epäuskottavammalta.

Ensimmäinen luku sai minut melkein jättämään koko kirjan kesken. En tiedä, johtuiko se kirjailijan vai suomentajan valinnoista, mutta kieli oli siinä yksinkertaisesti ärsyttävää. Ehkä ensimmäisessä luvussa haluttiin esitellä oikein tehoiskuna Manoliton keskeiset fraasit ja sanonnat tai sitten tehdä vaikutus siihen pieneen koulupoikaan, joka ei yleensä kirjoja jaksa lukea. Sanonnat jeba jäbä, tosi eeppinen ja kaverin korvien nimittely punapersekorviksi tai pikkuveljen lempinimi Lärvinaama on kai tarkoitettu kertomaan, että tämä ei olekaan mikään tavallinen tylsä kirja. Niivvissiin. Oli vähän yliyrittämisen makua siinä ensimmäisessä luvussa. Tuli jotenkin mieleen aloittelevien räppäreiden ensimmäiset kappaleet, joiden keskeinen sisältö on kehua itseään ja omaa porukkaa ja kertoa, että meillä on asiaa ja me ollaan tosi kantaaottavia, vaikka sitten tosiaan mitään muuta sanottavaa ei olekaan.

Loppuosa kirjasta oli kyllä ihan hauskaa luettavaa, tai sitten vain totuin siihen kieleen ja kirjoitustyyliin. Nykyteinislangin jäljittely saattoi kyllä tökkiä siksikin, kun muuten tästä kirjasta kuvitusta myöden tuli hyvin vahvasti mieleen Sempén vanhat Nikke-kirjat, joissa taas ymmärrettävistä syistä on sekä tapahtumissa että kielessä tiettyä vanhanaikaisuutta. Loppujen lopuksi sekä Nikke-kirjoissa että Villirilli Manolitossa on kuitenkin sitä aivan samanlaista koulukaveripiirin kouhotusta ja värikästä perhe-elämää. Manolito on ikään kuin päivitetty versio Nikestä. Ärsytyksistäkin huolimatta Villirilli Manolito on ihan hyvää ja hauskaa koululaiskommellushuumoria.

Kansikuvan lähde: Tammi