RSS-syöte

Avainsana-arkisto: koulukiusaaminen

Tuulien taikuri

Posted on

image

Reeta Aarnio : Tuulien taikuri. Otava 2013. 219 s.

Rehtori Ulla Pirtapaulan entinen luokkatoveri Marja Karma, nykyinen kuntakehityskonsultti, on palannut Kuuunankaan kostamaan. Hänen muistonsa Kuuunangasta, sen ihmisistä ja koko kouluajasta ovat pelkkää ulkopuolelle jättämistä ja haukkumista. Kun hän, katkeroitunut koulukiusattu, saa käsiinsä lähes loputtomasti valtaa ja voimaa, hän päättää tuhota koko Kuunangan. Joka yö hän nostattaa tuonpuoleisesta noudettujen tuonenmarjojen voimalla hirmumyrskyn, jonka tuhoja ei ehdita korjaamaan ennen seuraavaa yötä ja myrskyä. Puita lakoaa, sähkölinjat menevät poikki, kattopeltejä lentää taivaan tuuliin. Päivisin Marja Karma tekee tuhotöitä toisella tavalla. Tuonenmarjojen avulla hän lumoaa kunnanjohtajan viransijaisena toimivan Kalervo Karesuon uskomaan, että kunnan talouden pelastamiseksi ei ole tehtävissä muuta kuin lakkauttaa lähes kaikki julkiset palvelut.

Jokaöisiin myrskyihin ja Karesuon lumoamiseen kuluu yllättävän paljon tuonenmarjoja. Niitä on saatava lisää, mutta toista kertaa Marja Karma ei aio lähteä vaaralliselle poimintamatkalle. Joku muu saa nyt vaarantaa henkensä ja noutaa marjat hänen puolestaan. Ehkä joku väkitaitoinen lapsi olisi kaikkein helpointa manipuloida lähtemään tuonpuoleiseen ja saada vielä päälle päätteeksi hänet uskomaan, että se oli hänen oma ajatuksensa…?

Liina, Siri, Viola ja Eetu käyvät edelleen taikatunneilla, ja nyt on aika opetella tulemaan toimeen oikukkaitten väkiolentojen kanssa.  Erkaannutustunneilla käydään tuonpuoleisen rajalla etsimässä omaa voimaeläintä, mutta rajaa kauemmas heidän ei missään tapauksessa ole lupa lähteä.

Liinan perheessä odotetaan vauvaa syntyväksi, mutta ihan vielä se ei saisi syntyä. Pieni Leija-vauva syntyy kuitenkin juuri silloin kuin syntyy ja joutuu taistelemaan hengestään. Liina miettii epätoivoisesti, olisiko hänellä mitään taikakeinoa vauvan hengen pelastamiseksi. Samoihin aikoihin Liinan Maire-mummo, tai tarkemmin sanottuna isän mummon sisko, kuolee. Kun Liina on isänsä kanssa tyhjentämässä Mairen kotia, Liina tekee yllättävän löydön hänen kirjahyllystään ja saa selville, että yksi keino kyllä olisi. Mutta ennen kuin Liina ehtii toteuttaa vaaralliset aikeensa, tuonpuoleiseen pääsemiseen ja tuonenmarjojen keräämiseen tarvittavat ohjeet sisältävä  vihko katoaa. Kukapa muukaan sen olisi siepannut, kuin alituisesti Liinaa piikittelevä Anniina Alakavala…

Tämä kirjasarja onnistuu kaikesta taiasta, fantasiasta, väkiolennoista ja käynneistä tuonpuoleisessa  huolimatta uskomattoman hyvin pysymään kiinni arjessa. Päähenkilöt Liina, Siri, Viola ja Eetu toki kehittyvät sarjan edetessä, mutta pysyvät tarpeeksi samanlaisina ja tarpeeksi lapsina ollakseen hyvin todellisia henkilöitä. Sarjan tässä osassa käsitellään koulukiusaamista hienosti. Marja Karman elämään kiusaamisella on ollut valtavan suuri vaikutus, vaikka kiusaajat hädin tuskin muistavat koko ihmistä ja kiusaamista. Muistot selvästi nolottavat kiusaajia nyt aikuisena, vaikka toisaalta he eivät voikaan muistaa ainakaan ihan tarkoituksella ja aktiivisesti kiusanneensa.

Harvoin muistan lukeneeni kaunokirjallisuudessa näin monipuolista, ymmärtävää, ymmärrystä lisäävää ja eri näkökulmista katsovaa tarinaa koulukiusaamisesta. Erityisen viisas valinta minusta on se, että lasten kunnioittama rehtori Ulla Pirtapaulakin on lapsuudessaan ollut osallisena kiusaamisessa, ei ehkä aktiivisena mutta kuitenkin yhtenä, joka nauroi mukana, käänsi selkänsä ja jätti Marjan yksin. Liinan ainaisesta kiusanhengestä Anniinasta nähdään aivan uusia puolia eikä häntäkään enää pysty pitämään vain yksiselitteisen ilkeänä kiusaajana. Kun kirjassa nähdään asiat rinnakkain Liinan ja Anniinan sekä Marja Karman ja hänen entisten luokkatovereidensa kannalta, saadaan jo todella monta näkökulmaa koulukiusaamiseen. Kiusaajat ja heidän taustansa, tekojensa syyt ja heidän oma kokemuksensa tilanteesta voivat olla hyvin erilaisia ja kaikesta huolimatta jopa ymmärrettäviä. Tuulien taikurin kiusaamiskuvaukset ovat sikälikin toimivia, että niissä ei tapahdu mitään kovin ihmeellistä, vaan juuri sellaisia asioita, joita varmasti jokainen koululainen kohtaa jossain muodossa.

Punainen kuin veri

Posted on

imageSalla Simukka : Punainen kuin veri. Tammi 2013. 265 s.

Lukeminen on ollut vähän aikaa jäissä, kun laajojen kokonaisuuksien käsittäminen on ollut hankalaa katkonaisten yöunien takia. Jostain syytä Salla Simukan kirjat ovat jääneet minulta tähän mennessä lukematta, mutta Värikkään päivän Viivi kehui Punainen kuin veri -kirjaa niin koukuttavaksi, että sitä ei malta laskea käsistään Juuri sellaista kirjaa minä nyt tarvitsin. Tätä kirjaa ei tarvinnut jättää kesken. Se tosiaan vei mukanaan saman tien.

Jännityskirjallisuus on oikeastaan aika hämmentävä genre. Sitä pidetään jollain tavalla kevyenä kirjallisuutena, jota jaksavat lukea nekin, jotka eivät ehkä muuta taivu lukemaan. Se kelpaa laiturinnokkaan kesäpäivän viihteeksi, vaikka oikeasti keveys on monesti kaukana. Paitsi että aihe voi olla hyvinkin synkkä ja juoni väkivaltainen, niin jännärit saattavat sisältää ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä ja varsinkin ihmisluonnon raadollisempien puolien tarkkanäköistä ja vaikuttavaa kuvausta ja analyysiä.

 Lumikki oli taas pieni. Hän oli yhdeksänvuotias. Tai kymmenen. Tai kaksitoista. Siinä helvetissä vuodet sekoittuivat toisiinsa, liukuivat lomittain yhdeksi mustaksi mössöksi. Oli mahdotonta erottaa tai muistaa,mikä tapahtui milloinkin. Mikä oli totta ja mikä painajaista. Yhden asian hän kuitenkin tiesi. Hän ei ollut koskaan pelännyt turhaan.

Lumikki Anderssonille koulu oli aina ollut kärsimystä. Hän oppi olemaan näkymätön. Oppi olemaan tuoksuton, jotta voisi paremmin piiloutua. Oppi kestämään kipua. Oppi olemaan luottamatta.

Hän muisti, kuinka oli katsonut itseään peilistä joskus ensimmäisen luokan syksyllä, vähän ennen joulua, ja nähnyt pienen, pelokkaan ja tyrmistyneen tytön, joka ei ollut koskaan voinut uskoa, että hänelle voisi tapahtua sellaista. Että oli olemassa sellaista. Minä en ole enää minä. Niin hän oli ajatellut. Se oli totta. Hänestä oli tullut jotain muuta, muunlainen tyttö.

Miten kauniisti, hetkeen uppoutuen, voikaan kuvata pelottavia, synkkiä ja rumia asioita! Juuri nyt tällaisen todellisuuden kaameus uppoa minuun vähän turhankin hyvin. Syksyllä meillä on pieni koululainen. Millaisena hän näkee itsensä 9 kuukauden päästä, vain vähän ennen joulua? Asiat, joihin minä en ehkä pysty vaikuttamaan, voivat yhtäkkiä tehdä hänestä aivan toisenlaisen ihmisen kuin hän on nyt.

Peruskoulun jälkeen Lumikki muutti pois kotikaupungistaan Tampereelle erikoislukioon. Vain siksi, että pääsisi pois. Täällä kukaan ei tunne häntä, ja niin on hyvä. Mutta sattumalle ei voi mitään, sillä eräänä aamuna Lumikki näkee koulun pimiössä valtavan määrän seteleitä kuivumassa. Hän ei aluksi usko silmiään eikä käsitä näkemäänsä. Älä puutu äläkä tee hätiköityjä johtopäätöksiä, Lumikki ajattelee, mutta kohta hänellä ei ole enää mahdollisuutta päästä irti koko jutusta eikä siihen liittyvistä ihmisistä. Toisen onnettoman sattuman takia Lumikki on lopulta vähintään yhtä suuressa vaarassa kuin verisiin rahoihin sotkeutuneet Elisa, Tuukka ja Kasper. Huumekauppiaat eivät leiki eivätkä vain anna asioiden olla, joten helppoa ulospääsyä ei ole.

Vuosia kestänyt koulukiusaaminen on tehnyt Lumikista vahvemman, kestävämmän ja pystyvämmän kuin muista. Siksi hän on poikkeusyksilö, joka pystyy asioihin, joiden edessä toiset jähmettyisivät pelosta, kivusta, kauhusta tai avuttomuuden tunteesta. Kun ne tunteet ovat jo tuttuja, niistä voi selviytyä. He, jotka joutuvat ensimmäistä kertaa kasvotusten pelon kanssa, eivät siihen kykenisi ilman häntä.

Lumikki on mielenkiintoinen hahmo, jossa on aavistuksen verran jotain samaa kuin Lisbet Salanderissa. Lumikki on kuitenkin asteen tavallisempi ja tutumpi, herkempi ja todellisempi. Minä jään odottamaamaan sitä, millä tavalla Lumikki kehittyy erityisesti suhteessa toisiin ihmisiin, luottamukseen ja ystävyyteen. Erityiskiitoksen voisin antaa Salla Simukalle siitä, että tähän kirjaan ei ole sotkettu rakkautta. Lumikilla on takanaan päättynyt seurustelusuhde, josta hän ei ole päässyt yli, mutta muuta romanttista viritystä Punainen kuin veri -kirjassa ei ole. Ei romantiikassa muuten mitään vikaa ole, mutta ihan joka kirja ei kaipaa romantiikan tuomia ristiriitoja juonenkuljetusta ohjaamaan tai sen ohessa kulkemaan. Tai en tiedä, mitä kirja kaipaa, mutta minä en ainakaan kaipaa.

Piiri

Posted on

Mats Strandberg & Sara B. Elfgren : Piiri. Basam Books 2012. 574 s.image

Tämä kirja on nyt jo viikkokausia kiltisti odotellut, että minä saisin siitäkin kerrottua. Harmittaa, että en päässyt siitä heti tuoreeltaan lukemisen jälkeen kirjoittamaan mitään, sillä nyt en enää millään pääse samaan tunnelmaan. Mutta pakko tästä kirjasta kuitenkin on jotain kertoa, vaikka sitten vähän jo väljähtyneemmillä fiiliksillä.

Eliaksen ruumis tottelee. Hän tarttuu tiukemmin kangaskassin kahvoihin ja heilauttaa kassia ilmassa.
Peilin särkymisääni kajahtelee kaakeliseinissä. Peilistä irtoaa suuria sirpaleita, jotka putoavat lavuaariin ja särkyvät kilisten pienemmiksi siruiksi.
Joku on varmasti kuullut, Elias ajattelee. Kunpa joku olisi kuullut.
Kukaan ei kuitenkaan tule. Hän ja ääni ovat kahden.
Eliaksen ruumis lähestyy lavuaaria ja tarttuu suurimpaan lasinsirpaleeseen. Hän ymmärtää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Hän on niin kauhuissaan, että häntä huimaa.
Sinä olet rikki. Sinua on mahdoton korjata.

Kirja alkaa räväkästi, melodramaattisiin teiniangstisiin tunteisiin tai muistoihin vetoavasti itseään viiltelevän lukiolaispojan kuolemalla. Kuolema näyttää aivan päivänselvästi itsemurhalta. Todellisuudessa Elias yritti kauhunsekaisin tuntein vastustaa, mutta jokin yliluonnollinen voima otti hänen ruumiinsa hallintaansa, pakotti hänet rikkomaan peilin ja viiltämään ranteensa auki peilinsirpaleella. Eliaksen ystävä Linnéa on ainoa, joka on varma, että murhenäytelmässä ei kaikki ole sitä, miltä näyttää.

Yliluonnolliset, selittämättömät kokemukset ja tuntemukset kohtaavat muitakin saman koulun oppilaita. Viimein, verikuun yönä, jolloin kuu loistaa punaisena, he saavat selityksen. Ei, he eivät ole tulossa hulluiksi. He ovat Valittuja. Noitia. Ja heitä uhkaa jokin epämääräinen vaara, mutta kukaan ei tiedä kertoa heille enempää. Heidän pitäisi toimia yhdessä voittaakseen pahuuden voimat, mutta heillä kuudella ei ole mitään yhteistä eivätkä he edes halua olla tekemisissä toistensa kanssa. Minoo on ikäistään älykkäämpi ja yksinäinen opettajaansa ihastunut tyttö, jolle kokeiden unohtaminen olisi katastrofi. Anna-Karin on maatalon tyttö. Hän on valtavan lihava ja vuosikausien koulukiusaamisen jäljiltä katkera ihminen, joka on oppinut toivomaan olevansa täysin näkymätön. Parempi sekin kuin saada jatkuvasti kuulla olevansa ruma, inhottava ja haiseva hikihuora. Linnéa on useimpien mielestä häiriintynyt narkkari. Sitä he eivät tiedä, että Linnéa on jo kuolleen äidin ja juopon isän rankkaa elämää nähnyt tytär, joka on jo vuosia asunut omillaan ja joutunut huolehtimaan itse itsestään. Rebecka taas on kaunis, mukava, yksi koulun suosituimmista tytöistä ja seurustelee yhtä suositun ja mukavan pojan kanssa. Siitä huolimatta hän on ikuisen epävarma ja mielestään jotenkin väärä. Mitään muuta hän ei pysty kontrolloimaan kuin omaa syömistään. Vanessa on seksikäs bimbo, jolla ei tunnetusti liiku päässä paljon mitään. Joukon jatkona on vielä Ida, joka kuuluu koulun kermaan vain siksi, että hän on niin ilkeä, että kukaan ei halua joutua hänen vihollisekseen.

Tarvitaan lisää itsemurhia, jotta näin sekalainen seurakunta alkaa tehdä yhteistyötä, mutta siinäkin he ovat niin erimielisiä, että tilanne ei pysy hallussa. He eivät vielä hallitse taikavoimiaan eivätkä osaa käyttää niitä oikein. Vaikka he kuulevat olevansa valittuja ja huomaavat pystyvänsä uusien voimiensa avulla vaikuttamaan ympärillään oleviin ihmisiin ja tapahtumiin, he pysyvät edelleen samanlaisina nuorina ongelmineen ja negatiivisine tunteineen. Yliluonnolliset voimat eivät heti tee heistä viisaita ja vastuullisia. Koulumaailma ja sen arvojärjestys näyttäytyvät tässä kirjassa raadollisina mutta silti todentuntuisina. Melkein kaikki kokevat joko ulkopuolisuudentunnetta tai vähintäänkin pelkoa oman aseman menettämisestä. Kenenkään ei ole kovin hyvä olla, ja näistäkin vuosista vaan pitäisi selvitä.

Piiri on mielenkiintoinen fantasiauutuus ja trilogian ensimmäinen osa. Tässä yhdistyvät hienosti fantasia ja koulumaailman nokkimisjärjestyksen ja nuorten rankan elämän kuvaus. Fantasia ei ehkä ole se genre, johon minä tämän ekana laittaisin, mutta on tämä samalla tavalla fantasiaa kuin Horowitzin Korpinporttikin. Se vivahtaa kauhuun päin, ja taikuus on enemmän yliluonnollisia, pimeitä voimia kuin mitään hauskaa ja kepeää magiaa.

Dramatiikkaa, kauhua, yliluonnollisia voimia ja taikaa. Voin suositella, mutta en missään tapauksessa 6. – 7. -luokkalaisille tai sitä nuoremmille. On tässä sen verran seksiä, viinaa ja huumeita.