RSS-syöte

Avainsana-arkisto: kommellukset

Villirilli Manolito

Posted on

Elvira Lindo : Villirilli Manolito. Tammi 2012. 167 s. Kuvitus Emilio Urberuaga. Suomennos Tarja Härkönen.

Manolito on tavallinen, usein vähän ajattelematon ja kekseliäs madridilainen pikkukoululainen, jota äiti nimittelee ehkä ihan syystäkin apinasta seuraavaksi ja jonka opettaja pitää koko luokkaa suorastaan toivottomina pikkurikollisten alkuina. Kavereiden kanssa sattuu ja tapahtuu. Pienten koululaisten kaverisuhteet ovat epävakaita. Välillä paras kaveri Isokorva Lopéz onkin petturipelle, välillä opettajan unelmapojan, maailman täydellisimmän ja ärsyttävimmän Paquito Medinan kanssa on yllättäen tosi mukavaa ja välillä luokan pahin gänstä Ozzy Pahizkin voi olla hyvä ystävä.

Manoliton perheeseen kuuluu myös samassa kodissa asuva vaari. Ehkä kulttuurikysymys, mutta asetelma tuntuu luontevammalta kuin kotimaisissa kirjoissa. Ehkä tällaiset kolmen sukupolven perheet ovat Espanjassa yleisempiä kuin Suomessa? Voi myös olla, että kulttuuriero sai minut vain kuvittelemaan, että tämä on aivan tavallista. Suomalaisia kirjoja lukiessa sen sijaan tietää, että harvat isovanhemmat meidän kulttuurissamme oikeasti asuvat lastenlastensa kanssa, ja silloin perhekuvio tuntuu heti epäuskottavammalta.

Ensimmäinen luku sai minut melkein jättämään koko kirjan kesken. En tiedä, johtuiko se kirjailijan vai suomentajan valinnoista, mutta kieli oli siinä yksinkertaisesti ärsyttävää. Ehkä ensimmäisessä luvussa haluttiin esitellä oikein tehoiskuna Manoliton keskeiset fraasit ja sanonnat tai sitten tehdä vaikutus siihen pieneen koulupoikaan, joka ei yleensä kirjoja jaksa lukea. Sanonnat jeba jäbä, tosi eeppinen ja kaverin korvien nimittely punapersekorviksi tai pikkuveljen lempinimi Lärvinaama on kai tarkoitettu kertomaan, että tämä ei olekaan mikään tavallinen tylsä kirja. Niivvissiin. Oli vähän yliyrittämisen makua siinä ensimmäisessä luvussa. Tuli jotenkin mieleen aloittelevien räppäreiden ensimmäiset kappaleet, joiden keskeinen sisältö on kehua itseään ja omaa porukkaa ja kertoa, että meillä on asiaa ja me ollaan tosi kantaaottavia, vaikka sitten tosiaan mitään muuta sanottavaa ei olekaan.

Loppuosa kirjasta oli kyllä ihan hauskaa luettavaa, tai sitten vain totuin siihen kieleen ja kirjoitustyyliin. Nykyteinislangin jäljittely saattoi kyllä tökkiä siksikin, kun muuten tästä kirjasta kuvitusta myöden tuli hyvin vahvasti mieleen Sempén vanhat Nikke-kirjat, joissa taas ymmärrettävistä syistä on sekä tapahtumissa että kielessä tiettyä vanhanaikaisuutta. Loppujen lopuksi sekä Nikke-kirjoissa että Villirilli Manolitossa on kuitenkin sitä aivan samanlaista koulukaveripiirin kouhotusta ja värikästä perhe-elämää. Manolito on ikään kuin päivitetty versio Nikestä. Ärsytyksistäkin huolimatta Villirilli Manolito on ihan hyvää ja hauskaa koululaiskommellushuumoria.

Kansikuvan lähde: Tammi

%d bloggaajaa tykkää tästä: