Jos minä olisin aikuinen

Éva Janikovszky : Jos minä olisin aikuinen. Tammi 1975. 32 s. Kuvitus : László Réber

No niin. Tässä on taas sellainen kirja, jota ei vain voinut jättää kirpparille. Mitään järkeä ei tietenkään ole täyttää kirjahyllyään tällaisilla kirjoilla, joista tiedän jo etukäteen, ettei tämä tule olemaan mikään lapsen suursuosikki, jota luetaan vuosikausia uudestaan ja uudestaan. Itselleni taisin tämän pikemminkin ostaa. Lapsellekin toki sen verran, että tämäntyyppinen kirja on omiaan nostamaan lapsen kanssa keskusteluaiheeksi lasten ja aikuisten väliset valtasuhteet ja kasvatusperiaatteet ja niiden järkevyys.

On ikävää ja väsyttävää olla aina kiltti. Aikuiset sanovat: ”Älä ole tuhma!” tai ”Ole kiltti!” tai ”Tottele!” Mutta miksi ihmeessä lapsen on oltava kiltti? Miksi aikuiset saavat pukea päälleen mitä tahtovat, miksi aikuiset saavat tervehtiä niin hiljaisella äänellä kuin haluavat, mutta lapsilta sama olisi huonoa käytöstä? Ja minkä tähden aikuiset ovat tyytyväisiä vain silloin kun lapsi käyttäytyy hyvin?

Minä olisin aivan toisenlainen aikuinen. Olisin iloinen siitä, että saisin tehdä mitä haluan. Ja menisin naimisiin tytön kanssa, joka säikähtää, mutta ei suutu, kun paukautan paperipussin hänen korvansa juuressa. Välillä puhallamme paperitorvea niin kovaa kuin jaksamme, eikä ole ketään sanomassa, että lopettakaa, tässähän tulee hulluksi, sillä silloin me olemme perheen aikuiset. Minulla olisi myös paljon lapsia, sillä minä pidän leikeistä, joissa tarvitaan paljon lapsia. Me leikimme ja pidämme juoksukilpailuja. Lapsemme saavat aina käyttäytyä yhtä huonosti kuin minä ja heidän äitinsä, mutta ei huonommin, sillä se ei olisi reilua.

Meidän lapset eivät koskaan kantele,
meidän lapset eivät koskaan tappele,
meidän lapset eivät koskaan itse
eivätkä koskaan ota meiltä meidän lelujamme,
sillä minä en pidä kantelevista, tappelevista ja itkevistä lapsista,
enkä sellaisista, jotka aina haluavat ottaa toisilta heidän lelunsa.

Mutta koska minä olen isä ja aikuinen, niin jotain etuoikeuksia minulla pitää olla, mitä iloa minulla muuten olisi siitä, että olen aikuinen? Ainakin minä saan vähän isomman ilmapallon ja vähän isomman jäätelön kuin lapset, olenhan minä sentään isä. Mutta sitä minä ihmettelen, miksi äiti ja isä silti tekevät niin kuin kuuluu tehdä, vaikka he ovat aikuisia eikä heidän olisi pakko?

Yleensä en pidä ollenkaan kirjoista joissa ollaan kovin anarkistisia ja käännetään vanhat asetelmat päälaelleen. Esimerkiksi sukupuoliroolien suhteen on helposti se vaara, että tulee sellainen ukko akan töissä -satu, jossa ei oikeastaan lopulta saada mitään uutta ajateltavaa vaan pikemminkin vahvistetaan niitä vanhoja rooleja. Roolin vaihtamisesta ei minusta saa tehdä liian hassua, sillä jos toisen rooliin astuminen onkin vain vitsikästä eikä sitä tarvitse ottaa tosissaan, niin se ei välttämättä kannusta tekemään omia valintoja oman persoonansa pohjalta.

Jos minä olisin aikuinen -kirjassa lasten ja aikuisten roolit käännetään humoristisesti. Outoa kyllä, minä silti pidän tästä kirjasta. Välillä tulee kyllä mieleen, että vanhoilla kirjoilla on minulle itseisarvo niiden sisällöstä ja laadusta riippumatta. Kuvitustyyli, tietty yksinkertaisuus ja rauhallisuus. Ja sitten tietysti se oman aikansa arvojen peilaaminen : minun on helpompi hyväksyä, että vanhassa kirjassa on jokin älytön, siihen aikaan sidoksissa oleva juttu. Lapsellekin on helpompi selittää, että katsos, tämä on vanha kirja, ja silloin joskus muutama kymmenen vuotta sitten saatettiin ajatella näin. Vanhat kirjat saavat minulta paljon enemmän anteeksi kuin uudet. Tämän kirjan alkuteos on jo 1960-luvun puolelta, suomennos taas 70-luvulta.

Jos minä olisin aikuinen ei anna vastauksia. Se kysyy kysymyksiä ja jokainen voi omasta ajattelustaan ja arvomaailmastaan käsin löytää siitä vielä lisää kysymyksiä, ihmettelyn ja pohdinnan aiheita. Onko kirjan sanoma se, että aikuisten pitäisi komennella vähemmän? Vai se, että aikuisten pitäisi osata nauttia pienistä asioista kuin lapset? Vai se, että aikuisen valta-asema on lopulta niin luonnollinen, että lapsikin sen ymmärtää, vaikka se ei aina mukavalta tunnukaan? Siinä tapauksessa tämä roolienkääntämishuumori   kylläkin toimisikin juuri niin, kuin minusta sen ei pitäisi. En tiedä. Jokainen ehkä pystyy löytämään sieltä sen oman sanomansa, sen, minkä haluaakin löytää ja sen avulla vahvistaa omaa näkemystään.

Oli miten oli, kyllä tällä kirjalla jotain annettavaa on. Sen voi päätellä ipanan mietteliäästä ilmeestä mutta yllättyneen riemukkaasti tuikkivista silmistä tämän kirjan lukemisen aikana.

Kissat

Janusz Grabianski : Kissat (Kauneimmat eläinkirjat 1). WSOY 1973. 31 s. Runot : Mikko Kilpi ja Panu Pekkanen

Nyt kun kerran runotunnelmiin päästiin, niin otetaan samalla esittelyyn toinenkin meidän perheen suosikkirunokirja. Janusz Grabianskin Kauneimmat eläinkirjat -sarjaan kuuluva Kissat taisi olla niitä ensimmäisiä runokirjoja,  joita luimme ipanalle. Kirjassa oli ikään kuin häivähdys jotain tuttua, ja onhan sillä jo sen verran ikää, että ainakin teoriassa on ihan mahdollista, että minullekin olisi tätä lapsena luettu. Tämä kirja on kuitenkin kirpparilöytö eikä mikään minun lapsuudestani säästetty aarre. Yllättävää muuten, miten vähän olen kirjoittanut näistä retrommista lastenkirjoista, joita meille on jonkin verran kertynyt kotiin. Niissä on jotenkin aivan omanlaisensa tunnelma, jollaista harvoin uusista kirjoista löytää. Tai en tiedä, onko varsinaisesti kirjoissa todellista eroa, vai onko se ero vain oman pään sisällä. Onko se sitten se, että vanhasta kirjasta tietää, että sillä on oma historiansa ja että aiemmatkin sukupolvet ovat lukeneet tai ainakin saattaneet lukea aivan samoja kirjoja? Vanhoissa lastenkirjoissa minua kiinnostaa myös se, mitä ne kertovat omasta ajastaan. Millaiseen arvomaailmaan kirjat sijoittuvat? Miten kuvitus eroaa uusista kirjoista? Millaisista aiheista lapsille kirjoitettiin ja millä tyylillä? Mitä se kertoo siitä, millaisina lapsia pidettiin?

Kirjan kissarunot ovat melko lyhyitä ja selkeitä ja sopivat siksi hyvin jo pienillekin lapsille luettaviksi. Runojen rytmi ei kuitenkaan ole lorumaisen hakkaavaa rallatusta, mikä siis minun mielestäni on nimenomaan positiivista. Eläinrunoja on minusta aina mukava lukea, sillä niissä on usein eläimen ominaislaatua ymmärtävä sävy, joka loppujen lopuksi kertoo jotain olennaista elämästä yleensä, siitä, miten suhtautua toisiin ihmisiin, eläimiin, erilaisuuteen tai erilaisiin elämäntilanteisiin. Näissä kissarunoissa on juuri tällainen lämmin tunnelma. Johtuukohan se sitten siitä, millainen olento kissa on ja miten siitä on ollut tapana kertoa? Saman kirjasarjan hevos- ja koirarunot nimittäin eivät ole tyyliltään ollenkaan vastaavia. Niissä nähdään hevoset ja koirat niin täysin ihmisen seuralaisina ja käyttöeläiminä, että samanlaista eläimen ominaislaadun ymmärtämistä ei niistä tahdo löytyä. Tai toisin sanoen, niissä kirjoissa koiran ja hevosen ominaislaatuna pidetään nimenomaan niiden suhdetta ihmiseen ja ihmisen käyttötarkoituksiin.

Janusz Grabianskin kuvitukset ovat aivan omaa luokkaansa. Akvarellimaalaukset yleensäkin lumoavat minut helposti. Miten yksinkertaisilla maalauksilla, joskus vain muutamilla siveltimenvedoilla, saadaan niin aito ja elävä vaikutelma! Kauneimmat eläinkirjat -sarja onkin siitä erikoinen runokirjasarja, että niissä kuvat ovat oikeastaan jopa tekstiä tärkeämmät. Kuvakirjoissahan tämä on ymmärrettävästi aika yleistä mutta runokirjoissa ei niinkään. Toki nämä kissarunot ovat erittäin toimivia ja niitä sietää lukea ihan ilman kuviakin, mutta nimenomaan kuvitus tekee näistä kirjoista jotain erityistä.

Tästäkin runokirjasta minun suosikkini on sattuneesta syystä tällainen perhe-elämään liittyvä runo. Vaikka ihmiselämässä eivät asiat mene ihan kirjaimellisesti niin kuin tässä runossa, niin on kyllä helppo samastua näihin kissaemon ajatuksiin:

Äideillä aina riittää töitä,

herätä saa ihan pitkin öitä,

kun nuo pennut juoksevat karkuun

ja sitten yltyvät surkeaan parkuun.

Silloin on pakko emon herätä,

eksyneet takaisin koriin kerätä

niskasta kantaen, varovasti.

Nukkuisivat nyt aamuun asti!

Sukelluslaivalla maapallon ympäri

Verne : Sukelluslaivalla maapallon ympäri. Nuorten toivekirjasto 62. 6.p. WSOY 1995. 317 s.

Sukellusveneellä maapallon ympäri. Jules Vernen teoksesta lyhennetty laitos. Teksti : Meri Starck. Kirjakerho Lasten Kirjapaketti. Mestarikustannus 1983. 28 s.

Ipana on aina tykännyt kirjoista, joissa on suhteellisesti ottaen aika paljon tekstiä. Yksivuotiaana suosikkeihin kuului Myyrä ja kotka, jonka lukemiseen meni 20 minuuttia, tai puoli tuntia, jos jäätiin katselemaan kuvia ja juttelemaan niistä.  Nyt kuusivuotiaana alkaa siis kuvakirja-aika olla hiukan ohi. Onhan niitä kuvakirjoja, joissa on paljon tekstiä ja joskus lyhyempikin kuvakirja kelpaa, mutta aika pitkälti lukemiset etsitään nykyään satukirjoista, sarjakuvista, tietokirjoista ja joskus ihan lasten romaaneistakin. Lasten romaaneissa on se ongelma, että ne on kuitenkin tarkoitettu isommille lapsille, joten niiden sopivuus kuusivuotiaalle pitää ensin itse varmistaa. Koska ipana on kiinnostunut merenalaisesta maailmasta ja pitää vanhanaikaisista seikkailuista, päätin ottaa luettavakseni Vernen Sukelluslaivalla maailman ympäri. Jospa siitä olisi seuraavaksi suursuosikiksi? Merenalaiset hirvitykset eivät yleensä ole olleet ipanalle liian pelottavia, koska hän tietää paljon erilaisista merenelävistä, ja tieto selvästi auttaa käsittelemään jännittäviä tilanteita.

Vuonna 1866 maailman merillä aletaan tehdä havaintoja valtavan kokoisesta oliosta, joka liikkuu käsittämättömän nopeasti ja jonka nähdään joskus myös säteilevän valoa. Tämän merihirviön tilille laitetaan lopulta lukemattomia selittämättömiä merionnettomuuksia ja haaksirikkoja. Erilaisia retkikuntia varustetaan ottamaan selvää hirviöstä ja mahdollisuuksien mukaan vapauttamaan merenkulkijat sen aiheuttamista vaaroista. Amerikkalainen Abraham Lincolnin retkikunta etsii hirviötä tuloksettomasti viikkokausia, kunnes se viimein saa ensimmäisen havainnon siitä. Kohtaaminen hirviön kanssa saa aluksen haaksirikkoutumaan. Ainoat laivan uppoamisesta pelastuneet ovat Pariisin luonnonhistoriallisen museon professori herra Aronnax, hänen palvelijansa Conceil sekä kanadalainen valaanpyytäjä Ned Land, jotka saavat todeta päätyneensä etsimänsä hirviön, Nautiluksen, sisään ihmiskuntaa vieroksuvan kapteeni Nemon vangeiksi.

Kyllä tämä nyt vielä jää ipanalle lukematta. Kirjan alussa vielä ajattelin, että eivät nämä tietyt menneiden aikojen nykynäkökulmasta käsittämättömät ajattelutavat haittaa, kunhan niistä vaan juttelee ja selittää lapselle niiden taustoja. Mutta kyllä se loputon eläinten lahtaaminen  alkoi olla minulle vähän liikaa. Merenalaiseen maailmaan ja sen eläimistöön tutustuminen tuntuu tarkoittavan Nautiluksen väelle liian usein vain tappamista. Jokainen uusi laji pitää ikään kuin ottaa haltuun ampumalla, silloinkin kun sillä ei ole merkitystä ruuansaannin kannalta.

Kaikkein omituisin on kohtaus, jossa Ned Land haikailee hetulavalasparven havaittuaan entiseen valaanpyytäjän elämäänsä ja kapteeni Nemo puolestaan pitää ylevän puheen, jossa hän vastustaa eläinten tappamista turhan takia:

– Enkö saisi yrittää pyytää niitä, kapteeni, ehdotti kanadalainen, – etten kokonaan unohtaisi ammattiani?

– Miksi pitäisi tappaa vain huvin vuoksi? vastasi kapteeni. – Emme tee mitään valaanrasvalla.

– Mutta annoittehan Punaisella merelläkin pyydystää merilehmän, huomautti kanadalainen.

– Silloin tarvitsin tuoretta lihaa miehistölle. Nyt tappaisimme vain tappaaksemme. Tiedän hyvin ihmisen pitävän sitä etuoikeutenaan muiden luontokappalaiden joukossa, mutta en hyväksy sellaisia verisiä ajanvietteitä.

Ja vain hetkistä myöhemmin sama ylevä kapteeni Nemo havaitsee kaskelotteja, jotka ilmeisesti muodostavat jonkinlaisen poikkeuksen tähän sääntöön:

– Näettekö tuolla tuulen alla noin kahdentoista kilometrin päässä täältä mustia pilkkuja, jotka liikkuvat tänne päin? Ne ovat kaskelotteja, hirveitä petoja. Olen joskus tavannut kaksi- jopa kolmisatapäisiä parvia. Ne ovat julmia raatelijoita, jotka on paras hävittää.

—

– Odottakaahan, herra Aronnax, sanoi kapteeni Nemo. – Kohta saatte katsella ajojahtia, jonka vertaista ette ole ennen nähnyt. Kaskelotteja kohtaan en tunne minkäänlaista sääliä, ne ovat pelkkää kitaa ja hampaita.

—

Nautilus oli muuttunut hirveäksi harppuunaksi, jota päällikkö taitavasti käytteli. Se porhalsi kaskelotteja päin ja ajoi valtavien lihavuorien läpi jättäen molemmille puolilleen sätkytteleviä palasia.

Verilöylyn jälkeen meri on punaisenaan kaskelottien verestä ja täynnä silvottuja ruumiita. Juu en lue tätä lapselle. Saa sitten itse joskus isompana lukea, jos silloin vielä nämä perinteiset seikkailukirjat kiinnostavat.

Onneksi löysin kirpparilta kuvitetun lyhennelmän tästä Vernen klassikosta. Vaikka yleensä en voi ihan täydellä vakavuudella suhtautua klassikkokirjojen lyhennelmiin, niin tässä tilanteessa lyhennelmä on aivan erinomaisen tarkoituksenmukainen! Tekstiä on sivumäärään suhteutettuna edelleen aika paljon, vaikka kuvitus viekin sivujen pinta-alasta suuremman osan kuin teksti. Kaskelottikohtaus ja muu yletön tappaminen on jätetty pois ja jäljellä on juuri sitä, mitä kuusivuotias kaipaa: mereneläviä, hylkyjä, vanhanajan seikkailua, löytöretkeilyä, jännitystä ja vaaroja, joista ainakin päähenkilöt selviävät aina ehjin nahoin.