RSS-syöte

Avainsana-arkisto: kirjat

Kikka lukee

Posted on

Annika & Jessika Devert : Kikka lukee. Aurinko kustannus 2010. 30 s. Kuvitus Jenny Karlsson.

image

Aiemmin esittelin Kikka tervehtii -kirjan, ja koska se oli mielenkiintoinen tuttavuus, hankin käsiini toisenkin Kikka-kirjan Kikka lukee. Nimestä voisi kuvitella, että kirja olisi sellainen kirjanystävien lukemisharrastukseen kannustava kirja, jossa hehkutetaan tarinan ja mielikuvituksen voimaa kuljettaa ihminen paikkoihin, joihin ei ehkä oikeassa elämässä koskaan tule pääsemään. Mutta tämä kirja onkin aivan erilainen lukemisesta kertova kuvakirja, ja erilaisia kirjoja aina tarvitaan.

Kikka lukee kirjaa ja alkaa ihmetellä, miten kirjoissa kaikki on aivan toisin kuin hänen elämässään. Kirjassa mummolla on harmaa nuttura, pelargonia pöydällä, ristipistotyö kädessä ja sokeripalat kahvitassilla ryystämistä varten. Kikan mummo on kuitenkin erilainen, sellainen nykymummo, jonka kanssa käydään kaupungilla ostoksilla ja jolla on farkut. Kirjassa täti leipoo pullaa essu edessään, mutta Kikan tädillä on nenärengas ja valtavan suuri koira. No, löytyy kirjasta sentään jotain, joka on kuin Kikan elämästä: veli ja sisko kiistelevät leluista.

image

Kirjassa mummo on juuri niin mummomainen kuin mummo vain voi olla.

image

Kikan mummo on kuitenkin ihan erilainen.

Usein pienille lapsille suunnatuissa kirjoissa oikein varta vasten tukeudutaan vahvoihin stereotypioihin, koska ihan pienille asioita joudutaan vähän yksinkertaistamaan. Ehkä tarinan kirjoittamista helpottaa se, että ei tarvitse itse keksiä kaikkia hahmoja ja heidän ominaisuuksiaan vaan otetaan vain käyttöön valmis stereotyyppi. Kas näin, tässä on isoisä, joka pukeutuu vain harmaisiin ja ruokkii puistossa puluja kumarassa seisten. Nämä stereotyypit muokkaavat lapsen käsitystä todellisuudesta. Lapset saattavat todeta, että sellaisiahan mummot tai vaarit aina ovat, vaikka eivät olisi oikeassa elämässä koskaan tavanneet juuri sellaista satujen ja lastenohjelmien stereotyyppistä mummoa ja vaaria. Kikka lukee tuo tämän ristiriidan kaikessa yksinkertaisuudessaan lukijan nähtäväksi, ja ihan varmasti jokainen on sitä mieltä, että tietenkään tädin tai enon ei tarvitse olla sellainen kuin kirjoissa, vaan hän on hyvä juuri sellaisena. Todellisuus ei ole ainakaan huonompi kuin tarinat,  vaikka onkin erilainen. Tämä on oikeastaan yhdenlaista mediakasvatusta, sillä vaikka usein mediakasvatuksen ajatellaan liittyvän erityisesti audiovisuaalisten ja näkyvästi kaupallisten medioiden sisältöihin, niin yhtä lailla mediakasvatusta on kirjojen sisällön, aiheiden ja stereotypioiden pohtiminen.

Kikka ei ole ihan mikään pikkulapsi, sillä hän esimerkiksi lukee itse. Tekstiä on kuitenkin hyvin vähän, enimmilläänkin vain kaksi virkettä aukeamalla, joten kirja sopii hyvin monen ikäisille lapsille. Asiasisällössä riittää kuitenkin pohdittavaa isommallekin ja kuvituksessa on mielenkiintoisia yksityiskohtia tutkittavaksi.

image

Ruben ja rouva Mallamudin tapaus

Posted on

imageNetta Walldén : Ruben ja rouva Mallamudin tapaus. WSOY 2011. 161 s. Kuvitus : Laura Valojärvi

Tämän kirjan lukemista välttelin pitkään. Helppo oli kyllä vältelläkin, koska eihän kaikkien esikoiskirjailijoiden kirjoja pikkuisiin kirjastoihin otetakaan, vaan kirjavalinnat tehdään enemmän varman päälle. Niinpä en vielä töissä ollessanikaan törmännyt tähän kirjaan jatkuvasti ja välttely oli helppoa.

No miksi tätä sitten piti vältellä? Turun Sanomissa oli Netta Walldénin haastattelu, jossa hän kertoi kirjoittaneensa tämän kirjan ihan noin vain parissa päivässä mietittyään asiaa ehkä viitisen minuuttia. No ei siinä mitään. Ei se minusta ihan mahdottomalta kuulosta, että kirjan voisi tosiaan kirjoittaa niin nopeastikin ja jos kerran niin on, niin saahan sen ääneenkin sanoa. En ajatellut, että kiireessä ei tule kuin… no joo, en siis ajatellut että kirjan täytyy olla huono, vaan välttelyn syy oli pikemminkin se ylimielisyyden vaikutelma, joka haastattelusta välittyi. En tiedä tuliko se suoraan haastateltavasta itsestään vai johtuiko se toimittajan asenteesta tai sanavalinnoista tai halusta provosoida tai ties mistä, mutta minun korviini kuulosti siltä, että haastattelussa suorastaan naureskeltiin ammattikirjailijoille, joilla ei ole mitään muuta tehtävää kuin kirjoittaa kirjoja ja jotka siis tarvitsevat kaikenmaailman apurahoja ja mitä kaikkea, vaikka ihan hyvin kirjan kirjoittaminen onnistuu näinkin, työssäkäyvältä ihmiseltä yhden viikonlopun aikana. Typeriä ja tuottamattomia ovat kirjailijat, pilalle hemmoteltuja suorastaan!

Ehkä vähän asiatonta toisaalta setviä ainakaan enempää tuota haastattelua, jota ei Turun Sanomien nettisivuilta löydy tähän linkitettäväksi ja josta minulla itsellänikin on vain hataria mielikuvia, mutta sen verran piti tätäkin asiaa sivuta, että se selittää minun ennakkoasenteeni tätä Ruben-kirjaa kohtaan. Ennakkoasenne taas ei voi olla vaikuttamatta lukukokemukseen. Haastattelu on luonnollisesti herättänyt keskustelua, ja ne, joita se keskustelu kiinnostaa, voivat käydä lukemassa sitä esimerkiksi Kirjailijan häiriöklinikalta.

Saarnilaaksossa asuvaa Rubenia on jo pitkään vaivannut omituisen erakkonaapurin, rouva Mallamudin, pihasta kuuluva kummallinen ääni. Asiasta on otettava selvää. Käytännössä siis ihan tikusta asiaa, mutta juuri tällaisiahan ne lasten suuret ”arvoitukset” ovat. Muistan itse ekaluokkalaisena pitkän aikaa selvitelleeni luokkakaverin kanssa koulumatkan varrelta löytyneiden keltaisten Post-it -lappujen arvoitusta. Se arvoitus ei valitettavasti koskaan täysin ratkennut. Ruben ja hänen pikkusiskonsa Lisa kohtaavat myös melkoisia vaikeuksia selvittäessään äänen salaisuutta, sillä jollain salaperäisellä tavalla rouva Mallamud tuntuu heti tietävän, jos Ruben tai Lisa astuvat jalallaankaan hänen tontilleen, ja niin Ruben joutuu heti tekemisiin poliisien kanssa. Onneksi Saarnilaakson poliisit ovat leppoisia maalaispoliiseja, jotka tietysti kuittaavat kaiken vain pienenä väärinkäsityksenä. Ruben ja Lisa eivät kuitenkaan jätä asiaa tähän, vaan he tunkeutuvat lopulta rouva Mallamudin taloon ja tekevät sieltä löydön, joka saa rouva Mallamudin vaikuttamaan pelottavalta ja jopa melko julmalta. Samaan aikaan posteljooni Pasternak, joka on koskaan rouva Mallamudia näkemättä ihaillut jo pitkään hänen järjestelmällisyyttään ja säännöllisyyttään, päättää viimein lähestyä ihastuksensa kohdetta. Ulkopuolinen maailma ja sen ihmiset tunkeutuvat väkisin rouva Mallamudin yksinäiseen rutiinien täyttämään arkeen, jossa ei ole ollut sijaa ilolle, hyvälle mielelle tai onnellisille lopuille hänen miehensä 30 vuotta sitten tapahtuneen tapaturmaisen kuoleman jälkeen.

Eihän tästä oikein voinut olla pitämättä! Heti ensimmäinen luku voitti minut puolelleen ennakkoasenteista huolimatta. Jollain oudolla tavalla muistin äkkiä sen erittäin mieleenjääneen kokemuksen, jonka sain ensimmäisen lukemani Wallander-dekkarin ensimmäisestä luvusta joskus vuosia sitten. Olisikohan se ollut Hymyilevä mies? Sitä en muista varmasti, mutta lukukokemuksen muistan. Jotain samaa tunnelmaa tavoitin siinä, miten Netta Walldén aloittaa kuvailemalla selvästi erikoisen ja ehkä vähän pakko-oireisenkin persoonan tyyniä, tavallisia ja joka päivä samanlaisina toistuvia arkitoimia juuri ennen kuin henkilö vielä itse tietää, että hänen elämänsä tulee muuttumaan. Lukija taas tietää, että muutos on varmasti tulossa, mutta sitä lukija ei tiedä, millaisia tapahtumat tulevat olemaan ja onko henkilö mahdollisesti uhri vai itse rikollinen. Kirjan tyylissä, tapahtumissa ja henkilöhahmoissa on myös jotain, joka tuo mieleen monia hyviä lastenkirjaklassikoita aina Fedja-sedästä Heinähattuun ja Vilttitossuun. Jos nyt noista vertailukohdista jotain voi päätellä, niin ainakin sen, että varsinkaan aikuishahmot eivät Ruben ja rouva Mallamudin tapauksessa ole kovin realistisia vaan humoristisia, karikatyyrimäisiä ja yliampuvia, mutta ei kuitenkaan niin paljon, etteivätkö ne silti tuntuisi jollain tavalla todellisilta.

Laura Valojärven kuvitustyyli on lumoava. Huomasinkin Rubenia lukiessani törmänneeni Valojärven kuvituksiin viime aikoina joka käänteessä, ja myös pitäneeni niistä kovasti. Alkaa ehkä olla siinä ja siinä, että Laura Valojärvi ohittaa kohta Christel Rönnsin minun suosikkikuvittajieni listalla. Kuvitus antaa tämän kirjan salaperäisille ja yliluonnollisille elementeille (sillä niitäkin siinä on!) jopa hiukan fantasiamaista lisäpotkua. Kannen synkiksi tummenevilla viininpunaisen sävyillä ja lukujen alkuihin sijoitetuilla hämärän pehmeillä harmaasävyisillä kuvilla syntyy vanhanajan kulttuurikodin salongin ajaton ja taianomainen lämpimänsävyisten lukulamppujen tuoma tunnelma. Tätä kirjaa lukiessani huomasin myös sen, että kuvituksen lisäksi kirjan sivujen muu graafinen suunnittelu on yleistynyt viime vuosina. Minä kyllä pidän siitä suuntauksesta. Sivujen marginaalien kuviointi kuvituksen kanssa samaan tyyliin antaa kuvien avulla luodun tunnelman siirtyä ja jatkua kuvattomillekin sivuille.

Kaiken kaikkiaan Ruben ja rouva Mallamudin tapaus on mielenkiintoinen, suositeltava, ehkä hiukan erilainenkin lastenkirja. Sen erilaisuuden taisin oikeastaan tajuta vasta, kun aloin valita tälle kirjalle sopivia tageja, eikä oikeastaan mikään tuntunut kunnolla  kuvaavan tätä kirjaa. Kunhan vain kerkiän, taidan vielä ottaa sen myös kuusivuotiaan kuulijan testattavaksi, vaikka periaatteessa kirja on selvästi suunnattu vähän isommille, jotka lukevat jo itse vähän pienikokoisemmallakin kirjaisimella painettua kirjaa.