RSS-syöte

Avainsana-arkisto: kilpikonnat

Pikku Papu

Posted on

image

Liisa Kallio: Pikku Papu. Tammi 2010. 30s. (Tammenterho)

Liisa Kallion kuvittamasta Herra Paasiosta tulikin mieleeni kirjoittaa toisesta Liisa Kallion kuvakirjasta, joka on tullut minulle hyvin tutuksi. Pikku Papu avasi meille oven laajempaan kirjavalikoimaan ja melkein pelasti minun mielenterveyteni. Kiitos, Papu.

Aika monta kuukautta luimme pienen ihmisen kanssa vain ja ainoastaan Onni-pojan puuhakasta päivää. Sitten luettiin jokunen kuukausi Onni-poikaa, Maalarikissoja ja Pupu etsii omaa kotia. Minä olen ehdottomasti lasten kanssa lukemisessa toiston kannalla, sillä toiston kautta lapsi oppii ja löytää jatkuvasti kehitystasonsa mukaan uutta, ymmärtää paremmin tapahtumien syitä ja seurauksia. Jos lapsi haluaa lukea jotain kirjaa uudestaan ja uudestaan, hän todennäköisesti saa siitä irti jotain, mitä aikuinen ei aina voi ymmärtää. Tästä syystä minua joskus harmittaa, kun kirjastossa kuulee tilanteita, joissa lapsi haluaa lainata kirjan ja aikuinen vastaa: ”Ei lainata sitä, me ollaan luettu se jo”.

No, kyllä minullakin silti alkoi jo vähän ymmärrys ja kärsivällisyys loppua tämän loputtoman toiston kanssa. Epätoivoisesti etsin uusia kirjoja, joita pikkupörhelö haluaisi lukea, sillä kolmen kirjan toistaminen päivästä päivään oli minullekin jo vähän liikaa. Kotona kävi kääntymässä kirja jos toinenkin, mutta ne vain eivät kelvanneet. Sitten tuli Pikku Papu.

Pikku Papu on kilpikonna, joka on mennyt uimaan ja jättänyt kilpensä rannalle, ja uimareissun aikana kilpi onkin kutistunut eikä enää mahdu päälle. Mutta onneksi yllättävän moni esine sopii pienen kilpikonnan vaatteeksi! (Ei nyt puututa tässä pikku yksityiskohtiin, kuten siihen, että kilpikonna ei oikeasti riisu kilpeään uimaan mennessään!) Pikku Papussa on jotain samaa kuin Myyrässä, joka haluaa auttaa kaikkia ja löytää ystävän mistä hyvänsä. Papu antaa suosiolla sen ainoankin kilvenkorvikkeen päältään, jos vain joku sattuu pyytämään. Mutta yhtä lailla toisetkin ovat valmiina auttamaan Papua. Ja onneksi koko kilpiarvoitus lopulta ratkeaa ja kaikilla on taas mukavaa.

image

image

Kirjoissa on suuria eroja sen suhteen, kuinka hyvin aikuinen jaksaa niiden toistamista.  Minä en ole koskaan jaksanut näitä yksinkertaisimpia, joka kirjan joka aukeamalla samaa kaavaa toistavia luukkukirjoja. Isompi ipana ei onneksi koskaan niistä välittänytkään, mutta tämä kohta kaksivuotias kyllä jaksaisi etsiä Maisaa ja Maisan pandaa vaikka maailman tappiin. Minulla tulee kyllä niiden suhteen aika nopeasti raja vastaan, mutta Pikku Papua sen sijaan jaksan paljon paremmin.

Pikku Papun kuvituksessa on yksi pieni nerokas idea, joka kantaa jo monta lukukertaa. Tai monta kymmentä. Kuvat eivät ole täysin itsenäisiä ja muista kuvista irrallaan, vaan melkein joka kuvassa on pieni viittaus tulevaan. Tällainen kirja, joka on tarkoitettu luettavaksi moneen kertaan, saa aivan uusia vivahteita siitä, että kuvassa näkyy jotain, mikä on tapahtumaketjussa vasta tulossa. Pikku Papu löytää lämmikkeekseen sormikkaan, mutta sormikas on itse asiassa kulkenut kuvituksen mukana ihan huomaamatta jo parin aukeaman ajan. Kun Papu törmää leppäkerttujen jonoon, jono on oikeastaan alkanut jo edelliseltä aukeamalta. Ensimmäisellä lukukerralla näitä viitteitä ei vielä huomaa, mutta useamman lukukerran jälkeen lapsikin voi jo saada ahaa-elämyksen huomatessaan kuvasta viitteen seuraavalle sivulle. Valitettavasti tämä sama idea ei toistu myöhemmissa Pikku Papu -kirjoissa, mikä minulle oli kyllä suuri pettymys. Lapselle kyllä muutkin Papu-kirjat ovat kelvanneet hyvin, mutta minä jäin niissä kaipaamaan tätä pientä elämystä.

Tekstiä on hyvin vähän, useimmilla sivuilla vain yksi lyhyt lause. Lisäksi tekstissä on toistoa (Kotilo kierii, kierii, kierii, kierii, kierii ja kierii…) ja yksi pieni pumps, jotka tuntuvat olevan hyvin merkittäviä kiintopisteitä kirjaa kuuntelevalle alle kaksivuotiaalle. Hänen mielestään kaikenlaiset toistot, interjektiot, lyhyet huudahdukset ja onomatopoeettiset sanat ovat aina plussaa kirjassa. Tämän lapsen kanssa selvästi toimivat täysin erilaiset kirjat kuin esikoisen, sillä esikoiselle tämäntyyppiset asiat eivät olleet ollenkaan merkittäviä. Kielenkehityskin näyttää kulkevan hyvin eri tahtiin ja eri tavalla ja kiinnostuksenkohteetkin ovat toisenlaiset, joten toisen lapsen kanssa pääsen ilmeisesti tutustumaan hyvin erilaisiin kirjoihin kuin esikoisen kanssa. Ja mikäs sen mukavampaa!

%d bloggaajaa tykkää tästä: