Kamalan ihana päivä

Elina Kauppila: Kamalan ihana päivä. Lasten mindfulness. Viisas elämä 2016. 55 s. Kuvitus: Elina Kauppila 

Joskus tuntuu, että mindfulness on niin kaukana lapsiperhe-elämästä kuin mikään ikinäkään voi olla. Ja jos näin on, niin juuri silloin mindfulnessia tarvitaan. Lastenkasvatus on nykyään yhä enemmän tunne- ja tietoisuustaitojen opettamista ja oppimista!

Aikuisille suunnattuja tietokirjoja lasten mindfulnessista ja tietoisuustaidoista on jo muutama olemassa suomeksikin, mutta lapsille suunnattua materiaalia on vielä aika vähän. En muista kuin kaksi selvästi tietoisuustaitoihin keskittyvää kirjaa, joista olen kummastakin jo aiemmin blogannut: kouluikäisille suunnattu Tipsu ja oivallusten opus sekä kuvakirjaikäisten Zen-pandan tarinoita. Luonnollisesti  lastenkirjallisuudessa on paljon tarinoita, joista oppii tunnetaitoja. Itse asiassa sehän on kirjallisuuden voima ja vahvuus: tarinan hahmoihin samastuminen opettaa empatiaa ja kehittää sekä omien että toisten ihmisten tunteiden ymmärtämistä. 

Tarkoituksenmukaisten tarinoiden etsiminen voi kuitenkin olla vaikeaa, joten kaunokirjallisuudesta enemmän tietokirjallisuuden suuntaan kääntyville täsmätarinoillekin on tarvetta. Kamalan ihanassa päivässä Meinin aamu lähtee käyntiin kankeasti. Hän ei haluaisi syödä aamupalaksi puuroa vaan jäätelöä, ja ulkovaatteiden pukeminenkin tuntuu hankalalta. Puistossa toiset lapset pyöräilevät kovempaa ja toisista jälkeen jääminen harmittaa. Mutta onneksi äiti auttaa Meiniä pääsemään hankalien tunteiden yli ja lopulta illalla saadaan muistella, mitä kaikkia ihania asioita päivä piti sisällään. Kirjassa on myös 21 tietoisuusharjoitusta. Näistä minun suosikkini taitaa olla satuhieronta, sillä sen avulla olen omia vilkkaita lapsiani saanut parhaiten pysähtymään, rauhoittumaan ja olemaan tässä ja nyt. Moni muu harjoitus on ollut vähän niin kuin tuuleen huutaisi.

Lapselle luettavasta tarinasta huolimatta ehkä tämäkin mindfulness-kirja on suunnattu kokonaisuutena enemmän lasten kanssa toimiville aikuisille kuin lapsille. Toisaalta, niin sen on oltavakin, sillä mindfulnessin opettaminen lapselle vaatii sitä, että aikuinen itsekin on matkalla kohti tietoista läsnäoloa. Ehkä meilläkin olisi voinut useampi tietoisuusharjoitus toimia lasten kanssa, jos olisin ensin itse paremmin sisäistänyt ne tavakseni olla ja katsoa maailmaa?

Kamalan ihana päivä sopii ehkä parhaiten heille, jotka ovat jo hiukan jyvällä mindfulnessista ja kasvatustyylistä, jonka ytimenä on pyrkimys nähdä lapsikin ihan todesta otettavana ihmisenä – sama pyrkimys kuin varhaisella feminismillä oli naisten suhteen! (Kiitos tästä kiteytyksestä nimeltämainitsemattomalle keskustelufoorumille!) Voisin kuvitella, että jos Kamalan ihana päivä olisi rasittuneen perheenäidin ensimmäinen kontakti tietoisuustaitoihin ja lapsen omaa kokemusta huomioivaan kasvatukseen, se olisi omiaan herättämään lähinnä raivoa. Voin hyvin kuvitella itseni vaikka seitsemän-kahdeksan vuotta sitten lukemassa Meinin päivästä erittäin turhautuneena. Tarina, siinä esitetyt Meinin pahan mielen aiheuttajat ja keinot niistä selviytymiseksi ovat kuitenkin hyvin yksinkertaistettuja, eivätkä kirjan ratkaisut ja tietoisuusharjoitukset toimi noin vain. Ensinnäkin toisille lapsille on luonnostaan helpompaa päästä negatiivisten tunteiden yli ja toisten lasten kanssa mikään konsti ei tunnu toimivan vaan tarvitaan aikaa ja kasvamista ja asioiden läpikäymistä uudelleen ja uudelleen. Toiseksi: sekä mindfulness että vuorovaikutusta korostava kasvatus ovat kokonaisuuksia. Ne eivät ole yksittäisiä temppuja, jotka alkavat toimia tuosta vaan. Ne liittyvät laajemmin koko olemisen ja elämisen tapaan, joka ei hetkessä muutu vaikka yksittäiset toimintatavat muuttuisivatkin. 

Jos minä olisin aikuinen

Éva Janikovszky : Jos minä olisin aikuinen. Tammi 1975. 32 s. Kuvitus : László Réber

No niin. Tässä on taas sellainen kirja, jota ei vain voinut jättää kirpparille. Mitään järkeä ei tietenkään ole täyttää kirjahyllyään tällaisilla kirjoilla, joista tiedän jo etukäteen, ettei tämä tule olemaan mikään lapsen suursuosikki, jota luetaan vuosikausia uudestaan ja uudestaan. Itselleni taisin tämän pikemminkin ostaa. Lapsellekin toki sen verran, että tämäntyyppinen kirja on omiaan nostamaan lapsen kanssa keskusteluaiheeksi lasten ja aikuisten väliset valtasuhteet ja kasvatusperiaatteet ja niiden järkevyys.

On ikävää ja väsyttävää olla aina kiltti. Aikuiset sanovat: ”Älä ole tuhma!” tai ”Ole kiltti!” tai ”Tottele!” Mutta miksi ihmeessä lapsen on oltava kiltti? Miksi aikuiset saavat pukea päälleen mitä tahtovat, miksi aikuiset saavat tervehtiä niin hiljaisella äänellä kuin haluavat, mutta lapsilta sama olisi huonoa käytöstä? Ja minkä tähden aikuiset ovat tyytyväisiä vain silloin kun lapsi käyttäytyy hyvin?

Minä olisin aivan toisenlainen aikuinen. Olisin iloinen siitä, että saisin tehdä mitä haluan. Ja menisin naimisiin tytön kanssa, joka säikähtää, mutta ei suutu, kun paukautan paperipussin hänen korvansa juuressa. Välillä puhallamme paperitorvea niin kovaa kuin jaksamme, eikä ole ketään sanomassa, että lopettakaa, tässähän tulee hulluksi, sillä silloin me olemme perheen aikuiset. Minulla olisi myös paljon lapsia, sillä minä pidän leikeistä, joissa tarvitaan paljon lapsia. Me leikimme ja pidämme juoksukilpailuja. Lapsemme saavat aina käyttäytyä yhtä huonosti kuin minä ja heidän äitinsä, mutta ei huonommin, sillä se ei olisi reilua.

Meidän lapset eivät koskaan kantele,
meidän lapset eivät koskaan tappele,
meidän lapset eivät koskaan itse
eivätkä koskaan ota meiltä meidän lelujamme,
sillä minä en pidä kantelevista, tappelevista ja itkevistä lapsista,
enkä sellaisista, jotka aina haluavat ottaa toisilta heidän lelunsa.

Mutta koska minä olen isä ja aikuinen, niin jotain etuoikeuksia minulla pitää olla, mitä iloa minulla muuten olisi siitä, että olen aikuinen? Ainakin minä saan vähän isomman ilmapallon ja vähän isomman jäätelön kuin lapset, olenhan minä sentään isä. Mutta sitä minä ihmettelen, miksi äiti ja isä silti tekevät niin kuin kuuluu tehdä, vaikka he ovat aikuisia eikä heidän olisi pakko?

Yleensä en pidä ollenkaan kirjoista joissa ollaan kovin anarkistisia ja käännetään vanhat asetelmat päälaelleen. Esimerkiksi sukupuoliroolien suhteen on helposti se vaara, että tulee sellainen ukko akan töissä -satu, jossa ei oikeastaan lopulta saada mitään uutta ajateltavaa vaan pikemminkin vahvistetaan niitä vanhoja rooleja. Roolin vaihtamisesta ei minusta saa tehdä liian hassua, sillä jos toisen rooliin astuminen onkin vain vitsikästä eikä sitä tarvitse ottaa tosissaan, niin se ei välttämättä kannusta tekemään omia valintoja oman persoonansa pohjalta.

Jos minä olisin aikuinen -kirjassa lasten ja aikuisten roolit käännetään humoristisesti. Outoa kyllä, minä silti pidän tästä kirjasta. Välillä tulee kyllä mieleen, että vanhoilla kirjoilla on minulle itseisarvo niiden sisällöstä ja laadusta riippumatta. Kuvitustyyli, tietty yksinkertaisuus ja rauhallisuus. Ja sitten tietysti se oman aikansa arvojen peilaaminen : minun on helpompi hyväksyä, että vanhassa kirjassa on jokin älytön, siihen aikaan sidoksissa oleva juttu. Lapsellekin on helpompi selittää, että katsos, tämä on vanha kirja, ja silloin joskus muutama kymmenen vuotta sitten saatettiin ajatella näin. Vanhat kirjat saavat minulta paljon enemmän anteeksi kuin uudet. Tämän kirjan alkuteos on jo 1960-luvun puolelta, suomennos taas 70-luvulta.

Jos minä olisin aikuinen ei anna vastauksia. Se kysyy kysymyksiä ja jokainen voi omasta ajattelustaan ja arvomaailmastaan käsin löytää siitä vielä lisää kysymyksiä, ihmettelyn ja pohdinnan aiheita. Onko kirjan sanoma se, että aikuisten pitäisi komennella vähemmän? Vai se, että aikuisten pitäisi osata nauttia pienistä asioista kuin lapset? Vai se, että aikuisen valta-asema on lopulta niin luonnollinen, että lapsikin sen ymmärtää, vaikka se ei aina mukavalta tunnukaan? Siinä tapauksessa tämä roolienkääntämishuumori   kylläkin toimisikin juuri niin, kuin minusta sen ei pitäisi. En tiedä. Jokainen ehkä pystyy löytämään sieltä sen oman sanomansa, sen, minkä haluaakin löytää ja sen avulla vahvistaa omaa näkemystään.

Oli miten oli, kyllä tällä kirjalla jotain annettavaa on. Sen voi päätellä ipanan mietteliäästä ilmeestä mutta yllättyneen riemukkaasti tuikkivista silmistä tämän kirjan lukemisen aikana.