RSS-syöte

Avainsana-arkisto: kasvaminen

Gangsterimummi: tulevaisuuden klassikko

Posted on

David Walliams: Gangsterimummi. 272 s. Tammi 2016. Kuvitus: Tony Ross.

9789513174873_frontcover_final

Kuvan lähde: Tammen kuvapankki

Luin viimein ensimmäisen Walliamsini. Olen fiilislukija jolla on liian vähän aikaa lukemiseen eikä aina fiilis, aika ja fiilikseen sopiva kirja kohtaa. Joskus siis jää tosi hyviäkin kirjoja lukematta kun ei satu fiilis kohdilleen, ja juuri siksi kaksi aikaisempaakin suomennettua David Walliamsin kirjaa olivat tähän asti roikkuneet minun kirjoittamattomalla lukulistallani.

Mutta Gangsterimummi!

Onneksi tähän kirjaan on satsattu: suomennos on niin toimiva ettei sitä edes tarvitse miettiä (no hei, Jaana Kapari-Jatta!) eikä tekstissä edes ole virheitä kuten useimmissa uusissa lasten tai nuorten romaaneissa tuntuu nykyään olevan. Näiden asioiden luulisi olevan niin perusjuttuja, ettei tarvitsisi mainitakaan! Mutta ei. Minun kunnioitukseni kirjankustantamoita ja niiden tekemää kultuurityötä kohtaan on kyllä viime aikoina laskenut lähes olemattomiin, mutta Gangsterimummissa sentään on laatu kohdillaan. Kieli on värikästä ja huumori toimii niin, ettei tarvitse miettiä, johtuukohan kömpelyys kehnosta alkutekstistä vai suomennoksesta. Edes pieruhuumori ei haiskahda liian väsyneeltä tai kuluneelta!

Nyt joudun juonen suhteen  turvautumaan vain omaan huonoon muistiini, nimittäin palautin Gansterimummin jo kirjastoon kiertoon. Toivottavasti ei kovin pahoja virheitä pääse tulemaan.

11-vuotias Ben käy joka viikko mumminsa luona. Mummi löyhkää kaalilta ja pierulta eikä tee Benin kanssa muuta kuin pelaa joka viikko iänikuista Scrabblea. Mutta Ben ei voi asialle mitään, sillä äidin ja isän on saatava hänet joka viikko pois tieltä, jotta pääsevät sen ainoan asian pariin, joka heille todella on tärkeää. He nimittäin ovat omistaneet elämänsä Tanssi tähtien lailla -tv-ohjelmalle ja käyvät joka perjantai seuraamassa sen kuvauksia.

Joten he dumppaavat Benin mumminsa luo kärsimään joka askeleella kaasua vuotavan mumminsa kuolettavan tylsään seuraan. Joskus, kun Ben oli vielä pieni, mummi kertoi jännittäviä salapoliisitarinoita, mutta nyt Ben on jo liian iso innostuakseen niistä.

Eräänä perjantai-iltana Ben soittaa mummin luota salaa vanhemmilleen ja anelee heitä hakemaan hänet kotiin, sillä hän ei kestäisi enää hetkeäkään. Puhelun jälkeen hän epäilee, että mummi saattoi kuulla ja pahoittaa mielensä, mutta tuskinpa kuitenkaan. Ei mummi varmaan enää kuule kovin hyvin. Mutta pian tämän jälkeen Ben tekee mummin luota aarrelöydön ja hänelle alkaa valjeta mummin tarkoin varjeltu salaisuus: mummi on mestarivaras jota ei ole koskaan saatu kiinni.Mummin luona vierailussa alkaakin olla aivan eri tavalla hohtoa ja Ben löytää mumminsa kanssa jopa vielä paremman yhteyden kuin pienenä. Yhteinen salaisuus ja yhteinen kaikkien aikojen suurin ryöstösuunnitelma toimivat liimana, joka pitää tiukasti yhdessä.

Walliamsille ja Dahlille ominaiseen tapaan aikuiset ovat joko julmia tai välinpitämättömiä tai sitten vähintäänkin omituisia tai säälittävän naurettavia. Tämäntyyppiset kirjat osuvat taitavasti kehitysvaiheeseen, jossa lapsi alkaa herätä siihen, että hän on omasta perheestään ja omista läheisistä aikuisistaan erillinen yksikkö ja oma persoonansa. Lapsi oppii kyseenalaistamaan lapsuudenperheensä totuudet, irrottautuu niistä vähitellen ja kasvaa omaksi itsekseen.

Isovanhemmille saattaa olla vielä vanhempiakin vaikeampaa pysyä kasvamisen kyydissä. Yhteyden säilyminen isovanhempien ja lastenlasten välillä lapsen kasvaessa ei ole ollenkaan itsestäänselvyys. Gansterimummissa yhteyden katkeaminen näyttäytyy aika sydäntäsärkevässä muodossa, sillä mummille Benin viikottaiset vierailut ovat yhä yksi elämän suurimmista iloista, kun taas Benille Scrabble-illat mummin kanssa alkavat olla kidutusta.

Useimmiten tällaisilla tarinoilla ei taida näin onnellista loppua olla, sillä Gangsterimummissa Ben löytää uuden yhteyden ja läheisyydentunteen sekä mummin että vanhempiensa kanssa. Toisaalta harvoinpa kirjat kertovatkaan sitä todennäköisintä tapahtumakulkua, sillä vain todennäköisyyksiin perustuva tarina voisi olla tarkoitukseton epätarina. Lastenkirjan tarinan kaari vaatii sitä, että emotionaalinen dissonanssi helpottuu ja jättää jälkeensä jonkinlaisen toivon.

Yksi miinus kuitenkin Gangsterimummillekin (Varoitus! Nyt tulee spoileri!): aikana, jolloin syövät ovat hyvin yleisiä mutta niiden hoitomenetelmät ovat parantuneet ja kuolleisuus laskenut, on tällainen syövän käsittelytapa lastenkirjassa ongelmallinen. Mummilla on syöpä, mummi kuolee. Noin vain ja sillä selvä. Ikään kuin syöpä nykyäänkin olisi automaattisesti kuolemantuomio.

Gangsterimummista ovat aiemmin bloganneet ainakin Lastenkirjahyllyn Rouva Huu, Lukutoukan kulttuuriblogin Krista ja  Kirjojen keskellä -blogin Maija.

Pako

Posted on

Tuula Kallioniemi: Pako. Otava 2015. 126 s. image Kasvamisessa tulee vaihe, jolloin alkaa nähdä itsensä, perheensä ja vanhempansa eri tavalla kuin ennen. Lapsesta tulee nuori, eikä hän ehkä enää halua olla siinä roolissa, joka hänelle omassa perheessään on tarjolla. Omaksi itsekseen kasvamisessa on jokaisella vaikeuksia eikä niin sanotusta hyvästäkään perheestä aina ole siinä tukemaan Matilda on itsenäinen ja pärjäävä 12-vuotias. Tietenkin, sillä mitäpä vaihtoehtoja hänellä olisikaan? Äiti ja isä ovat paljon poissa eikä heidän huomiotaan saa kuin olemalla hyvä ja reipas. Ei kannata kertoa, että koulussa kiusataan ja että koko vihontäysi kavereita ja heidän yhteystietojaan ovat keksittyjä. Hän on kyllä kuullut lasten sieppaamisista, mutta ei olisi ikinä uskonut päätyvänsä itse siihen tilanteeseen ja vielä vähemmän sitä, että edes todellisen vaaran uhatessa hän ei voi luottaa vanhempiensa apuun. Ei auta kuin paeta ja selviytyä, sillä hänestä riippuu vastahakoisesti pakenevan Caritankin tulevaisuus. Samuelin perhe taas muuttaa jatkuvasti isän työn takia, ja se työ on tärkeämpää kuin oman lapsen kuunteleminen. Keneenkään ei kannata tutustua, jos kuitenkin kohta on taas muutto edessä. Yksin seikkailu ja vaarat ovat paljon hauskempia, ja rikkaan perheen pojalle kaikki tuntuu mahdolliselta. Kyllä kaikesta vähintään rahalla selviää. Mutta miten pärjäävät alkoholisoituneen yksinhuoltajaäidin poika Anders ja tottelemaan ja alistumaan koulutettu, Raamatun kasvattavia sananlaskuja toisteleva Carita? Pääsevätkö he pakoon omista vankiloistaan? Kaikki kirjan päähenkilöt pakenevat voidakseen tulla omaksi itsekseen, ja pako yhdistää tämän hyvin epätodennäköisen kaveriporukan. Kirjan hahmot ovat keskenään hyvin erilaisia ja silti heissä on jotain samaa, ja tässä asetelmassa piilee juuri tämän kirjan nerokkuus. He eivät ole hyviä eivätkä pahoja, vaan inhimillisiä ja syrjään jäämisen kokemuksen koulimia. Vaikka olen lukenut viime aikoina suorastaan rikollisen vähän, olen onnistunut törmäämään moniin uusiin koululaisten kirjoihin, jotka ovat lyhyehköjä mutta eivät ollenkaan kepeitä ja puolivillaisia. Ihan miettimättä tulevat mieleeni ainakin Poika joka menetti muistinsa jatko-osineen, Selityspakki ja Tohtori Kalikali. Pituutensa ja helppolukuisuutensa puolesta ne sopivat jo paremmin lukeville eka-tokaluokkalaisille, mutta sisällössä on kuitenkin niin paljon pureskeltavaa, vakavia ja vaikeita yhteiskunnallisia asioita, että niiden luulisi kelpaavan vielä alakoulun ylemmilläkin luokilla.  En tiedä, onko tämä jokin nouseva trendi vai vanha, tuttu kirjagenre, jonka olemassaolon minä olen havainnut vasta nyt. Oli miten oli, nämä kirjat ilahduttavat minua. Sisältöä ja ajateltavaa on tarjolla myös niille, jotka eivät jaksa uppoutua tiiliskivikirjojen maailmaan. Vaikka Pako pakottaa lukemaan itsensä kerralla, siihen ei onneksi mene koko yötä!

Herra Paasio

Posted on


image

Riina Katajavuori: Herra Paasio. Karisto 2014. 30 s. Kuvitus: Liisa Kallio

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Nyt tuli tippa linssiin. Herra Paasio on ihana.

Herra Paasio on nalle, joka tapaa Raulin ensi kertaa, kun Rauli on vielä aivan pieni vauva, pienempi kuin herra Paasio itse. Rauli nukahtaa haroen herra Paasion päätä, ja siihen nukahtaa herra Paasiokin. Vähitellen Rauli kasvaa nallea isommaksi ja nalle pääsee vaikka mihin: päiväkotiin, lomalle, hiihtoretkille ja majaan. Leirillekin herra Paasio pääsee tuomaan lohtua koti-ikävään.

image

Rauli kasvaa yhä vain, ja lopulta herra Paasio näkee jo Raulin ylähuulen päällä ohutta karvaa. Silti Rauli on edelleen se sama vauva, joka oli herra Paasiota pienempi. Sitten tulee rippileiri, ja sinne herra Paasio ei enää pääse Raulin mukaan. Mutta Rauli lupaa, että jos herra Paasio joskus saa lapsia, niin Rauli ripustaa sen lapsen autonsa peruutuspeiliin, sitten joskus kun on ajanut ajokortin.

image

Herra Paasio on toisaalta yksi niistä kirjoista, joista joskus mietin, että kummalle tämä kirja on enemmän suunnattu, lapselle vai aikuiselle. Yleensä jään sitä ajattelemaan sillä lailla vähän nuivasti, että saakohan lapsi tästä nyt mitään irti, mutta herra Paasion kohdalla en vaan pysty ajattelemaan. Se koskettaa tällä kertaa ihan liikaa, jotta pystyisin analysoimaan. Tekstiä on vähän, ja sen puolesta kirja sopii pikkulapselle, mutta taidan silti lukea tämän koululaiselle, jota kasvaminen ja lapsen maailman vähittäinen katoaminen varmasti myös koskettavat. Ehkä hänkin saa lohtua siitä, ettei näiden lapsuuden ystävien ajan tarvitse vielä olla ohi, eikä oikeastaan koskaan tarvitse olla kokonaan. Lapsuuden rakkaita leluja voi kantaa muistoina mielessään ikuisesti.

Liisa Kallion kuvitus on herkkää ja tarkkaa, se tavoittaa olennaisen. Varsinkin Raulin taaperoiän kuvissa on jotain äärimmäisen tuttua ja arkista. Juuri sitä arkea, jota pitäisi joka päivä muistaa jäädä hetkeksi ihastelemaan – puuhun kiivennyttä tai nukkuvaa lasta. Lasta juuri sellaisena kuin hän sillä hetkellä on, juuri siinä hetkessä sen ikäisenä mutta kuitenkin samana kuin vauvana, samana kuin sitten joskus aikuisena.

Nappulan unilelu

Posted on

Annikki Bärman : Nappulan unilelu. Otava 1988. 34 s. Kuvitus : Pirkko-Liisa Surojegin

image

Nappula istui portaiden yläpäässä ja itki. Joka ilta oli tyynyn alla ollut jotain. Joku pieni lelu, jonka kanssa haaveilla hetken ennen nukahtamista. Mutta tänään äiti oli unohtanut.

– Sinähän olet jo iso poika, äiti sanoi. – Pitääkö sinulle vielä keksiä unilelu niin kuin vauvalle. Meillehän on tulossa uusi vauva. Sinusta tulee isoveli…

Vauva saisi Nappulan sängyn ja lelut. Nappulalle ostettaisiin uudet. Ja sen tyynyn alle pantaisiin Nappulan vanhoja unileluja. Nappula oli jo niin iso.

Vielä Nappula kuitenkin saa olla pieni ja vielä hän saa unilelunsa. Tyynyn alta löytyy Sininen Koira, joka vie Nappulan uniseikkailuun, lentomatkalle Kultaisella Keltaisella autollaan. Seuraavana iltana Nappula pelkää, että Sininen Koira ei enää tulekaan. Eikä se tosiaan tule. Sinä iltana saapuu Herra Hilpeä Harakka, tuo terveiset Siniseltä Koiralta ja lennättää Nappulan valoja leiskuvan vuoristoradan kyytiin. Unissaan Nappula pääsee kuulemaan kokonaisen oopperaa laulavan kirahvilauman kiljuntaa, seikkailemaan vuoren sisällä luolissa ja kuuntelemaan Hopeisen Puron solinaa ja uiskentelemaan trooppisella merellä yhdessä Ujon Mustekalan kanssa.image

Kunnes sitten eräänä päivänä se vauva syntyy. Se on tosi pieni. Mutta ääni sillä on kuin kiljuvalla kirahvilaumalla. Kylvyssä se räpiköi ja kurluttaa kuin Ujo Mustekala ja sen sängyn reunaan ripustetaan värikkäitä palloja, jotka ovat kuin vuoristoradan valot. Jos Herra Hilpeä Harakka tulisi, Nappula haluaisi heti näyttää sille vauvan ja värikkäät pallot. Nappulasta vauva on oikeastaan aika mukava.

– Kuinkas monta vaaksaa sinä jo oletkaan? Äiti kysyi ja rupesi mittaamaan Nappulaa vaaksanmitalla ja Nappula kiljui riemusta kun häntä kutitti niin kamalasti. Isän ja äidin kanssa oli sitten kiva peuhata. Kohta hän peuhaisi vauvankin kanssa… Kunhan se ensin vähän kasvaisi…

Nappula huokaisi tyytyväisenä. Oli niin hyvä olla.

image

Nappulan unilelussa pikkusisaruksen syntymää ja sisarussuhteen kehittymisen alkuvaihetta käsitellään liikuttavalla tavalla. Tämä kirja ei valista, kasvata eikä kerro, miltä lapsesta kuuluisi tuntua kun vauva syntyy. Lapsen oma näkökulma on niin vahvasti läsnä, että vastaavaa harvoin näkee. Nappula ei ole enää ihan pikkuinen ja vauvakin on tulossa, mutta ei ole helppoa alkaa noin vain olla iso. Vaikka pikkusisaruksen syntymä on lapselle suuri asia, elämä ei ole pelkästään sitä. Leikki ja mielikuvitusseikkailut jatkuvat, ja niissä lapsi valmistautuu tulevaan, käsittelee asiaa mielessään ja miettii, millaista elämä on vauvan synnyttyä.

Tämän kirjan vahvuus on se, että se antaa tarinan puhua. Sen sanomaa ei väännetä rautalangasta, vaikka se lopulta onkin aivan ilmiselvä. Ei kerrota lukijalle eikä Nappulalle, että äiti ja isä rakastavat Nappulaa edelleen yhtä paljon kuin ennenkin. Se viesti jätetään tunteella, ei järjellä tajuttavaksi. Pikkusisaruksen syntymä on lapselle nopean isoksi kasvamisen paikka, ja tämä uhka kyllä tulee kirjan alussa selvästi esille. Mutta asian käsittely jatkuu hyvin hienovaraisesti Nappulan uniseikkailuissa. Kirjan lopussa Nappulalla on niin mukavaa äidin ja vauvan kanssa, että on selvää, että Nappulan pelot olivat turhia. Sitä ei tarvitse enää erikseen kertoa. Nappulan unilelun tunneviesti on vahva, ja se on se, mikä tässä kirjassa tekee vaikutuksen. Lapselle saisi hokea vaikka maailman tappiin järkipuhetta siitä, että juu juu, kyllä sinä olet edelleen rakas, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, ellei lapsi itse todella tunne sitä, että viesti on totta.

Nappulan unilelua voi lukea myös muuten kuin ongelmasta ratkaisuun -tyyppisenä kuvakirjana. Tavallaan se on hiukan satukirjamainen kuvakirja, sillä se ei hyökkää suoraviivaisesti käsittelemään vain pikkusisaruksen syntymää, vaan se on myös kokoelma pieniä uniseikkailuja, joissa mikä tahansa on mahdollista. Toisaalta tämä vahvuus voi olla kirjastokäytössä myös heikkous, sillä juuri vauvan odotusta silmälläpitäen kirjoja etsivät vanhemmat eivät ehkä löydä tällaista kirjaa, josta ei päältä päin voi päätellä sen kertovan pikkusisaruksen tulosta perheeseen.

Aivan piste i:n päälle on tarinan jälkeen, viimeisellä aukeamalla, oleva kuva. Nappula roikottaa vauvaa kainaloista kantaen tervehtimään Sinistä Koiraa, Herra Hilpeää Harakkaa, Kiljuvaa Kirahvia, Si Si Liskoa ja Ujoa Mustekalaa. Nappula haluaa näyttää vauvalle maailmaa ja sen riemuja, seikkailuja ja rajattoman upeita mielikuvitusleikkejä. Vauva ei ole kilpailija vaan joku, jonka kautta pääsee kokemaan toistamiseen uusien, hauskojen asioiden löytämisen riemun. Jaettu ilo todella on kaksinkertainen ilo!

image