Uusi vuosi on hyvä aloittaa zenillä

Jon J. Muth : Pandan zentarinoita. Basam books 2012. 40 s. Suomentaja : Lauri Porceddu.

Joulu tuli ja meni. En satsannut paljon valmisteluihin ja joulustressiin, mutta siitä huolimatta ei jäänyt aikaa lukea eikä kirjoittaa lukemastaan. Sekin vähä, mitä sain aikaiseksi, on tallennettuna raakilemaisina luonnoksina, joista osa ehkä joskus saa lopullisenkin muotonsa ja pääsee blogiin, osa mitä luultavimmin ei koskaan tule valmiiksi. Blogikirjoittelun aloittaminen uudelleen tauon jälkeen alkoi jo tuntua vähän nihkeältä ja työläältä. Mutta sitten kävi taas niin, että löysin kirjan, joka aivan yksiselitteisesti kertoi, että minun on siitä kirjoitettava ja kerrottava ja oikeastaan aivan heti.

Karl, Michael ja Addy tapaavat eräänä päivänä jättiläispanda Tyynen Veden, joka asuu niiden naapurustossa. Tyyni Vesi osoittautuu karhuksi, jonka seurassa on yllättävän hyvä olla, sillä se on mukavalla tavalla erikoinen. Kaikki itsestäänselvät asiat eivät olekaan itsestäänselviä, ja mikäs voisikaan olla lapsista sen mukavampaa. He käyvät kukin vuorollaan sen luona kylässä, ja jokaiselle se kertoo pienen tarinan.

Taisin joskus kuvata jotain kuvakirjaa sanomalla, että sen jälkeen oli taas hetkisen helpompi hengittää, ja sama kuvaus pätee myös Pandan zentarinoihin. Kirja tarjoilee mielenrauhaa, pysähtymistä ja mielenkiintoisia pohdintoja. Ai niin, ja tietysti kauniita kuvia, joissa niissäkin on paljon tilaa hengittää. Tyynen Veden lapsille kertomissa tarinoissa pohditaan tavaroiden ja omaisuuden merkitystä, onnea ja negatiivisten tunteiden aiheuttamaa painolastia. Huonokin onni voi myöhemmin osoittautua hyväksi, sillä koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Eikä mikään taakka ole sen raskaampi kuin vihan ja katkeruuden kantaminen jatkuvasti mukanaan. Suuria asioita, mutta juuri niin yksinkertaisessa muodossa, että lapsikin ymmärtää. Tarinoiden sävy on erityisen miellyttävä sikäli, että ne eivät ole liian osoittelevia ja syyttäviä, vaan lempeän herätteleviä. Ne jättävät tilaa omalle oivallukselle ja ajattelulle.

Tyynen Veden kertomissa tarinoissa on muun kirjan vesivärikuvituksesta poikkeava mustavalkoinen kuvitus, mikä selkeyttää tarinaa huomattavasti. Kun lyhyeen tarinaan on upotettu kolme vieläkin lyhyempää tarinaa, tulos voisi olla sekavakin, mutta suureksi osaksi luultavasti tämän kuvitusratkaisun ansiosta rakenne pysyy hyvin kasassa. Päällisin puolin Pandan zentarinoita on sen verran simppeli ja helppo kirja, että se sopii hyvin jo pienillekin lapsille.  Vaikka tekstit eivät ole kovin pitkiä, ajateltavaa kuitenkin riittää ihan aikuisellekin. Itse asiassa harkitsen jo hiukan, että ostaisin tämän kirjan kotihyllyyn, lähinnä omaksi ilokseni. Lapselle en tätä vielä ole päässyt lukemaan, sillä ipanalla kestää aina joskus vähän pidemmänkin aikaa lämmetä minun valitsemilleni kirjoille. Voi olla, että Tyynen Veden mielenrauha on niin toiselta planeetalta tämän meidän tavaroita rakastavan ja negatiivisissa tunteissaan joskus hyvin pitkällisestikin vellovan lapsen mielenlaadun kanssa, ettei hän ehkä saakaan tästä kovin paljon irti? Nuorempi lapsi taas on tämän ensimmäisen puolen vuotensa aikana jo saanut lempinimen Tyyne, joten hän saattaa olla muutaman vuoden päästä jo paljon vastaanottavaisempaa yleisöä mielenrauhakirjalle. Mutta toki sille rauhattomammallekin tätä täytyy kokeilla, hänhän sitä mielenrauhaa juuri tarvitsisi. (Ja minä.)

Aikamatkaaja Taro

Timo Parvela : Taro hirmuliskojen ajassa. WSOY 2012. 31 s. Kuvitus : Jussi Kaakinen

Mummi ja ukki ovat tulleet kylään ja Taro tutkii perhealbumia. Ovatko isovanhemmatkin todella joskus olleet lapsia? He ovat niin hirveän vanhoja! Heidän lapsuudessaan oli varmaan vielä dinosauruksiakin! Asian selvittämiseksi on rakennettava aikakone. Taro ja karhu päätyvät dinosaurusten aikaan, mutta aikakoneelle käy kehnosti. Miten he nyt pääsevät takaisin omaan aikaansa? Taro ja karhu eivät kuitenkaan ole ainoita, jotka tarvitsevat apua. He nimittäin tapaavat Rekku-nimisen dinosauruslapsen, joka on ennenkin nähnyt jonkun aivan samannäköisen olennon kuin Taro. Ja kuka muukaan se samannäköinen on kuin Taron ukki lapsena! Lauri-ukki oli myös omassa lapsuudessaan rakentanut aikakoneen, päätynyt Taron kanssa samaan aikaan ja joutunut laavaleikkikentän ilkeimpien tyrannosaurusten vangiksi. Ukki on vapautettava!

Ukin pelastamiseksi tehty suunnitelma, jonka toteuttaminen oli hiukan vaikeaa, sillä tankkeja ja lentokoneita ei ollut vielä keksitty

Nämä Taro-kirjat ovat kyllä jotenkin tosi herkullisia ja virkistävän erilaisia. Kuvitus on sarjakuvamaisempaa ja synkempää kuin kuvakirjoissa yleensä. Kuvat myös rakentavat tarinaa itsenäisesti, sillä ne sisältävät juonen kannalta olennaisiakin osia, joita ei tekstissä mainita. Tarinat ovat mielikuvituksen, tieteisseikkailun, leikin ja mitä jos -ajatusten juhlaa. Ne ovat sikäli puhdasta viihdettä, että kaikki näihin mitä jos -kysymyksiin annetut vastaukset ovat suoraan pikkupojan mielikuvituksesta eli erittäin epäortodoksisia. Eritystä plussaa tulee siitä, että Taro-kirjat ovat sen tyyppisiä, että kukaan ei voi väittää, että ne olisivat ”vauvojen kirjoja” vaikka ovatkin kuvakirjoja. Kiva, että tällaisia isommille ipanoille tarkoitettuja kuvakirjojakin tehdään, vaikka pienemmille tarkoitettujen kirjojen menekki varmaan onkin suurempaa. Tämäntyyppiset kirjat myös loiventavat sitä varsinkin joskus koululaisilla havaittavaa käsitystä, että kuvakirjat ovat liian lapsellisia eikä niitä siis voi toisten nähden lukea eikä tunnustaa lukevansa. Edellisistä Taro-kirjoista Taro maan ytimessä onkin päässyt Netlibriksen 1. – 2. luokan lukudiplomilistalle ja Taro ja taivaan vallat  jopa  3. – 4. -luokkalaisille tarkoitetulle listalle.

Tässä Taro hirmuliskojen ajassa -kirjassa on seikkailun ja huumorin lisäksi muutakin sisältöä. Taro miettii, millaisia isovanhemmat ovat olleet lapsina ja millaisia hän ja karhu ovat, kun he ovat vanhoja. Loppupäätelmä taitaa olla se, että ihmiset ovat loppujen lopuksi aika samanlaisia, vaikka ovatkin eläneet erilaisessa ajassa ja erilaisissa olosuhteissa. Niin itsestäänselvyyksiltä kuin nämä ajatukset joskus aikuisista voivatkin tuntua, niin lapselle se ensimmäinen ahaa-elämys voi olla hyvinkin merkittävä. Tervetulleita ovat kirjat, joissa sukupolvien suhdetta toisiinsa pohditaan näinkin hauskassa muodossa ja jotka kehittävät sukupolvien välisen ymmärryksen ja historiantajun kehittymistä.

Taro ja karhu kuvittelevat, millaista on olla vanha.

 

Soittoa ja sosiaalisia taitoja

Pirjo Suvilehto : Otso ja soiton salaisuus. Mäntykustannus 2011.  41 s. Kuvitus: Karoliina Pertamo.

Tämä kirja kävi meillä joskus aiemminkin kirjastosta kotona kääntymässä, mutta jäi silloin lukematta. Minä usein valitsen kirjoja lainaan, mutta jätän sitten ipanan kiinnostuksen varaan sen, mitä kirjoja oikeasti luetaan. Myönnettäköön, että nyt tyrkytin tätä kirjaa vähän päättäväisemmin luettavaksi oikeastaan siksi, että voisin jatkaa tuota musiikkikuvakirjojen sarjaa myös yhdellä uudemmalla kirjalla…

Otso on karhu, jota ei taaskaan ole kutsuttu syntymäpäiville. Kukaan metsän asukas ei halua kutsua sitä juhliinsa, koska se on aina pahalla tuulella. Mäyrä viettää synttäreitään, Otso kiertelee yksin metsässä ja mellastaa, ja samaan aikaan läheisellä ihmisten kesämökillä vieraana oleva Miko haluaa esitellä viululleen metsää. Siellä Miko tapaa Otson, joka nauttii Mikon soitosta niin, että alkaa nauraa kovaan ääneen. Syntymäpäivävieraat tulevat uteliaksi, sillä karhun nauru on jotain aivan ennenkuulumatonta. Eläimet näkevät karhussa sellaisia puolia, joihin he eivät ole ennen törmänneet.

Syntymäpäiväkakun kynttilät sytyttävät tulipalon mäyrän kolossa, ja kaikki aloittavat yhdessä valtavan sammutusoperaation. Kaikkein suurimman urakan tekee Otso, ja kun palo on saatu sammumaan, Miko ja eläimet hoivaavat palovammoja saanutta Otsoa. Karhu tarjoaa kotikolonsa menettäneelle mäyrälle yösijan omassa luolassaan. Nyt Otsolla on levollinen olo, ja seuraavaksi olisi Otson vuoro kutsua ystävät juhliin.

Luin kirjan ensin itse läpi, ja vaikka siinä oli hyviä puolia, jokin myös hiukan epäilytti. Ensinnäkin kuvitus on yksinkertaisine väripintoineen ehkä enemmän pienempiin kuvakirjaikäisiin vetoavan näköinen, mutta sitten kuitenkin tekstiä on suhteellisen paljon. Yleensä kuvakirjat keskittyvät selkeämmin vain yhteen teemaan, ja minusta se onkin yksi kuvakirjan vahvuuksista. Tässä kirjassa huomio jakaantuu kahteen eri asiaan: karhun sosiaalisten taitojen puutteeseen ja musiikin terapeuttiseen vaikutukseen. Myös tarinassa tapahtuvat hypyt tilanteesta toiseen ja tästä hetkestä unen kautta menneisyyteen eli karhun lapsuuteen tekivät kirjasta ensilukemalla vähän sekavan. Tajusin kuitenkin myös sen, että se mikä näyttäytyy ajoittain öisin vauvan kanssa valvovalle ja silloin lukevalle äidille sekavana, ei välttämättä ole kuusivuotiaan mielestä yhtään liian hankalasti ymmärrettävää. Ja aivan totta, tarina oli lapselle ihan riittävän selkeä. Ipana löysi kyllä aika pian samastumiskohteita ja päiväkodin pihalta tuttuja asetelmia, joten kyllä tämä tarina taisi jollain lailla koskettaa. Sellaisia tarinoita tarvitaan, sillä ne helpottavat erilaisten tosielämän sosiaalisten tilanteiden syy-seuraussuhteiden selittämistä lapselle. Samoin ipana näytti tykkäävän siitä, että kirjassa puhuttiin karhu-, isä-, äiti- ja lintusävelistä kuten viulutunneillakin on puhuttu.

Joissain kirjastoissa tämän kirjan sisältöä kuvaavien asiasanojen joukossa on muiden muassa kiukuttelu. Se pisti vähän miettimään, sillä jos karhun mekastamista ja ärjymistä pidetään kiukutteluna, ohitetaan kokonaan se, että Otsolla oli ihan syystäkin paha mieli. Sana ”kiukuttelu” yksinkertaistaa aivan liikaa syiden ja seurausten välisiä suhteita. Se antaa ymmärtää, että kiukuttelija on väärässä ja muut oikeassa, ja että kiukuttelijan pitäisi vain ymmärtää toimia oikein niin ei olisi mitään kiukuttelun aihetta. Muut metsän eläimet olivat toisaalta ihan hyvästä syystä jättäneet Otson kaveripiirin ulkopuolelle, mutta kaikki eivät tuosta vain osaa olla juuri niin kuin muut. Kaikilla ei välttämättä ole yhtä hyvät sosiaaliset taidot, mutta silti ei ole aivan oikein vain kieltäytyä ottamasta heitä mukaan. Otson onneksi se törmäsi Mikoon ja musiikkiin, jotka saivat Otson katkaisemaan negatiiivisen kierteen kerralla. Metsässä kun ei ole äitejä, isiä tai lastentarhanopettajia siinä auttamassa.

Otso-herra rumpalina

Chizuko Kuratomi : Otso-herra rumpalina. Lasten Keskus 1987. 26 s. Kuvitus : Kozo Kakimoto

Eräänä yönä Otso-herra herää kamalaan rämähdykseen. Ääni kuului rummusta, joka oli pudonnut tielle ohiajavasta linja-autosta. Otso-herra kokeilee rumpua ja lumoutuu sen soittamisesta. Mutta onni ei ole kestävää, sillä Otso-herra tietää, että joku kaipaa rumpuaan ja se on palautettava oikealle omistajalleen. Kanikaupungista Otso-herra löytääkin orkesterin, jolta rumpu on pudonnut, mutta koska rummuton rumpali on suruissaan lähtenyt kotiin, Otso-herra päätyy konserttiin rumpaliksi. Rummun soittaminen oikeassa konsertissa villitsee Otso-herran niin, että se lopulta varastaa koko show’n. Yleisö osoittaa suosiotaan ja Otso-herra saa ensimmäistä kertaa elämässään kukkakimppuja kiitokseksi.

Vaikka Otso-herra rakasti rummuttamista, se on onnellinen, että se palautti rummun. Eihän se muuten olisi koskaan päässyt soittamaan kaniorkesterin kanssa. Krokotiili Konstan ja pikku Dodon unelmat toteutuivat, mutta surullisen hahmon ritari Otso-herra pääsee vain hiukan kokeilemaan soittamista. Sille jää valtava halu soittaa. Niinpä se alkaa rakentaa rumpuja, mutta mikään niistä ei soi kuten se, jonka hän oli löytänyt tieltä.

Aika harva kuvakirja oikeastaan päättyy näin, että päähenkilö haluaa jotain, mutta ei kuitenkaan lopuksi saa haluamaansa. Otso-herra jäi kaipaamaan rumpua, juuri sitä tiettyä rumpua ja sen sointia. Tällaisessa lopussa on jotain epätyydyttävää ja toisaalta juuri siksi jotain hyvin tyydyttävää. Minä ainakin olen tyytyväinen, että tarinassakaan ei aina saa kaikkea, mitä haluaa. Tarinan ei aina tarvitse päättyä siihen, että kaikki ovat onnellisia. Onnikaan ei aina ole vain puhdasta onnea, vaan siihen voi sekoittua muita tunteita, kuten kaipaus. Suurin osa tarinoista, joita elämästä voisi kertoa, ei loppujen lopuksi pääty kaikin puolin onnellisella ja tyydyttävällä tavalla. Otso-herran kaipuu tekee tarinasta niin kauniin ja todellisen, että se varmasti koskettaa lasta.

Hauskan haastava Taro

Timo Parvela : Taro maan ytimessä.

Kuvitus :  Jussi Kaakinen. WSOY, 2010.

Taro maan ytimessä on saanut maata yllättävän paljon kirjaston hyllyssä. Siitäkin huolimatta, että olen pitänyt sitä paljon tyrkyllä esittelytelineessä. Lopulta piti siis ottaa Taro meille kotiin kunnon koekäyttöön.

(Tässä kohdassa on huomautettava, että vaikka luemme kyllä kotona paljon, niin emme lue massoittain kirjoja. Emme lue läpi läheskään kaikkea sitä, mitä meille pienen kirjaston lastenosastolle tulee. Ipana kun ihastuu johonkin kirjaan, sitä luetaan läpi kerta toisensa perään, joten ihan kaikkea ei ehdi lukea.)

Kirjassa Taro ja hänen karhuystävänsä alkavat kaivaa kuoppaa ja päätyvät lopulta rakentamallaan koneella maan ytimeen. Siellä asuu hirviömäinen jättiläistoukka, joka uhkaa jauhaa koko maapallon leuoissaan hiekaksi, ellei Taro anna hänelle keksejä – mutta karhu menee ja hotkaisee keksit parempiin suihin. Taron on pelastettava maailma jättiläistoukan kidasta!

Edelleen aion laittaa tätä kirjaa tyrkylle, ja nyt ehkä vieläkin enemmän kuin ennen, sillä kirja on mukavalla tavalla haastava sekä aikuiselle että lapselle. Taro ei ole parhaimmillaan aivan pienimpien kuvakirjaikäisten lasten kanssa, sillä se vaatii lapselta kykyä seurata sarjakuvamaista kuvitusta ja päätellä siitä asioita, joita ei sanota tekstissä. Jos ei tätä lukiessa kuvanlukutaito kehity, niin ei sitten mistään. Tekee muuten ihan hyvää tällekin hyvin tekstikeskeiselle äidille. Taro haastaa myös aikuisen ennakkokäsitykset siitä, millainen kuvakirjan pitäisi olla. Surrealismi ja scifi-henkisyys eivät ole kuvakirjoissa kovin tuttua. Kirja ei anna ”oikeita” selityksiä, vaan esimerkiksi se, mitä maan ytimessä on, on täysin Taron oman mielikuvituksen tuotetta. Lapsen kanssa siis saattaa vähän joutua keskustelemaan siitä, mitkä tarinan elementit ovat todellisuudessa mahdollisia ja mitkä eivät. Taro ei ole ns. kasvatuksellinen kirja, mutta ei silti puhtaasti viihteellinenkään, sillä sellaiseksi se on liian haastava.

Mutta tämä haaste kannattaa ottaa vastaan, sillä luvassa on paljon huumoria ja jännitystä!

(Kuvan lähde: WSOY)