RSS-syöte

Avainsana-arkisto: jännitys

Pako

Posted on

Tuula Kallioniemi: Pako. Otava 2015. 126 s. image Kasvamisessa tulee vaihe, jolloin alkaa nähdä itsensä, perheensä ja vanhempansa eri tavalla kuin ennen. Lapsesta tulee nuori, eikä hän ehkä enää halua olla siinä roolissa, joka hänelle omassa perheessään on tarjolla. Omaksi itsekseen kasvamisessa on jokaisella vaikeuksia eikä niin sanotusta hyvästäkään perheestä aina ole siinä tukemaan Matilda on itsenäinen ja pärjäävä 12-vuotias. Tietenkin, sillä mitäpä vaihtoehtoja hänellä olisikaan? Äiti ja isä ovat paljon poissa eikä heidän huomiotaan saa kuin olemalla hyvä ja reipas. Ei kannata kertoa, että koulussa kiusataan ja että koko vihontäysi kavereita ja heidän yhteystietojaan ovat keksittyjä. Hän on kyllä kuullut lasten sieppaamisista, mutta ei olisi ikinä uskonut päätyvänsä itse siihen tilanteeseen ja vielä vähemmän sitä, että edes todellisen vaaran uhatessa hän ei voi luottaa vanhempiensa apuun. Ei auta kuin paeta ja selviytyä, sillä hänestä riippuu vastahakoisesti pakenevan Caritankin tulevaisuus. Samuelin perhe taas muuttaa jatkuvasti isän työn takia, ja se työ on tärkeämpää kuin oman lapsen kuunteleminen. Keneenkään ei kannata tutustua, jos kuitenkin kohta on taas muutto edessä. Yksin seikkailu ja vaarat ovat paljon hauskempia, ja rikkaan perheen pojalle kaikki tuntuu mahdolliselta. Kyllä kaikesta vähintään rahalla selviää. Mutta miten pärjäävät alkoholisoituneen yksinhuoltajaäidin poika Anders ja tottelemaan ja alistumaan koulutettu, Raamatun kasvattavia sananlaskuja toisteleva Carita? Pääsevätkö he pakoon omista vankiloistaan? Kaikki kirjan päähenkilöt pakenevat voidakseen tulla omaksi itsekseen, ja pako yhdistää tämän hyvin epätodennäköisen kaveriporukan. Kirjan hahmot ovat keskenään hyvin erilaisia ja silti heissä on jotain samaa, ja tässä asetelmassa piilee juuri tämän kirjan nerokkuus. He eivät ole hyviä eivätkä pahoja, vaan inhimillisiä ja syrjään jäämisen kokemuksen koulimia. Vaikka olen lukenut viime aikoina suorastaan rikollisen vähän, olen onnistunut törmäämään moniin uusiin koululaisten kirjoihin, jotka ovat lyhyehköjä mutta eivät ollenkaan kepeitä ja puolivillaisia. Ihan miettimättä tulevat mieleeni ainakin Poika joka menetti muistinsa jatko-osineen, Selityspakki ja Tohtori Kalikali. Pituutensa ja helppolukuisuutensa puolesta ne sopivat jo paremmin lukeville eka-tokaluokkalaisille, mutta sisällössä on kuitenkin niin paljon pureskeltavaa, vakavia ja vaikeita yhteiskunnallisia asioita, että niiden luulisi kelpaavan vielä alakoulun ylemmilläkin luokilla.  En tiedä, onko tämä jokin nouseva trendi vai vanha, tuttu kirjagenre, jonka olemassaolon minä olen havainnut vasta nyt. Oli miten oli, nämä kirjat ilahduttavat minua. Sisältöä ja ajateltavaa on tarjolla myös niille, jotka eivät jaksa uppoutua tiiliskivikirjojen maailmaan. Vaikka Pako pakottaa lukemaan itsensä kerralla, siihen ei onneksi mene koko yötä!

Tohtori Kalikali

Posted on

Hannu Hirvonen: Tohtori Kalikali. 183 s. Karisto 2014.

image

Mikon kotitaloon on muuttanut uusi asukas, tohtori Kalikali. Rappukäytävässä olevassa ilmoituksessa kerrotaan Kalikalin olevan ”laillistettu lääkäri vuodesta 1382”. Siinä täytyy olla kirjoitusvirhe, sillä eihän kukaan voi niin vanhaksi elää? Mutta toisaalta Tohtori Kalikalin kerrotaan myös olevan talon alkuperäisasukas. Satavuotiaassa talossa? Tuskin, kyse on varmasti tohtorin samannimisestä isästä tai isoisästä!

Samoihin aikoihin Mikko huomaa monta huolestuttavaa asiaa. Naapurin pikkupoika pelkää Kalikalia kuollakseen. Kalikalin korppikotkamaisen synkän hahmon kohtaaminen rappukäytävässä saa Mikonkin sydämen hakkaamaan omituisella tavalla. Hiekkalaatikolta kuuluu muovilapion paukutuksen tahdissa kumma loru:
”Tohtori Kalikali
sillä on leikkaussali
luut se kaivaa kips ja kaps,
kaulan leikkaa nips ja naps…”
Koko rapun koirat alkavat haukkua ja ulvoa enemmän kuin koskaan ennen. Rannan puliukot lähtevät ensin Kalikalin mukaan ja käyttäytyvät sen jälkeen omituisesti. Kanadanhanhet katoavat. Mitä käsittämättömiä julmuuksia Kalikali puuhaa?

Mikon omassakin elämässä on huolia, sillä äiti on löytänyt uuden miesystävän. Mikosta tuntuu, että äiti on pettänyt hänet. He ovat viettäneet hyvää ja mukavaa elämää yhdessä eikä heiltä ole puuttunut mitään. Ja nyt käy ilmi, että tämä hyvä elämä ei riitäkään äidille. Mikko ei riitä äidille. Mikko taas ei ole hiukkaakaan kaivannut omaan elämäänsä ketään uutta ihmistä. Ei häneltä ole kysytty, haluaako hän tutustua Markukseen! Juuri nyt hän ei todellakaan haluaisi, vaan Kalikalin arvoituksen selvittäminen on Mikolle etusijalla. Siitä hän ei halua eikä voi kertoa mitään äidille, sillä siihen loppuisivat ne tutkimukset.  Äiti taas  tulkitsee kaikki Mikon omituiset puuhat ja salamyhkäisyyden merkeiksi siitä, että Mikon on vaikea hyväksyä äidin uutta miesystävää.

Tohtori Kalikali on yhdistelmä historiallis-tieteellistä fantasianomaista kauhujännäriä ja vahvasti esimurrosikäisen arjen tunnekuohuissa kiinni olevaa tarinaa. Tohtori Kalikalissa, kuten monissa muissakin Hannu Hirvosen kirjoissa, on koko ajan hiljaisena pohjavireenä jokin rauhoittava brassailematon sivistys, laaja ymmärrys ja konstailemattomuus. Kirja tarjoilee vähitellen maailman ja sen vääryyksien edessä silmänsä avaavalle nuorelle pohdittavaksi erilaisia sekä nykyaikaisia että historiallisia yhteiskunnallisia kysymyksiä eläinkokeiden ja tieteen etiikasta alkoholistien pakkohoitoon, rasismiin ja vanhan ajan pseudotieteellis-ideologiseen rotuoppiin. Tarina ei sen kummemmin juutu näihin kysymyksiin, mutta se kuitenkin kylvää ajatuksen siemenen lukijan mieleen. Päähenkilö Mikko poikkeaa ihonväriltään kantasuomalaisesta väestöstä ja joutuu joskus pelkäämään nahkapäitä, vaikka ei ole tehnyt kenellekään mitään pahaa. Ilahduttavaa muuten on, että Mikon ulkonäöstä ei oikeastaan kerrota kuin silloin, kun se rasismia kohdattaessa tulee esille. Ratkaisu toimii hyvin, sillä se pakottaa huomaamaan omat ennakko-odotukset eikä kuitenkaan tunnu keinotekoiselta. Ihonväri tai syntyperä eivät ole tarinan kannalta millään lailla olennaisia eikä niitä siis tarvitse kummemmin korostaa.

Minä luin Tohtori Kalikalin yhteiskunnallisista kysymyksistä ja etiikasta kiinnostuneelle yhdeksänvuotiaalle, joka kyllä ääneen luettuna tykkäsi kovasti. Oli kuulemma ”selkäpiitä kalisuttava” kirja. Hän ei ehkä itse olisi vielä jaksanut lukea tätä, vaikka kirja ei erityisen paksu olekaan. Kirja kuitenkin lähtee sen verran rauhallisesti liikkeelle ja suurin osa jännityksestä ja varsinaisesta toiminnasta sijoittuu ihan kirjan loppupuolelle, että nopeasti toimintaa kaipaava ei ehkä olisi jaksanut itse lukien sinne saakka. Tokaluokkalainen on kyllä muutenkin kirjan teemojen vuoksi keskimäärin vielä aavistuksen liian nuori Tohtori Kalikalia lukemaan.

Musta kuin eebenpuu

Posted on

image

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu. Tammi 2014. 192 s.

Lumikki-trilogia on koukuttava. Minä hankin tämän kolmannen osan käsiini välittömästi kun kuulin sen ilmestyneen. Koukuttavuudelle on kyllä varmaan eduksi sekin, että sarjan kirjat ovat ilmestyneet suhteellisesti ottaen aika lyhyellä aikavälillä – tai siltä minusta ainakin tuntuu. Tosin minun aikaperspektiivini on tällä hetkellä sellainen, että jotenkin aika vaan mennä hujahtaa ja sitten onkin taas seuraava vuosi.

Lumikki on päässyt kesäisten Prahan-seikkailujensa jälkeen jatkamaan normaalisti koulunkäyntiään. Hän tuntuu löytäneen oman paikkansa kouluyhteisössä ja kavereiden keskuudessa. Näytelmäprojektin pääosa tuntuu olevan kuin hänelle tehty: näytelmä on uudenlainen, feministinen, naisen roolin täysin muuttava versio Lumikki-sadusta. Lumikki uppoaa näytellessään pelottavan syvälle rooliinsa  ja tekee vaikutuksen varsinkin näytelmän ohjaajaan Tinkaan. Samoin herttainen poikaystävä Sampsa on hänestä tavattoman ylpeä. Lumikkia itseään hirvittävät hänen mieleensä tulvivat veriset ajatukset ja kokemukset, joissa hän oikeasti näkee kätensä verisinä ja tuntee todella tappaneensa jonkun. Lisää synkkää varjoa tuovat hänelle jostain salaperäisesti ilmestyvät lappuset, joista käy ilmi, että joku tarkkailee häntä. Joku, joka tuntuu tietävän Lumikista kaiken sellaisenkin, mitä hän ei ole koskaan kertonut kenellekään. Joku, joka tietää koko ajan, missä hän on ja mitä hän tekee. Itse asiassa hänen vainoajansa tuntuu tietävän hänestä enemmän kuin hän itse.

Lisäksi hän alkaa törmätä sattumalta entiseen seurustelukumppaniinsa Liekkiin. Nyt Liekki on jo niin pitkällä sukupuolenkorjausprosessissaan, että hän pystyisi taas läheisyyteen, ja Liekki vetoaa Lumikkiin niin vahvasti, että tasainen, turvallinen ja valoisa elämä Sampsan kanssa alkaa tuntua joltain, mikä ei oikeasti kuulu hänelle. Mutta epäilys kalvaa Lumikkia. Voiko Liekki olla hänen pakkomielteinen ihailijansa ja tarkkailijansa? Vai voisiko se todella olla Sampsa?

Lumikki-trilogiassa minua miellyttävät kovasti Tampere-kuvaukset. Helsingillä on pitkään ollut melkein yksinoikeus esiintyä suomalaisessa kirjallisuudessa tunnistettavana miljöönä, joka tuo kirjan tunnelmaan jotain enemmän kuin mitä pelkkä teksti pystyy kuvaamaan. Parhaiten tämä lisä tietysti toimii silloin, jos lukija todella tuntee paikat, joissa kirjassa liikutaan. Mutta vaikka ei tuntisi, tapahtumien sijoittuminen tunnistettavissa oleviin, nimettyihin paikkoihin tuo tarinaan jotain vaikeasti määriteltävää luonnetta. Paikkojen nimeäminen ja kuvaus voivat toimia jonkinlaisena rakkaudentunnustuksina kotiseudulle ja ne kertovat sekä kirjoittajan että päähenkilön suhteesta paikkaan, tilaan, ympäristöön ja sen ihmisiin.

Musta kuin eebenpuu ja Valkea kuin lumi eivät olleet minulle yhtä vahvoja lukuelämyksiä kuin sarjan aloitusosa Punainen kuin veri. En ole ihan varma, mistä se johtuu. Ehkä juuri nyt en vaan ole sopivassa mielentilassa enkä pääse yhtä syvälle Lumikin synkkiin syövereihin kuin ensimmäistä kirjaa lukiessa. Mutta kyllä näistä kahdesta jälkimmäisestä osasta on myös puuttunut jotain, mitä ensimmäisessä osassa oli. Ensimmäinen osa keskittyi enemmän kuvaamaan Lumikkia, rankkojen kiusauskokemusten muovaamaa poikkeusyksilöä, kun taas kaksi muuta osaa on keskittynyt juonenkuljetukseen ja toimintaan. Jotenkin näissä Lumikki onkin yhtäkkiä tavallisemman tuntuinen. Hänen traumansa tuntuvat jääneen taka-alalle, samoin hänen kiusaamisvuosien aikana kehittämänsä erityistaidot ja -ominaisuudet. Minulle juuri ne olivat ensimmäisessä kirjassa ne vaikuttavimmat ulottuvuuudet. Puutteista huolimatta tämäkin kirja tuli ahmaistua hetkessä. Kirja kulki kädessä hiekkalaatikon äärellä, ja koska yksi käsi riittää vauhdin antamiseen pienelle keinujalle, toinen käsi oli aivan vapaana kirjaa varten. Joten huono tämä kirja ei missään tapauksessa ole, vaikka näiltä jatko-osilta vähän enemmän odotinkin.

Toisaalta myös toivon, että tämä lievä pettymys todella johtuisi vain minusta, omasta vastaanottokyvystäni, omista tunnetiloistani, joihin Lumikki ei juuri nyt sovikaan enää yhtä hyvin. Sillä kyllähän Lumikki-trilogia on suomalaiselle nuortenkirjallisuusgenrelle jotain sellaista uutta toivoa ja nostetta, jolle soisin kyllä menestystä maailmalla.

Punainen kuin veri

Posted on

imageSalla Simukka : Punainen kuin veri. Tammi 2013. 265 s.

Lukeminen on ollut vähän aikaa jäissä, kun laajojen kokonaisuuksien käsittäminen on ollut hankalaa katkonaisten yöunien takia. Jostain syytä Salla Simukan kirjat ovat jääneet minulta tähän mennessä lukematta, mutta Värikkään päivän Viivi kehui Punainen kuin veri -kirjaa niin koukuttavaksi, että sitä ei malta laskea käsistään Juuri sellaista kirjaa minä nyt tarvitsin. Tätä kirjaa ei tarvinnut jättää kesken. Se tosiaan vei mukanaan saman tien.

Jännityskirjallisuus on oikeastaan aika hämmentävä genre. Sitä pidetään jollain tavalla kevyenä kirjallisuutena, jota jaksavat lukea nekin, jotka eivät ehkä muuta taivu lukemaan. Se kelpaa laiturinnokkaan kesäpäivän viihteeksi, vaikka oikeasti keveys on monesti kaukana. Paitsi että aihe voi olla hyvinkin synkkä ja juoni väkivaltainen, niin jännärit saattavat sisältää ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä ja varsinkin ihmisluonnon raadollisempien puolien tarkkanäköistä ja vaikuttavaa kuvausta ja analyysiä.

 Lumikki oli taas pieni. Hän oli yhdeksänvuotias. Tai kymmenen. Tai kaksitoista. Siinä helvetissä vuodet sekoittuivat toisiinsa, liukuivat lomittain yhdeksi mustaksi mössöksi. Oli mahdotonta erottaa tai muistaa,mikä tapahtui milloinkin. Mikä oli totta ja mikä painajaista. Yhden asian hän kuitenkin tiesi. Hän ei ollut koskaan pelännyt turhaan.

Lumikki Anderssonille koulu oli aina ollut kärsimystä. Hän oppi olemaan näkymätön. Oppi olemaan tuoksuton, jotta voisi paremmin piiloutua. Oppi kestämään kipua. Oppi olemaan luottamatta.

Hän muisti, kuinka oli katsonut itseään peilistä joskus ensimmäisen luokan syksyllä, vähän ennen joulua, ja nähnyt pienen, pelokkaan ja tyrmistyneen tytön, joka ei ollut koskaan voinut uskoa, että hänelle voisi tapahtua sellaista. Että oli olemassa sellaista. Minä en ole enää minä. Niin hän oli ajatellut. Se oli totta. Hänestä oli tullut jotain muuta, muunlainen tyttö.

Miten kauniisti, hetkeen uppoutuen, voikaan kuvata pelottavia, synkkiä ja rumia asioita! Juuri nyt tällaisen todellisuuden kaameus uppoa minuun vähän turhankin hyvin. Syksyllä meillä on pieni koululainen. Millaisena hän näkee itsensä 9 kuukauden päästä, vain vähän ennen joulua? Asiat, joihin minä en ehkä pysty vaikuttamaan, voivat yhtäkkiä tehdä hänestä aivan toisenlaisen ihmisen kuin hän on nyt.

Peruskoulun jälkeen Lumikki muutti pois kotikaupungistaan Tampereelle erikoislukioon. Vain siksi, että pääsisi pois. Täällä kukaan ei tunne häntä, ja niin on hyvä. Mutta sattumalle ei voi mitään, sillä eräänä aamuna Lumikki näkee koulun pimiössä valtavan määrän seteleitä kuivumassa. Hän ei aluksi usko silmiään eikä käsitä näkemäänsä. Älä puutu äläkä tee hätiköityjä johtopäätöksiä, Lumikki ajattelee, mutta kohta hänellä ei ole enää mahdollisuutta päästä irti koko jutusta eikä siihen liittyvistä ihmisistä. Toisen onnettoman sattuman takia Lumikki on lopulta vähintään yhtä suuressa vaarassa kuin verisiin rahoihin sotkeutuneet Elisa, Tuukka ja Kasper. Huumekauppiaat eivät leiki eivätkä vain anna asioiden olla, joten helppoa ulospääsyä ei ole.

Vuosia kestänyt koulukiusaaminen on tehnyt Lumikista vahvemman, kestävämmän ja pystyvämmän kuin muista. Siksi hän on poikkeusyksilö, joka pystyy asioihin, joiden edessä toiset jähmettyisivät pelosta, kivusta, kauhusta tai avuttomuuden tunteesta. Kun ne tunteet ovat jo tuttuja, niistä voi selviytyä. He, jotka joutuvat ensimmäistä kertaa kasvotusten pelon kanssa, eivät siihen kykenisi ilman häntä.

Lumikki on mielenkiintoinen hahmo, jossa on aavistuksen verran jotain samaa kuin Lisbet Salanderissa. Lumikki on kuitenkin asteen tavallisempi ja tutumpi, herkempi ja todellisempi. Minä jään odottamaamaan sitä, millä tavalla Lumikki kehittyy erityisesti suhteessa toisiin ihmisiin, luottamukseen ja ystävyyteen. Erityiskiitoksen voisin antaa Salla Simukalle siitä, että tähän kirjaan ei ole sotkettu rakkautta. Lumikilla on takanaan päättynyt seurustelusuhde, josta hän ei ole päässyt yli, mutta muuta romanttista viritystä Punainen kuin veri -kirjassa ei ole. Ei romantiikassa muuten mitään vikaa ole, mutta ihan joka kirja ei kaipaa romantiikan tuomia ristiriitoja juonenkuljetusta ohjaamaan tai sen ohessa kulkemaan. Tai en tiedä, mitä kirja kaipaa, mutta minä en ainakaan kaipaa.

Lokkisaaren säpinät

Posted on

Laura Suomela : Lokkisaaren säpinät. WSOY 2012. 109 s. Kuvitus : Markus Pyörälä

image

Juho on lähdössä seurakunnan kesäleirille, eikä hän ole koskaan ennen ollut yötä poissa kotoa ilman vanhempia. Äiti on luvannut hänelle uuden jääkiekkomailan, jos hän pysyy leirillä koko kolmen yön ajan. Onneksi paras kaveri Isto on myös lähdössä mukaan, mutta silti Juhoa jännittää. Pian leiritoiminta pääsee vauhtiin. Tutustumisleikkejä, lipunnostoja ja -laskuja, leiriolympialaisia, iltaohjelmaa nuotion ääressä, pieniä ryhmässä suoritettavia tehtäviä… ja tietysti joka välissä syödään.

– Nyt tutustutaan toisiimme, Anna sanoi. – Mennäänpä piiriin. Jokainen sanoo nimensä ja vaikka sen, mistä ruuasta tykkää.
Ossi sanoi ensimmäisenä pizza, jonka jälkeen kaikki pojat sanoivat myös pizza, paitsi Isto, joka sanoi läskisoosi. Tyttöjen suosikkiruoka oli selvästi tortilla. Muutaman Laurin vetämän leikin aikana yritimme opetella toistemme nimet. Lopuksi jokainen askarteli itselleen pyykkipojasta nimikyltin.

Isto ja Juho joutuvat samaan ryhmään ärsyttävän marttakerhon kanssa. Vaikka heidän kanssaan on ensin hiukan vaikea tulla toimeen, niin on tytöissä kuitenkin jotain ihan mielenkiintoista, tai ainakin jotkut tytöistä saattavat oikeastaan olla aika kivojakin. Leirillä on kyllä mukavaa, mutta koti-ikävä on silti kova. Nuoriso-ohjaaja Jyte kyllä kertoo, että melkein jokaisella ekakertalaisella on maha kipeänä tai koti-ikävä, mutta ei se Juhon oloa juurikaan paranna.

Ensimmäisenä yönä vessareissulla Juho näkee huussin ikkunasta autiossa lähisaaressa jotain outoa liikehdintää. Hän kertoo siitä Istolle, ja he päättävät seuraavana yönä mennä yhdessä tarkkailemaan saarta. Ihan vielä Juho ei siis voi luovuttaa ja lähteä kotiin. Onko yön pimeydessä laatikoita saareen kuljettavilla miehillä jotain tekemistä viihde-elektroniikkaa myyvän liikkeen murron kanssa, josta Juho näkee jutun sanomalahdessä?

Lokkisaaren säpinät on tapahtumamäärältään ja juonenkehittelyltään hiukan sukua Viisikoille, sillä siinäkään ei ole loputtomasti tapahtumia ja kummallisia juonenkäänteitä. Perusajatus on yksinkertainen mutta kuitenkin ihan riittävä. Ensin lapset viettävät leirielämää, vaikkakin hyvin erilaista kuin Viisikko:  ohjattua, ohjelmallista ja tarkasti valvottua. Silti leirielämä toki poikkeaa arjesta sen verran, että se on uudenlainen elämys. Viisikko-kaavan mukaan leirielämää seuraa seikkailu, joka aikuisen näkökulmasta on hyvinkin ennalta-arvattava, mutta lapsilukijan mielestä ehkä juuri siksi hyvin tyydyttävä ja sopivan jännittävä. Jännitysjuoni on tässä kirjassa kyllä hyvin tarpeellinen, sillä leirikuviot itsessään eivät ehkä olisi kantaneet kovin pitkälle. Kirjan alkupuolella tuli jopa sellainen olo, että tämä on ”mitä seurakunnan leirillä tapahtuu” -käsikirja niille, jotka jännittävät leirille lähtemistä.
image

Jos teksti olisi pikkuisen suurempaa, Lokkisaaren säpinät voisi mennä helppolukuisestakin kirjasta. Kuvat keventävät jonkun verran tekstimäärää, vaikka toki kirjassa on välillä useampikin peräkkäinen aukeama kokonaan kokonaan ilman kuvia. Päähenkilöt ja muut leiriläiset ovat koululaisia, mutta heidän tarkkaa ikäänsä ei mainita. Tämä onkin hyvä ratkaisu. Henkilöt saavat siis olla juuri sen ikäisiä, kuin miltä he lukijasta tuntuvat, ja minusta he tuntuivat n. 9-vuotiailta. Päähenkilö Juho on vähän sivusta tarkkailevaa ja mietiskelevää tyyppiä, kun taas Isto on juuri se tapaus, joka on koko ajan esillä ja äänessä. Iston jutut ovat periaatteessa ihan hauskoja, mutta minä olen tainnut jo saada yliannoksen näistä pakonomaisesti humoristisia juttuja suoltavista tyypeistä. Mutta toisaalta, tästäkin negatiivisesta kommentista voi löytää sellaisen positiivisen puolen, että ainakin Iston hahmo on ihan todellisen tuntuinen. Samoin kirjan toisesta äärimmäisestä henkilöstä, leirikeskuksen isännästä Auliksesta, tulee elävästi mieleen erinäisiä 50+ -ikäisiä kouluikäisten kanssa erilaisissa rooleissa tekemisissä olleita vanhojapoikia viiksekkäitä sieltä jostain 80-luvulta.

Minun mielestäni mielenkiintoisinta lukukokemuksessa oli se, miten lapset etsivät uskallusta olla oma itsensä ja toisaalta itseään ryhmän jäsenenä. Eri yksilöt sitten lähestyvät tätä ongelmaa hyvin eri suunnista oman temperamenttinsa mukaan joko korostamalla omaa erityislaatuisuuttaan ja uskallustaan olla erilainen tai vaihtoehtoisesti samankaltaisuutta oman ryhmänsä jäsenten kanssa. Vähitellen kuitenkin kummallakin tavalla etenevät lapset voivat löytää tasapainon ryhmään kuulumisen ja omana itsenään olemisen välille.

Tämä kirja pisti minut hiukan miettimään omaa suvaitsevaisuuttani. On asioita, joiden suvaitsemista perinteisesti pidetään suvaitsevaisuutena ja sitten on niitä perinteisempiä perinteitä, joiden suvaitsemista ei aina huomaa ajatella. Yllätin itseni ihmettelemästä, miten kirjan ”uskonnollisesta sisällöstä” ei ollut kirjan päällä mitään varoitusmerkkiä. Ei pienintäkään vihjettä, eikä edes kustantajasta tätä voinut arvata. Useimmat lasten- ja nuortenkirjat, joilla on mitään yhteyttä kristillisyyteen, ilmestyvät pienemmiltä kustantamoilta, jotka ovat erikoistuneet muiden muassa uskonnollisiin sisältöihin. Mutta, let’s face it, se Lokkisaaren säpinöiden uskonnollinen sisältö on tosiasiassa sitä, että leiri on seurakunnan järjestämä, leirin vetäjien kerrotaan yhtenä iltana laulavan ”älä pelkää, hän vierelläs kulkee ja kannattaa” ja että leiriolympialaisissa yhdellä rastilla ja yhtenä päivänä iltanuotiolla on tehtäviä, jotka liittyvät Raamatun kertomuksiin. Niin, että miksi se sitten minua niin häiritsi? Luulisi, ettei siinä joskus seurakunnan leirillä ja 12 vuotta koulun uskonnonopetuksessa mukana olleelle, rippikoulun käyneelle, vaikkakin nykyään uskonnottomalle ihmiselle olisi mitään, mikä kovasti pitäisi ihmetyttää. Mutta uskonnollisten asioiden mainitseminenkin on oikeastaan sen verran harvinaista nykyään lasten- ja nuortenkirjoissa, että se pistää heti silmään. Eiköhän siis uskontoakin pitäisi voida suvaita kirjallisuudessa, kun nykyään kyse ei ole mistään laajan rintaman pakkosyötöstä vaan pikemminkin marginaalisesta kulttuurista. Jotenkin minun on silti vaikea hyväksyä kirjoissa mainintanakaan tuollaista instituutiota, jonka ydinajatusta en vaan tajua. Monenlaisia arvoja ja ajatuksia pystyn ymmärtämään, mutta uskonnossa ilmeisesti menee minun ymmärrykseni raja. Ja mitä ei ymmärrä, on vaikeampi hyväksyä. En siis myöskään osaa aivan vilpittömästi suositella Lokkisaaren säpinöitä kenelle tahansa, mutta joka tapauksessa se tietyssä levollisuudessaan on oikein hyvä lisä varhaisnuorten kirjavalikoimaan.

Viisikkojumitus

Posted on

image

Viime aikoina minulla on ollut lasten- ja nuortenkirjojen luvussa pahoja katkoksia. Muutama aikuisten kirja on vienyt pahasti lukuaikaa. On ollut joululahjakirjaa, lukupiirikirjaa, kasvatuskirjaa joka on just nyt pakko lukea…

Ipanan kanssa taas olemme jumittuneet Viisikoihin. Ja oikeasti, mitä minä voisin Viisikoista sanoa ja kertoa? No, kun muutakaan kirjoitettavaa ei ole, niin yritän silti. Hiukkaakaan en yritä analysoida kattavasti enkä kertoa ainoankaan kirjan tapahtumista. Kerronpahan vain omia mietteitäni ja havaintojani sekä ipanan reaktioita. Luen näitä kirjoja siis ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen, ja näkökulmani on nyt luonnollisesti toisenlainen. Mutta mihinkään sukupuolirooleihin en nyt aio puuttua, vaikka ne minua aina kiinnostavatkin. Viisikoiden kohdalla se vaan on jo niin loppuunkaluttu aihe, että tuskin osaisin siitä mitään kovin uutta ja kiinnostavaa sanoakaan.

Hiukan kyllä harmittaa, ettemme tulleet lukeneeksi näitä oikeassa järjestyksessä. Lapselle sillä tuskin on mitään merkitystä, mutta minua itseäni on alkanut mietityttää, miten päähenkilöiden persoonallisuuden kehitys olisi ollut nähtävissä, jos olisimme edenneet järjestyksessä. Mutta ipanan hinku saada kuulla aina vaan uutta Viisikkoa on mennyt kuitenkin tärkeysjärjestyksessä edelle, joten olemme lukeneet juuri niitä kirjoja, jotka olemme mummolan kirjahyllystä ja kirjastosta käsiimme saaneet.

Ensimmäinen ihmetyksenaiheeni oli se, että ei Viisikoissa syödä jatkuvasti! Mistä ihmeestä tällainen käsitys on syntynyt? Toki niissä syödään, ja ehkä nyky-Suomen näkökulmasta hiukan kummallisiakin asioita (kieltä!). Mutta ei mitenkään jatkuvasti. Eri asia sitten on, että kaikissa muissa kirjoissa sitä ei mainita, että nämä kirjan henkilöt syövät myös välillä ruokaa ja Viisikoissa taas ruokailu on itsestäänselvä osa tarinan etenemisessä. Miten tervettä realismia lapsille! Ensin syödään, sitten seikkaillaan ja ulkoillaan, ja sitten taas syödään. Ihmisen pitää syödä!

Viisikko-kirjoissa on melko yksinkertainen juoni ja vähän tapahtumia, kun vertaa moniin uudempiin monipolvisiin tarinoihin, jotka sisältävät valtavasti henkilöitä, juonenkäänteitä ja väärinkäsityksiä, jotka kaikki selviävät lopulta. Joskus tarina lähtee hyvin hitaasti liikkeelle, ja parhaimmillaan tarinan varsinaiselle tapahtumapaikalle ja ensimmäisten jännittävien ja salaperäisten kohtausten äärelle päästään niinkin myöhään kuin jossain sivun 90 tienoilla. Tämä ei siis ole ollenkaan huono piirre kirjassa, varsinkaan, kun lapsen kiinnostus säilyy silti alusta loppuun! Ja mitä siihen tarvitaan? Retkeilyä ja vapaata seikkailua, luolia, saaria, linnoja, majakoita, salaperäisiä tarinoita menneiltä ajoilta, koiria, apinoita, käärmeitä, sirkustaiteilijoita…

Viisikoissa lapset ovat itsenäisiä. He retkeilevät itsekseen ilman aikuisia ja lähtevät keskenään ilman valvontaa moneksi päiväksi paikkoihin, joihin vanhemmat eivät voi saada mitään postikorttia kummempaa yhteyttä. Joskus heidät jopa on toimitettu ensin jonkun vieraan, ennestään tuntemattoman aikuisen huostaan, joka sitten taas päästää heidät vanhemmilta kysymättä omine nokkineen päiväkausiksi jonnekin vuoristomajaan tai nummelle telttailemaan.

Kirjat eivät tietenkään aina kuvaa edes oman aikansa todellisuutta, ja usein lastenkirjoissa päähenkilöt ovatkin huomattavan itsenäisiä verrattuna saman ajan tosielämään. Mutta silti, voisiko nykyaikana millään kirjoittaa muuten ihan tässä todellisuudessa liikkuvaa kirjaa, jossa lapsipäähenkilöt ovat itse vastuussa hyvin paljosta ja joka silti olisi jollain tasolla uskottava? Ero nykynäkemyksiin on kuitenkin valtava, ja samaa kysymystä vapauden, vastuun ja valvonnan välisistä suhteista olen monesti miettinyt lukiessani vanhoja lastenkirjoja. Viisikon ikäisiä (sarjan alussa he ovat 9 – 12 -vuotiaita) pidetään täysin lapsina, ja vastuu heistä siirtyy joka tilanteessa ilman katkoksia aikuiselta aikuiselle. Vastuu on aina jollain muulla, joten miten sitä vastuuta itsestään sitten voisi oppia ottamaan?

Viisikko-kirjoissa on paljon sivuhenkilöitä, joille nykyaika lätkäisisi asperger- tai jonkin muun neuropsykiatrisen diagnoosin. Heillä on erittäin puuttelliset sosiaaliset taidot ja he ovat joko juuri siksi tai sitten vielä sen lisäksi muuten hyvin erikoisia. Tätä asiaa koskee tietysti sama huomautus kuin edellistäkin kohtaa, eli se, että kirja ei kerro suoraan aikansa todellisuudesta. Mutta silti minusta on hyvin mielenkiintoista, miten tällaisia erikoisia ihmisiä kuvataan ja miten toiset suhtautuvat heihin kirjan todellisuudessa.

Paulin isä, tiedemies Peter Kirrin, on tietysti yksi näistä erikoisista ihmisistä. Hän on perinteinen hajamielinen ja äreä tiedemies, jota ei kiinnosta mikään muu kuin hänen oma tieteellinen työnsä. Lapset ovat vain häiriötekijä ja yleensäkin hänen näkökulmastaan ihmisistä on vain vaivaa. He sekoittavat hänen paperinsa ja puhuvat kaikenlaisista täysin epäolennaisista asioista. Toinen samanlainen tapaus on hänen kollegansa professori Hayling. Professorit ovat oikeastaan toivottomia tapauksia, joita vain on siedettävä. Mitään läheistä lapsen ja isän välistä suhdetta heidän kanssaan ei voi muodostua, mutta silti heidän luonnettaan ei esitetä synkässä tai surullisessa valossa.

Erikoisia tyyppejä on myös lasten joukossa. Professori Haylingin poika Hurina (kirjoissa Viisikko vanhassa majakassa, Viisikko jälleen yhdessä) tekee isänsä ja heidän taloudenhoitajansa hulluksi matkimalla kaiken aikaa erilaisia autoja. Hän juoksee jatkuvasti ympäri taloa ja pihoja ja pitää autojen ääniä. Wilfrid (Viisikko Kuiskausten saarella) taas tulee aivan käsittämättömän hyvin toimeen eläinten kanssa, mutta ihmisistä hän ei piittaa ollenkaan.

Viisikko toki kauhistelee välillä Hurinan ja Wilfridin käytöstapojen puutetta ja haluaa välillä päästä jonnekin vain omalla porukalla lepuuttamaan hermojaan. Mutta kuitenkin Viisikko vähitellen tottuu sekä Hurinaan että Wilfridiin ja oppii pitämään heistä. Onko ennen ollut jotenkin hyväksytympää olla epäsosiaalinen ihminen? Vai onko tietynlainen ihmisten seuran ja heidän sosiaalisen normistonsa välttely vain ollut yleisempää menneinä vuosikymmeninä siitä yksinkertaisesta syystä, että nykyistä suurempi osa ihmisistä asui eristyksissä maaseudun perukoilla?

Ruben ja rouva Mallamudin tapaus

Posted on

imageNetta Walldén : Ruben ja rouva Mallamudin tapaus. WSOY 2011. 161 s. Kuvitus : Laura Valojärvi

Tämän kirjan lukemista välttelin pitkään. Helppo oli kyllä vältelläkin, koska eihän kaikkien esikoiskirjailijoiden kirjoja pikkuisiin kirjastoihin otetakaan, vaan kirjavalinnat tehdään enemmän varman päälle. Niinpä en vielä töissä ollessanikaan törmännyt tähän kirjaan jatkuvasti ja välttely oli helppoa.

No miksi tätä sitten piti vältellä? Turun Sanomissa oli Netta Walldénin haastattelu, jossa hän kertoi kirjoittaneensa tämän kirjan ihan noin vain parissa päivässä mietittyään asiaa ehkä viitisen minuuttia. No ei siinä mitään. Ei se minusta ihan mahdottomalta kuulosta, että kirjan voisi tosiaan kirjoittaa niin nopeastikin ja jos kerran niin on, niin saahan sen ääneenkin sanoa. En ajatellut, että kiireessä ei tule kuin… no joo, en siis ajatellut että kirjan täytyy olla huono, vaan välttelyn syy oli pikemminkin se ylimielisyyden vaikutelma, joka haastattelusta välittyi. En tiedä tuliko se suoraan haastateltavasta itsestään vai johtuiko se toimittajan asenteesta tai sanavalinnoista tai halusta provosoida tai ties mistä, mutta minun korviini kuulosti siltä, että haastattelussa suorastaan naureskeltiin ammattikirjailijoille, joilla ei ole mitään muuta tehtävää kuin kirjoittaa kirjoja ja jotka siis tarvitsevat kaikenmaailman apurahoja ja mitä kaikkea, vaikka ihan hyvin kirjan kirjoittaminen onnistuu näinkin, työssäkäyvältä ihmiseltä yhden viikonlopun aikana. Typeriä ja tuottamattomia ovat kirjailijat, pilalle hemmoteltuja suorastaan!

Ehkä vähän asiatonta toisaalta setviä ainakaan enempää tuota haastattelua, jota ei Turun Sanomien nettisivuilta löydy tähän linkitettäväksi ja josta minulla itsellänikin on vain hataria mielikuvia, mutta sen verran piti tätäkin asiaa sivuta, että se selittää minun ennakkoasenteeni tätä Ruben-kirjaa kohtaan. Ennakkoasenne taas ei voi olla vaikuttamatta lukukokemukseen. Haastattelu on luonnollisesti herättänyt keskustelua, ja ne, joita se keskustelu kiinnostaa, voivat käydä lukemassa sitä esimerkiksi Kirjailijan häiriöklinikalta.

Saarnilaaksossa asuvaa Rubenia on jo pitkään vaivannut omituisen erakkonaapurin, rouva Mallamudin, pihasta kuuluva kummallinen ääni. Asiasta on otettava selvää. Käytännössä siis ihan tikusta asiaa, mutta juuri tällaisiahan ne lasten suuret ”arvoitukset” ovat. Muistan itse ekaluokkalaisena pitkän aikaa selvitelleeni luokkakaverin kanssa koulumatkan varrelta löytyneiden keltaisten Post-it -lappujen arvoitusta. Se arvoitus ei valitettavasti koskaan täysin ratkennut. Ruben ja hänen pikkusiskonsa Lisa kohtaavat myös melkoisia vaikeuksia selvittäessään äänen salaisuutta, sillä jollain salaperäisellä tavalla rouva Mallamud tuntuu heti tietävän, jos Ruben tai Lisa astuvat jalallaankaan hänen tontilleen, ja niin Ruben joutuu heti tekemisiin poliisien kanssa. Onneksi Saarnilaakson poliisit ovat leppoisia maalaispoliiseja, jotka tietysti kuittaavat kaiken vain pienenä väärinkäsityksenä. Ruben ja Lisa eivät kuitenkaan jätä asiaa tähän, vaan he tunkeutuvat lopulta rouva Mallamudin taloon ja tekevät sieltä löydön, joka saa rouva Mallamudin vaikuttamaan pelottavalta ja jopa melko julmalta. Samaan aikaan posteljooni Pasternak, joka on koskaan rouva Mallamudia näkemättä ihaillut jo pitkään hänen järjestelmällisyyttään ja säännöllisyyttään, päättää viimein lähestyä ihastuksensa kohdetta. Ulkopuolinen maailma ja sen ihmiset tunkeutuvat väkisin rouva Mallamudin yksinäiseen rutiinien täyttämään arkeen, jossa ei ole ollut sijaa ilolle, hyvälle mielelle tai onnellisille lopuille hänen miehensä 30 vuotta sitten tapahtuneen tapaturmaisen kuoleman jälkeen.

Eihän tästä oikein voinut olla pitämättä! Heti ensimmäinen luku voitti minut puolelleen ennakkoasenteista huolimatta. Jollain oudolla tavalla muistin äkkiä sen erittäin mieleenjääneen kokemuksen, jonka sain ensimmäisen lukemani Wallander-dekkarin ensimmäisestä luvusta joskus vuosia sitten. Olisikohan se ollut Hymyilevä mies? Sitä en muista varmasti, mutta lukukokemuksen muistan. Jotain samaa tunnelmaa tavoitin siinä, miten Netta Walldén aloittaa kuvailemalla selvästi erikoisen ja ehkä vähän pakko-oireisenkin persoonan tyyniä, tavallisia ja joka päivä samanlaisina toistuvia arkitoimia juuri ennen kuin henkilö vielä itse tietää, että hänen elämänsä tulee muuttumaan. Lukija taas tietää, että muutos on varmasti tulossa, mutta sitä lukija ei tiedä, millaisia tapahtumat tulevat olemaan ja onko henkilö mahdollisesti uhri vai itse rikollinen. Kirjan tyylissä, tapahtumissa ja henkilöhahmoissa on myös jotain, joka tuo mieleen monia hyviä lastenkirjaklassikoita aina Fedja-sedästä Heinähattuun ja Vilttitossuun. Jos nyt noista vertailukohdista jotain voi päätellä, niin ainakin sen, että varsinkaan aikuishahmot eivät Ruben ja rouva Mallamudin tapauksessa ole kovin realistisia vaan humoristisia, karikatyyrimäisiä ja yliampuvia, mutta ei kuitenkaan niin paljon, etteivätkö ne silti tuntuisi jollain tavalla todellisilta.

Laura Valojärven kuvitustyyli on lumoava. Huomasinkin Rubenia lukiessani törmänneeni Valojärven kuvituksiin viime aikoina joka käänteessä, ja myös pitäneeni niistä kovasti. Alkaa ehkä olla siinä ja siinä, että Laura Valojärvi ohittaa kohta Christel Rönnsin minun suosikkikuvittajieni listalla. Kuvitus antaa tämän kirjan salaperäisille ja yliluonnollisille elementeille (sillä niitäkin siinä on!) jopa hiukan fantasiamaista lisäpotkua. Kannen synkiksi tummenevilla viininpunaisen sävyillä ja lukujen alkuihin sijoitetuilla hämärän pehmeillä harmaasävyisillä kuvilla syntyy vanhanajan kulttuurikodin salongin ajaton ja taianomainen lämpimänsävyisten lukulamppujen tuoma tunnelma. Tätä kirjaa lukiessani huomasin myös sen, että kuvituksen lisäksi kirjan sivujen muu graafinen suunnittelu on yleistynyt viime vuosina. Minä kyllä pidän siitä suuntauksesta. Sivujen marginaalien kuviointi kuvituksen kanssa samaan tyyliin antaa kuvien avulla luodun tunnelman siirtyä ja jatkua kuvattomillekin sivuille.

Kaiken kaikkiaan Ruben ja rouva Mallamudin tapaus on mielenkiintoinen, suositeltava, ehkä hiukan erilainenkin lastenkirja. Sen erilaisuuden taisin oikeastaan tajuta vasta, kun aloin valita tälle kirjalle sopivia tageja, eikä oikeastaan mikään tuntunut kunnolla  kuvaavan tätä kirjaa. Kunhan vain kerkiän, taidan vielä ottaa sen myös kuusivuotiaan kuulijan testattavaksi, vaikka periaatteessa kirja on selvästi suunnattu vähän isommille, jotka lukevat jo itse vähän pienikokoisemmallakin kirjaisimella painettua kirjaa.

Vaahteratupalaisten seikkailut jatkuvat

Posted on

Minä ja ipana olemme kyllä sen verran tykästyneitä noihin Vaahteratuvan väki -kirjoihin, että pakkohan ne on ne jatko-osatkin tänne blogiin saada. Toivottavasti näitä tulisi vielä lisääkin!

Jäntti : Vaahteratuvan väki ja vaarallinen peto. WSOY 2008. 76 s.

Toisessa Vaahteratupa-kirjassa kuvataan mielenkiintoisesti sitä, miten huhut kasvavat yhteisöä riivaavaksi peloksi ja suorastaan poikkeustilaksi. Kirja käy hyvin mediakasvatusmateriaaliksikin, sillä myös Hiirivuoren Sanomat on mukana petohysterian lietsomisessa. Lapsen kanssa on helppo tässä yhteydessä pohtia, onko kaikki varmasti totta, mitä sanomalehdessä kerrotaan ja miten jokin asia, joka ei edes ole aivan totta, voi saada aikaan valtavan mylläkän sekä mediassa että koko yhteisössä. Lehdessä ei muusta kirjoitetakaan kuin pedosta ja uusista petohavainnoista. Kylän neuvosto säätää ulkonaliikkumiskiellon pimeän aikaan, vaikka on talvi ja melkein koko ajan on niin pimeää, että ulos ei saisi mennä ollenkaan. Jännitystä riittää niin kuin sarjan ensimmäisessäkin kirjassa, eikä tässä toisessakaan osassa selitetä kaikkea. Sekin jää oikeastaan lapsen ja aikuisen yhdessä pohdittavaksi, mikä se koko peto oikeastaan edes oli.

Pedon hirmuinen kita

 

Jäntti: Toivo ja hirveä hämähäkki. WSOY 2009. 26 s.

Toivo ja hirveä hämähäkki on kuvakirjamaisempi kuin sarjan muut kirjat, sillä siinä on selvästi vähemmän tekstiä ja kuvan osuus on suurempi. Siinä on muutenkin hiukan välipalan makua, mutta kyllähän se tämäkin välipala vaahteratupalaisiin ihastuneelle kelpaa. Vaahteratuvan vintillä asuvan hämähäkin kanssa opitaan elämään sovussa, ja lopulta hämähäkki pystyykin auttamaan Vaahteratuvan väkeä kuumailmapallon rakentamisessa. Kuumailmapalloa taas tarvitaan, jotta päästään lähtemään maailmalle. Tässä kirjassa ei mitään niin suurta arvoitusta tai jännitystä ole, ellei sellaiseksi sitten riitä hämähäkin kohtaaminen. Ja joillekinhan se riittää.

Jäntti : Vaahteratuvan väki ja Kivihovin kirous. WSOY 2010. 75 s.

Neljännessä kirjassa Vaahteratuvan väki ja Kivihovin kirous päästään lopulta seikkailemaan kuumailmapallolla. Mutta aina sitä ei osaa varoa kaikkia vaaroja maailmalla, ja niin Toivo-siilille käy onnettomasti. Hänen päälleen lankeaa Kivihovin kirous: ”Sinä eksyt, katoat, häviät, unohdut, etkä pääse enää ikinä kotiin.” Niin mielenkiintoista ja jännittävää kuin maailmalla onkin seikkailla, Toivoa hirvittää ajatus siitä, ettei pääsisi enää koskaan kotiin. Lapsellekin tämä ajatus taitaa olla aika kauhistuttava, mutta kuten ainakin aikuinen saattaa jo arvata, niin kyllä sinne kotiin lopulta päästään.

(Kansikuvien lähde : WSOY)

Lämminhenkinen ei ole sama kuin imelä!

Posted on

Riikka Jäntti : Nokikätkön ritarit ja Kuuhiisi. 75 s. WSOY 2005.

Varsinkin kuvakirjojen joukossa on hyvin paljon sellaisia makeilevan herttaisia ja sisällöltään aika tyhjänpäiväisiä kirjoja, joiden keskeinen tarkoitus tuntuu olevan se, että kirjaa lapselleen lukevat äidit ja isät saavat fiilistellä ja todistella, kuinka ihanan halipusurakkaita vanhemmat ja lapset ovat toisilleen. Yyh. Ei jaksais.

Oikeasti lämminhenkisistä kirjoista pidän kovasti. Vielä kun osaisi selittää, mistä se lämminhenkisyys rakentuu, mutta kyllä sen tuntee ku se kohdalle osuu! Riikka Jäntin Vaahteratuvan väki -satukirjoissa sitä on riittämiin, ja näihin kirjoihin minä rakastuin heti. Ipana samoin, joten aika moneen kertaan nämä on tullut luettua läpi. Voi kun nämä saisi äänikirjana! Aina ei ole aikaa lukea koko 75 sivua yhdessä illassa. Nökö-orava, Toivo-siili ja Iiris-hiiri ja Nökön isoveli Vili ovat kaikki omanlaisiaan otuksia. Erilaiset persoonallisuudet ovat niin aidon ja todellisen oloisia, että ääneen lukiessa sitä aivan luonnostaan käyttää erilaista ääntä Nökön tai Iiriksen puhuessa.

Vaahteratuvan väki -kirjat ovat herttaisia ja kotoisia mutta silti todella jännittäviä eläinsatuja. Niissä on myös jotain sellaista vanhanaikaista sadun lumoa ja taikaa. Tarinat ovat äärimmäisen hienosti rakennettuja, mutta jännitys ei kuitenkaan tule huimasta toiminnasta.

Sarjan ensimmäisessä kirjassa, Nokikätkön ritarit ja Kuuhiisi, tylyn aikuismainen ja määräilevä isoveli on käskenyt Nökön ja Toivon remontoida Vaahteratuvan keittiötä. Remonttiapulaiseksi isoveli on pestannut Iiris-hiiren, joka ystävystyy välittömästi Nökön ja Toivon kanssa. Vaahteratupa on vanha vaahteraan rakennettu puutalo, joka sivumennen sanoen on rapistuneessa idyllisyydessään melkein minun unelmieni talo. No, onneksi tämäkin kirja muistuttaa vanhan puutalon vaatimasta valtavasta työmäärästä, joten pysytellään nyt vaan ihan tyytyväisinä rivitaloasujina. Siinä remontoinnin sivussa Nökö, Toivo ja Iiris tekevät yllättävän löydön ja perustavat salaseuran. Salaseuralle riittääkin puuhaa ja arvoituksia ratkaistaviksi, sillä Nökön isoveli alkanut kutsua kaiken maailman heittiöitä kylään, ja näillä heittiöillä on selvästi tekeillä jotain, joka liittyy salaperäiseen Hiirivuoren legendaan.

Kirjassa kaikkia tapahtumia ei selitetä, vaan osa jää lukijan tai kuulijan pohdittavaksi ja tulkittavaksi. Esimerkiksi yhden sivuhenkilön kuolema jää sen verran epäselväksi, että minäkään en vielä kirjan lopussa ollut varma, kuoliko hän todella vai oliko se vain jokin väärinkäsitys tai pelkkää huhupuhetta. Sarjan toisessa kirjassa vietetään kuitenkin hautajaisia, joten uskottava se on. Ipana ei taida ihan uskoa vieläkään.

Vaahteratupa-kirjojen kuvitus onkin ihan oma lukunsa. Voi sitä herttaisuuden, kodikkuuden ja ilmeikkyyden määrää! Erilaiset tunnelmat iloisesta leppoisuudesta jännittävään kauhunsekaisuuteen välittyvät kuvista aivan uskomattomalla tavalla. Vai mitä sanotte? Näistä kirjoista luulisi tulevan tulevaisuuden klassikoita.

 (Kansikuvan lähde: WSOY)

Hauskan haastava Taro

Posted on

Timo Parvela : Taro maan ytimessä.

Kuvitus :  Jussi Kaakinen. WSOY, 2010.

Taro maan ytimessä on saanut maata yllättävän paljon kirjaston hyllyssä. Siitäkin huolimatta, että olen pitänyt sitä paljon tyrkyllä esittelytelineessä. Lopulta piti siis ottaa Taro meille kotiin kunnon koekäyttöön.

(Tässä kohdassa on huomautettava, että vaikka luemme kyllä kotona paljon, niin emme lue massoittain kirjoja. Emme lue läpi läheskään kaikkea sitä, mitä meille pienen kirjaston lastenosastolle tulee. Ipana kun ihastuu johonkin kirjaan, sitä luetaan läpi kerta toisensa perään, joten ihan kaikkea ei ehdi lukea.)

Kirjassa Taro ja hänen karhuystävänsä alkavat kaivaa kuoppaa ja päätyvät lopulta rakentamallaan koneella maan ytimeen. Siellä asuu hirviömäinen jättiläistoukka, joka uhkaa jauhaa koko maapallon leuoissaan hiekaksi, ellei Taro anna hänelle keksejä – mutta karhu menee ja hotkaisee keksit parempiin suihin. Taron on pelastettava maailma jättiläistoukan kidasta!

Edelleen aion laittaa tätä kirjaa tyrkylle, ja nyt ehkä vieläkin enemmän kuin ennen, sillä kirja on mukavalla tavalla haastava sekä aikuiselle että lapselle. Taro ei ole parhaimmillaan aivan pienimpien kuvakirjaikäisten lasten kanssa, sillä se vaatii lapselta kykyä seurata sarjakuvamaista kuvitusta ja päätellä siitä asioita, joita ei sanota tekstissä. Jos ei tätä lukiessa kuvanlukutaito kehity, niin ei sitten mistään. Tekee muuten ihan hyvää tällekin hyvin tekstikeskeiselle äidille. Taro haastaa myös aikuisen ennakkokäsitykset siitä, millainen kuvakirjan pitäisi olla. Surrealismi ja scifi-henkisyys eivät ole kuvakirjoissa kovin tuttua. Kirja ei anna ”oikeita” selityksiä, vaan esimerkiksi se, mitä maan ytimessä on, on täysin Taron oman mielikuvituksen tuotetta. Lapsen kanssa siis saattaa vähän joutua keskustelemaan siitä, mitkä tarinan elementit ovat todellisuudessa mahdollisia ja mitkä eivät. Taro ei ole ns. kasvatuksellinen kirja, mutta ei silti puhtaasti viihteellinenkään, sillä sellaiseksi se on liian haastava.

Mutta tämä haaste kannattaa ottaa vastaan, sillä luvassa on paljon huumoria ja jännitystä!

(Kuvan lähde: WSOY)