Kalmankalliot

Asphyxia : Hautomo (Kalmankalliot 1). Karisto 2013. 128 s.

Etukäteen odotin tämän Kalmankallio-kirjan olevan jotain muuta kuin mitä se on. Odotusten ja todellisuuden ristiriita hiukan häiritsee tämän kirjan arvioimista, sillä se ei ole hyvä kirja sellaisena, kuin millainen kuvittelin sen olevan. Se on aivan toisenlainen, enkä oikein vielä tiedä, onko se hyvä sellaisena, toisenlaisena.  Odotin helppolukuista kauhutarinaa, ja tähän oletukseen minun päässäni sisältyi myös ajatus humoristisuuudesta. Hautomo on kuitenkin goottihenkinen tarina, jonka pohjavire on pikemminkin vakava kuin hauska. Helppolukuisuutta verottaa tekstin koko, vaikka toki runsas kuvitus keventää ja nopeuttaa lukemista. Kauhuakaan kirja ei oikeastaan sisällä, vaikka nukkehahmot hiukan zombiemaisilta näyttävätkin.

Martta Kalmankallio asuu isossa vanhassa talossa. Hänen isänsä on kuollut Martan ollessa aivan pieni, mutta Velvetta-äiti suree edelleen miestään ja menetettyä tulevaisuuttaan suurperheen äitinä. Velvetta on ompelija ja hän ompelee yöt ja päivät pukuja lähiseudun rouville. Kaiken jäljelle jäävän ajan hän viettää miehensä hautakammiossa heidän puutarhassaan. Martan suurin unelma onkin saada äitinsä vielä joskus nauramaan, mutta edes oma tytär ei tuota Velvettalle iloa. Kun Martta yrittää osoittaa olevansa jonkin arvoinen, kaikki vain menee pieleen. Tarkoitus hänellä kyllä on hyvä, mutta hän ei onnistu ilahduttamaan  äitiään eikä edes isoisäänsä.

Martan isoisä on parantavia rohtoja keittelevä apteekkari, jonka oppilaaksi Martta haluaisi päästä. Isoisä ei kuitenkaan kelpuuta Marttaa oppilaakseen, sillä hänen mielestään tällä ei ole lahjoja taikuuteen eikä parantamiseen. Ei siis ihme, että Martta tuntee aina olevansa vähän vääränlainen ja epäonnistunut. Hän yrittää löytää oman lahjakkuutensa ja olla Martta Maanmainionmahtava. Mutta ehkä parasta olisikin, jos ei tarvitsisi olla paras ollakseen joku tärkeä? Martan omien lahjojen ja taipumusten sekä hänelle tärkeimpien ihmisten hyväksynnän epätoivoinen etsiminen ovat sydäntäsärkevää luettavaa, mutta onneksi lopulta Martan ansiosta perheeseen tulee joku, joka muuttaa ja vapauttaa koko perheen toivottomasti jumiutuneet tunteet ja vuorovaikutussuhteet.

Hautomo on päiväkirjaromaani, jossa on tyylillisesti jotain tuttua sekä muista varhaisteini-ikäisten päiväkirjaromaaneista että kieltämättä myös omista suunnilleen samanikäisenä kirjoittamistani päiväkirjoista. Tästä syystä arviointi myös vaikeutuu, sillä tuttuuden tunne aiheuttaa hetkellisiä myötähäpeän tunteita, kun erinäiset tekstuaaliset temppuilut tuntuvat ensin hiukan typeriltä, ja sitten heti perään tajuan käyttäneeni itse aivan vastaavia silloin joskus.

Hautomo aloittaa Kalmankalliot-kirjasarjan, joka on alun perin australialainen nukketeatteriesitysten sarja. Tarinat on siirretty kirjan muotoon ja niistä on luonnollisesti pyritty luomaan nukketeatteriesitysten kaltainen visuaalinen kokemus. Kuvitus on hyvin pitkälti peräisin esitysten rekvisiitasta. Kirjan kirjoittaja Asphyxia on sirkus- ja nukketeatteritaiteilija, joka on rakentanut itse sekä nuket että niiden kodin. Tämä koti kulkee esityksissä mukana matkalaukun kokoisten, paksujen kirjojen muodossa, ja jokaisen kirjan sisään on luotu osa Kalmankallioiden kodin miniatyyrimaailmaa. Kirjan kuvituksen lumoavinta antia ovatkin kuvat Kalmankallioiden ihastuttavasta pienoiskodista.

Kirjan lopussa Asphyxia kertoo, kuinka Kalmankalliot syntyivät. Netistä löytyy lisää taustatietoa sekä Kalmankallioista että taiteilijasta itsestään, ja Kalmankallioiden kotisivuilta (thegrimstones.com) käy ilmi, että Kalmankalliot on jotain enemmän kuin vain kirja ja nukketeatteriesitys. Taustalla on selvästi myös voimaannuttavia taidekasvatuspyrkimyksiä. Perheen sisäinen rakkaus, erilaisuuden hyväksyminen ja omien taitojensa löytäminen ovat Kalmankallioiden kantavia teemoja, joiden ympärille Asphyxia on kehittänyt erilaisia työpajoja ja esityksiin tai kirjoihin liittyviä opetusmateriaaleja. Valitettavasti meillä Suomessa on vain kirja. Se on kuitenkin ainoastaan yksi osa Kalmankallio-kokonaisuutta eikä siis millään pysty yksin olemaan mitään yhtä suurta kokonaisuus. Siitä huolimatta voin suositella tätä kirjaa. Se koskettaa juuri niin kuin kirjallisuuden, nukketeatterin tai minkä tahansa taiteen on tarkoituskin koskettaa.

Krokotiili Konsta

Gerda Wagener : Krokotiili Konsta. Lasten Keskus, 1989. 24 s. Kuvitus : Vlasta Baránková.

Konsta on syntymästään asti ollut arka ja hiljainen. Se viihtyy parhaiten yksin omassa poukamassaan Amazonin varrella. Se ei vaan osaa olla toisten kanssa, ja pian se alkaa uskoa, että toiset krokotiilit ovat oikeassa. Kenties Konsta tosiaan on kummallinen eikä siitä ole mihinkään.

Eräänä päivänä Konsta tekee ihmeellisen löydön. Joku on jättänyt rantaan käyrätorven. Konsta haluaisi heti kokeilla torvea, mutta ei uskalla, sillä se pelkää, että joku tulee vielä varmasti hakemaan torveaan. Mutta kukaan ei tule, ja illan pimentyessä Konsta nappaa käyrätorven mukaansa. Sen on vaikea nukkua, sillä se on onnesta, odotuksesta ja ihmetyksestä sekaisin. Aamulla se alkaa soittaa. Siitä lähtien se soittaa joka aamu ja vähitellen se huomaa, että käyrätorvi on sen paras ystävä. Käyrätorven avulla Konsta pystyy sanomaan kaiken sen, mitä se ei ole koskaan osannut toisille krokotiileille sanoa. Se oppii kertomaan soitollaan sellaisia tarinoita, että viidakon muut eläimet kerääntyvät kuuntelemaan sitä lumoutuneina. Ja eräänä päivänä se huomaa, ettei se enää olekaan niin ujo kuin ennen ja että toiset eläimet arvostavat sitä.

Tässä kirjassa suorastaan tuntee Konstan ahdistuksen purkautuvan kun se oppii ilmaisemaan tunteitaan soitollaan. Samoin kuin viulu Pikku Dodo -kirjassa, käyrätorvi on Konstalle valtavan tärkeä, suorastaan ystävä. Musiikki avaa sille aivan uuden tunteiden ja tarinoiden maailman. Soittoharrastuksensa avulla se saa itseluottamusta, jota se tarvitsee saadakseen yhteyden toisiin eläimiin. Joskus kyllä mietin, miten lapsi mahtaa kokea nämä kirjat, joiden päähenkilöt saavat hyvin voimakkaita elämyksiä soittamisesta ja musiikista. Mitäs sitten, kun lapsi suurin odotuksin tarttuu soittimeen ja pettyy, kun se sieltä soittimesta ulos tuleva pröt tai kriik ei vastaakaan sitä, mitä lapsi haluaisi soitollaan ilmaista? Entä antavatko jotkut kirjat soittamisesta sellaisen kuvan, että soittamisen voi tuosta noin vaan itsekseen soittelemalla oppia ja että soittaminen on aina yhtä suurta nautintoa ja elämystä?

Krokotiili Konstan tarina on joka tapauksessa minun lukemistani soittamiseen liittyvistä kirjoista ehkä kaunein. Kirja on peräisin 1980-luvun puolelta. Sen tummasävyinen kuvitus on kyllä miellyttävä katsella, mutta valitettavasti siitä myös näkee, että se on oman aikansa lapsi. Tämän tyylisiä kuvakirjoja lainataan nykyään kirjastosta aika vähän, joten Krokotiili Konsta on jo monesta kirjastosta saatettu poistaakin. Ja mistäköhän tämä meille tiensä löysi…? Juuri niin, kirjaston poistokirjojen joukostapa hyvinkin.