RSS-syöte

Avainsana-arkisto: itsemääräämisoikeus

Korppipäinen mies

Posted on

Enna Airik : Korppipäinen mies. Karisto 2013. 29 s. Kuvitus : Enna Airik

No niin, tulipa taas pidettyä blogitaukoa. Pienempi seikkailija on pöydillekiipeilyiässä, joten minun päiväni kuluvat lähinnä niin, että koitan pitää hänet hengissä ja edes kohtuullisen vähillä kallovammoilla. Sekä kirjoille että niistä kirjoittamiselle jää aivan luvattoman vähän aikaa, mutta sitten tulee taas yksi tällainen kirja, joka on sitä mieltä, että oli aikaa tai ei, tästä on kirjoitettava.

Emi asuu punaisessa talossa rotkon reunalla. Rotkon yli kulkee hutera silta, jonka toisessa päässä on autiotalo. Emi alkaa nähdä painajaisia, joissa korppipäinen mies sieppaa lapsia ja vangitsee heidät autiotaloon. Jostain kumman syystä mies muistuttaa hyvin paljon karkkikaupan herra Krookia, joka aina ottaa Emin syliinsä vaikka tämä ei tahtoisi. Emillä menee karkkikaupassa pitkään. Liian pitkään. Ja sieltä tullessaan hänellä on liikaa karkkia. Enemmän kuin rahalla saa.

Eräänä painajaisyönä Emi ylittää autiotalolle vievän riippusillan ja tapaa talon pihassa tytön, joka on aivan kuin hän itse. Emi haluaisi auttaa häntä, mutta tyttö on kahlittu ketjulla niin, ettei hän pääse pihasta pakoon. Kun painajaiset vain jatkuvat ja jatkuvat, isä vie Emin lopulta lintuparantajan luo. Parantaja on vanha ja viisas ja osaa valaa Emiin voimaa ja uskoa itseensä. Mutta loppu painajaisille tulee vasta sitten, kun eräänä aamuna poliisiauto tulee ja vie herra Krookin pois.

Kirjan kuvitus on jotain aivan uskomatonta, kuin pään räjäyttävä tyylien, kulttuuristen viitteiden ja merkitysten ilotulitus. Tavoitan kuvissa jotain Carl Larssonia, Elsa Beskowia, Rudolf Koivua… vanhanaikaista nostalgista, lämmintä perhe-elämää. Näiden kuvien rinnalla taas kulkee mustavalkoinen vahvasti symbolismista ammentava synkempi, fantasiaa ja goottihenkistä kauhua huokuva kuvitus, joka kertoo Emin sisäisestä todellisuudesta naamioineen, enkelinsiipineen, lintuhäkkeineen, haavoittuneine lintuineen ja rikkoutuneine marmoripatsaineen. Uskomatonta mutta totta, tämä tyylejä sekoittava kahden eri tason kuvitus muodostaa kuitenkin ehjän kokonaisuuden.

Sekä kuvissa että tarinassa kulkee kaksi tasoa rinnakkain. Finlandia junior -ehdokkaaksikin päätyneessä Laajarinteen Isä vaihtaa vapaalle -kirjassa vaivasi se, että tarinan karumpi taso ei minusta oikeastaan ollut tarkoitettu lapsen ymmärrettäväksi, sillä se toinen taso muuttaa tarinan luonteen hauskasta ahdistavaksi. Lapsi ikään kuin huijataan luulemaan tarinaa aivan toisenlaiseksi kuin se on. Tässä kirjassa minua ei samalla tavalla häiritse se, että suurin osa lapsista ei ymmärrä luettaessa sitä, minkä aikuinen kirjassa näkee. Mitä harvempi lapsi ymmärtää omakohtaisesti, sitä parempi. Mutta erona Isä vaihtaa vapaalle -kirjan tarinaan Korppipäisen miehen kumpikin taso koskettaa yhtä lailla tunteita ja melkein salpaa hengen ja tarinan henki on kummallakin tasolla sama. Sille lapselle, joka ymmärtää sen toisenkin tason, jossa ei liikuta painajaisen ja fantasian maailmassa vaan todellisuudessa, tämä kirja on kultaakin kalliimpi, koska vastaavaa kokemusta hän ei muualta saa. Hänen tunteensa saavat tulkikseen tämän tarinan.

Korppipäinen mies ei ole täsmäkirja, vaikka jollekin se voi olla sitäkin. Täsmäkirjat lähestyvät yleensä aihettaan suoremmin, joskus jopa niin suoraan, että niitä ei voi suositella kuin pedagogiseen tai terapeuttiseen käyttöön niille, joille ne tulevat todelliseen tarpeeseen. Tämä kirja taas antaa jotain kenelle tahansa. Myös kasvatuksellisessa mielessä aihe – lapsen oikeus määrätä omasta kehostaan – sopii kaikille pohdittavaksi. Tämän itsemääräämisoikeuden loukkauksen tapa jää kirjassa niin tulkinnanvaraiseksi, että sen voi jokainen lukija ajatella juuri niin vakavaksi kuin oma psyyke kestää. Liian kamalia asioita ei siis lyödä kenenkään sellaisen kasvoille, joka ei niitä kestä. Toisaalta minusta jopa tuntuu, että keskityn tässä arviossani liikaakin seksuaaliseen hyväksikäyttöön tämän kirjan teemana, sillä keskimäärin lapsilukijan tai -kuulijan kannalta koko aihe on vain salaperäinen pelon häivähdys tässä mystisen kauniissa tarinassa. Tätä kirjaa voi lukea myös samaan tapaan kuin perinteisiä satuja, joissa on pohjimmiltaan kyse vakavista asioista, vaikka niitä rankkoja asioita ei tarinan pintatasolla juuri käsiteltäisikään.

Kun vaikeaa ja ahdistavaa aihetta lähestytään näin kauniisti, siitä pahasta tulee jotain, jonka voi sanoa ääneen. Pyydän anteeksi huikea-sanan käyttöä, mutta en nyt tähän hätään keksi muutakaan sopivaa sanaa. Siis: huikea kirja, seesteinen ja rujo, koruton, karu, kamala ja kaunis, lämmin ja samalla kylmä. Onneksi kaikki tuo paha ja negatiivinen ei välity lapselle, vaan jää lähinnä aikuisen kokemukseksi.

%d bloggaajaa tykkää tästä: