Sodasta ja rakkaudesta

Suzanne Collins: Gregor ja rottien koodi (Alismaan tarinat 5). WSOY 2016. 388 s.

Olen nyt tehnyt oman ennätykseni sen suhteen, kuinka paljon voi itkeä fiktiivisen henkilön kuoleman takia. Allergia-aikaan kukaan ei onneksi tule ihmettelemään, miksi silmäni ovat aamulla näin turvoksissa.

Luin illalla loppuun Ylismaan Gregorin ja rottien koodin. Ehkä kirjailija on tietoisesti noudattanut kill your darlings -periaatetta ja ainakin minun lapselleni ja näköjään minullekin rakkaimman hahmon hän meni tappamaan.

Edellisessä kirjassa Alismaan alaikäinen kuningatar Luxa julisti hiiriä joukkomurhaaville rotille sodan, joten Rottien koodi kertoo sodasta. Se tuo esiin sodan laajemman mittakaavan ja uhan: tuhottuja kaupunkeja, vaarassa olevia rakkaita, hyvästejä, joista mikä tahansa saattaa olla viimeinen. Ja verta ja kuolemaa. Veressä ja tuhkassa kahlaamista, ruumiskasojen päällä kävelemistä. Paljon verta ja tappamista. Lasten- ja nuortenkirjaksi aivan liian paljon.

Ja samaan aikaan varhaisteini-ikäisen Gregorin tunteet Luxaa kohtaan ovat kehittyneet rakkaudeksi. Hän kantaa koko ajan mukanaan sitä ainoaa valokuvaa itsestään ja Luxasta. Kuvassa he tanssivat aivan hetki sitten pidetyissä juhlissa, joista tuntuu kuitenkin olevan ikuisuus. Se oli aikana, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Silloin Gregor ei vielä tiennyt ennustuksesta, joka kertoo soturin kuolemasta. Hänen omasta kuolemastaan.

Mutta nyt mielipuolisen ja täysin manipuloitavissa olevan rottien kuninkaan Turman johtamat joukot piirittävät Alismaan ihmisten pääkaupunkia Regaliaa ja saattavat koska tahansa pystyä liittolaistensa kanssa pääsemään kaupungin muurien sisäpuolelle. Ainoa toivo tuntuu olevan siinä, että ihmiset murtaisivat omien liittolaistensa kanssa rottien viestinnässä käyttämän koodin ja saisivat selville rottien hyökkäyssuunnitelmat.

Gregor herää miettimään sodan oikeutusta ja uskonnon mielekkyyttä. Hän on oppinut kunnioittamaan Regalian perustajaa ja ennustusten kirjoittajaa Bartholomew of Sandwitchiä, mutta tajuaa yhtäkkiä, että tämä on ottanut Regalian haltuun toisilta lajeilta ja tappanut ne lähes sukupuuttoon. Rotilla ja niiden liittolaisilla on ihan yhtä suuri oikeus näihin viljavampiin elinalueisiin ja hyvä syy vihata ihmisiä. Eikä ennustuksissakaan sen puoleen ole mitään järkeä. Ne ovat moniselitteisiä ja tulkittavissa sopimaan melkein mihin tahansa, ja niihin epämääräisiin säkeisiin ihmiset perustavat kaikki päätöksensä.

Minä olen pitänyt Alismaan tarinoista, mutta tämä kirja teki erityisen suuren vaikutuksen. Osittain se voi johtua siitä, että Rottien koodi päättää sarjan. Tarinan päättyminen tuo kirjalle toisenlaisen merkityksen ja luo korkeammat odotukset, kun tietää, että tämä loppuu. Nyt aiheet ovat entistä suurempia. Sarjan aiempien osien teemat kootaan yhteen ja asetetaan ne uuteen mittakaavaan. Ja sitten tapetaan ja tullaan tapetuiksi. Mikään lastenkirja Rottien koodi ei kyllä enää ole! Vai onko se sitten loppujen lopuksi pelkästään huono asia, että taistelu toisten lajien oikeuksien polkemiseksi esitetään varhaisnuorille suorastaan graafisen julmana?

Hurjalinna

Katja Krekelä: Hurjalinna. Tammi 2015. 174 s. Kuvitus: Riikka Jäntti

Venkura saa lähtöpassit neiti Frikadellin luota. Viidessä päivässä on jo käynyt selväksi, ettei Venkura todellakaan tiedä, miten kiillotetaan lusikoita tai leivotaan pikkuleipiä.  Niin siinä aina käy. Joskus hänen käsketään häipyä hyvä sään aikana, joskus kerätä luunsa, mutta olivatpa sanat mitkä hyvänsä, ne tarkoittavat samaa: Hänestä halutaan päästä eroon. Hän ei kuulu minnekään.

Mutta kun Venkura kuulee synkkämaineisesta Hurjalinnasta, jonne kukaan Viirastuksen kaupunkilaisista ei tietenkään ole koskaan jalallaan astunut, hän tietää, että juuri sinne hän aikoo mennä. Hän ei pelkää aavemaisia ulinoita eikä tarinoita jostain hirveästä oliosta joka puree jokaista, joka kuvitteleekaan lähestyvänsä Hurjalinnaa ja sen edessä olevaa kalmistoa. Jos jossain on jotain, jota hänen ei haluta näkevän, juuri sen hän haluaa nähdä. Ja jos valkoinen rotta, jolla on silmälappu, kaivaa jotain salamyhkäisesti maahan, se on varmasti jotain, mitä hän haluaa saada käsiinsä.

Hahmogalleria on sopivan suppea ja hahmot ovat kiinnostavia. Päähenkilö Venkura on tyttö, jota ei määräillä. Hän on äkkipikainen ja epäkohtelias, ilkikurinen ja uppiniskainen, mutta pohjimmiltaan yksinäinen lapsi. Viirastuksen kaupungista hän kaikesta varastelustaan ja äksyilystään huolimatta löytää avukseen kaksi poikaa, karamellimestarin pojan Herkon ja tämän älypääkaverin Mekrin. Heidän avullaan Venkura lopulta selvittää sekä Hurjalinnan salaperäiset ongelmat että oman erilaisuutensa salaisuuden. Itsensä ja oman paikkansa löytämisestä ja erilaisuuden hyväksymisestä ei varmasti koskaan ole liikaa tarinoita, sillä näistä aiheista käytännössä jokainen löytää jotain, joka koskettaa omaa elämää.

Sain kirjasta ennen lukemista käsityksen, että se olisi oikeasti “hurja” tai vähän pelottavampi, mutta oikeastaan se on pikkuisen tavallista tummasävyisemmin kuvitettu satu. Pahuuden aste on jossain siellä Ryöväri Hurjahangan tasolla: noita on hirveän pelottava, vaikka koko kirjan aikana hän ei oikeastaan tee mitään, mikä olisi pelottavaa. Mutta Hurjalinnan maailma on kiehtova: siinä on jotain steampunkia. Sellaista kevyttä, alle kouluikäisillekin sopivaa steampunkia. Maailma on vanhanaikainen ja ihastuttava. Minusta on tosi kiva, että tällainen kirja on olemassa! Tällainen synkemmän näköinen, hiukan goottilainen, kuvamaailma vetoaa nykyään yhä pienempiin lapsiin, mutta heille itse tarina saa edelleen olla kohtuullisen hyvässä, yksinkertaisessa ja vanhanaikaisessa satumaailmassa. Hurjemman visuaalisen ilmeen ansiosta koululaisetkaan eivät ihan heti tuomitse Hurjalinnaa liian lapselliseksi.

Riikka Jäntin kuvitus on toisaalta upea ja synkeänkaunis, mutta jotenkin epätasainen. Osa kuvituksesta on keskeneräisen oloista eivätkä kuvat aina muodosta tasapainoista kokonaisuutta. Erityisesti ihmishahmot näyttävät hiukan persoonattomilta muuten hienopiirteisessä ja vivahteikkaassa ympäristössä. Mutta siitä huolimatta kuvitus toimii ja rakentaa tarinan tunnelman juuri sopivaksi. 

Kirjavan kissan luontoretki

Lotta Kujanpää: Kirjavan kissan luontoretki. Maahenki 2015. 48 s. Kuvitus: Ilma-Sofia Kuismanen

Kirjavan kissan luontoretki on runomuotoinen ja humoristinen matka pohjoisen luontoon. Matkalla tavattavat eläimet eivät kuitenkaan ole ihan tavallisia pulliaisia, vaan jokaisella on oma luonne, omat tapansa ja omat unelmansa. Vähemmistövaltuutettu rouva Norppa Lumouksen puolue ajaa luonnonsuojeluasiaa ja luonnollisesti myös norppien oikeutta omaan elintilaan. Metsotkin taistelevat elintilan puolesta, sillä niillä on käynnissä reviirikiista perisuomalaiseen tapaan: saako naapurin tontille rakentaa?

 

Runokuvakirja on mielenkiintoinen ja hankala kuvakirjatyyppi. Siinä on tavallista enemmän asioita, jotka voivat mennä pieleen. Kuvituksen, tarinan ja hahmojen lisäksi oma haasteensa on siinä, kuinka ymmärrettävä tarinan juju on, kun se on runomuodossa. Runomuotoinen tarina ei etene suoraviivaisesti ja kieli on kimurantimpaa, joten luonnollisesti tekstin selkeys kärsii. Tässä tarinassa vieläpä seikkailee sekä satukissa että oikeat luonnon eläimet ja loruissa on sekä eläinten humoristista inhimillistämistä että tietoa luonnoneläimistä, joten näillä aineksilla olisi erittäin helppo epäonnistua. Lopputulos voisi olla melkoinen sillisalaatti, mutta ei, tämähän on erittäin onnistunut runokuvakirja! Riimit eivät onnu, rytmi vaihtelee mukavasti ja runoissa on sopivaa kekseliäisyyttä, jotta sekä lapsi että aikuinenkin jaksavat lukea kirjaa moneen kertaan. Kirjan lopussa kirjava kissa antaa vielä vinkkejä seuraavaa lukukertaa varten: luontoretkellä voi vaikka tutkia perhosia, laskea etanoita tai etsiä vesihiittä ja lukea kirjaa uudestaan ja uudestaan. Kirjavaa kissaa olisi mukava päästä lukemaan kotisohvalla ääneen, mutta sitä luultavasti joudun vielä odottamaan, sillä meillä on hyvin epäluuloisesti uusiin asioihin suhtautuva kolmevuotias. Uusia kirjojakaan ei ihan noin vain voida lukea, vaan se vaatii viikkojen ajan hienovaraista tyrkyttämistä.

Kirjavan kissan kuvitus on positiivinen yllätys. Harvoin törmää uusiin lastenkirjakuvittajiin, joiden jälki olisi näin valmista ja toimivaa. Kirja on saanut alkunsa Lotta Kujanpään ja Ilma-Sofia Kuismasen yhteisestä näyttelystä, jossa kuvat ja lorut olivat esillä ja saivat hyvää palautetta. Ei ole silti itsestäänselvää, että samat kuvat toimisivat paitsi näyttelyssä, myös lastenkirjan kuvituksena. Joskus hyvätkin kuvat kärsivät huonosta taitosta tai joutuvat liian ahtaalle pienikokoisessa kirjassa. Tästä kirjasta ei ensilukemalla silti tullut hetkeksikään mieleen, etteikö nämä kuvat olisi tehty juuri tätä kirjaa varten.

Tästä kirjasta en nyt kyllä löydä kuin yhden huonon puolen: Koska tekijät ovat ennestään lastenkirjapuolella tuntemattomia ja kirja tulee pieneltä kustantamolta, sitä ei ole hankittu koko kaupungin kirjastoihin kuin muutama hassu kappale. Toivottavasti saadaan ostettua lisää, sillä kyllä tämä lukijoille ja lainaajille varmasti kelpaisi.

Ylismaan Gregor

Suzanne Collins : Ylismaan Gregor (Alismaan tarinat 1). WSOY 2013. 302 s.

11-vuotias Gregor on perheensä vanhimpana lapsena joutunut vastaamaan asioista, joista muut lapset eivät vielä joudu huolehtimaan. Heidän isänsä on kadonnut – aivan varmasti kadonnut, ei kuollut! Isän poissa ollessa Gregorin rooli perheessä muuttui, ja tarkalleen ottaen kahteen vuoteen, seitsemään kuukauteen ja kolmeentoista päivään hän ei ole enää kokenut aitoa iloa. Kun äiti on töissä, hänen on huolehdittava paitsi pienemmistä sisaruksistaan, myös mummosta, joka on enää vain hetkittäin tässä todellisuudessa. Gregor ei anna itselleen lupaa haaveilla tai ajatella tulevaisuutta, sillä hänestä tuntuu, että jos hän alkaa kuvitella, mitä tapahtuu kun isä tulee takaisin, mikään haaveista ei koskaan tule toteutumaan.

Eräänä päivänä Gregor putoaa 2-vuotiaan pikkusiskonsa Bootsin kanssa talonsa kellarin pyykkituvan kautta Alismaahan, jonka pimeydessä elää valkohiuksisten ja violettisilmäisten ihmisten lisäksi jättiläiskokoisia rottia, lepakoita, torakoita, hämähäkkejä ja ties mitä muita otuksia. Gregor viedään valtavan lepakon kyydissä ihmisten kaupunkiin Regaliaan, jossa hän tuntee olevansa vankina. Alismaan ihmiset tuntuvat pitävän itsestäänselvänä, että Gregor jää Alismaahan, mutta hän päättää yrittää pakoon mahdollisimman pian. Hän ei todellakaan aio jäädä tähän synkkään maailmaan.

Pakoyritys kuitenkin päättyy ikävästi, sillä Gregor ei tiedä, että tässä maailmassa kukaan ei voi selviytyä yksin. Alismaan ihmiset joutuvat asettamaan itsensä suureen vaaraan pelastaakseen paenneen ylismaalaisen. Osa heistä kuitenkin uskoo, että Gregor on löydettävä, sillä hän saattaisi olla se, josta muinainen ennustus kertoo. Gregor itse ei tietenkään osaa pitää itseään luvattuna soturina. Hänelle kuitenkin kerrotaan, että hän näyttää aivan eräältä toiselta aiemmin Alismaahan päätyneeltä Ylismaalaiselta. Epäilys siitä, että isä saattaisi löytyä Alismaasta, riittää hänelle syyksi lähteä mukaan ennustuksen kuvaamalle etsintäretkelle.

Hahmogalleria on mielenkiintoinen ja omintakeinen. Myös nämä pimeydessä elävät, epämiellyttävinäkin pidetyt eläimet on kohdattava sellaisina kuin ne ovat ja kunnioitettava sekä eläinlajin että yksilön luonnetta ja ominaisuuksia. Kaikkein ennakkoluulottomin on pieni Boots, joka pitää koko maailmaa ystävänään. Tämän mutkattoman lähestymistavan ja erinäisten muiden kykyjensä ansiosta hän saa koko torakoiden heimon ehdottomasti puolelleen. Ne ovat valmiit uhraamaan mitä tahansa pelastaakseen Bootsin.

Minä olen ipanan ansiosta alkanut jo tottua pitämään lepakoita kiinnostavina ja söpöinäkin eläiminä, joten ihmisen ja lepakon välinen elämänmittainen luottamus, ystävyys ja sitoutuminen ja varsinkin itse sitoutumisseremonia saivat minut herkistymään. Kunhan ipana vielä tuosta vähän kasvaa, niin tämä sama kohta tulee varmasti tekemään häneenkin suuren vaikutuksen:

Elämässä, kuolemassa sitoudun vain sinuun

lepakkoni Ares, joka uskot, luotat minuun.

Yön ja tulen, sodan, taiston tuiman teillä

sinut pelastan, kun yhteinen on henki meillä.

Ylismaan Gregor on Nälkäpeliä yksiulottoisempi ja helpompi mutta silti erittäin kelvollinen fantasiaseikkailu. Minä oikeastaan pidän tällaisesta suoraviivaisesta juonesta, jossa ei tule koko ajan uusia ja uusia käänteitä. Ylismaan Gregor ei ole yhtä verinen ja raakakaan kuin Nälkäpeli, joten se sopii selvästi Nälkäpeliä nuoremmille lukijoille.

Jokilaivan tarinoita eli unelmia pitää olla!

Lucy Kincaid : Jokilaivan tarinoita. Kirjalito 1983. 192 s. Kuvittaja Eric Kincaid.

Joskus on niin vaikea vain olla. Antaa ajan kulua, viettää aikaa tekemättä mitään hyödyllistä. Olla suorittamatta ja tekemättä mitään, mitä olisi tarkoitus saada valmiiksi. Olla menemättä minnekään ja tavoittelematta mitään. Suunnata ajatuksensa siihen, mitä on nyt eikä siihen, mitä voisi tai pitäisi olla.

Olemisen oppikirjaksi päätin viikonloppuna kaivaa hyllystä esiin Jokilaivan tarinoita. Lumihankia sulattavana kaatosateisena kevätpäivänä siitä oli hyvä hakea myös toivottavasti mahdollisimman pian edessä olevaa kesän lämpöistä tunnelmaa.

Tomppa, Make ja Vesseli istuvat aurinkoisena kesäaamuna huljuttelemassa varpaitaan rantavedessä. Vesseli kertoo haaveilevansa laivassa asumisesta, ja siinä samassa Tomppa ponnahtaa pystyyn ja vie ystävänsä katsomaan Tulppaania. Voisiko haave noin vain toteutua? Ystävykset muuttavat Tulppaani-nimiseen jokilaivaan ja lähtevät matkaan. Tompan, Maken ja Vesselin päivät täyttyvät laivaelämän arkisista puuhista, pienistä, yllättävistä vastoinkäymisistä ja joskus lämpöisistä ja joskus epämiellyttävistä kohtaamisista toisten eläinten kanssa. Heti matkan alussa ystävykset saavat ristikseen töykeän ja itsekeskeisen mutta omasta mielestään hyvin avuliaan Elmeri-sammakon, josta on lopulta paljon vaivaa. Elmerin itsekkyydessä ja kohtuuttomuudessa on muuten hyvin paljon samaa kuin toisen englantilaisen lastenkirjaklassikon sammakossa, Kaislikossa suhisee -kirjan herra Konnassa. Eräänä päivänä pelastetaan oksanhankaan juuttunut saukonpoikanen, toisena taas pidetään huolta vilustuneesta kontiaisraukasta, kerran annetaan jopa koipensa loukanneen komentelevan Elmerin tulla laivaan asumaan.Välillä joudutaan tuuliajolle, sumuun tai myrskyyn.  Kaiken kaikkiaan elämä joella on  tapahtumarikasta ja dramaattista mutta myös rauhallista ja leppoisaa.

Kirjan jokainen luku on melko itsenäinen kokonaisuus, joka sopii iltasaduksi: ei liian lyhyt, ei liian pitkä. Minuun tässä kirjassa on aina tehnyt suuren vaikutuksen se, että tapahtumat eivät ole vain vilskettä ja yhteensattumia. Monien tarinoiden etenemisen kannalta erilaiset tunteet ovat hyvin keskeisiä tekijöitä. Pelko, huoli, ärsyyntyminen, velvollisuudentunne tai auttamisenhalu kuljettavat tapahtumia eteenpäin ja rakentavat draaman kaarta. Joissakin luvuissa koko tarina perustuu eläinten välisiin ristiriitoihin.

Eric Kincaidin kuvitus on aivan ainutlaatuisen kaunista ja tunnelmallista. Eläinten ja luonnon kuvaus on herkkää ja ilmeikästä. Kuvat ovat myös niin yksityiskohtaisia, että sekä kasvi- että eläinlajit ovat helposti tunnistettavissa. Vaikka brittiläinen maalaismaisemat eivät ole minulle ennestään tuttuja näkymiä, Jokilaivan tarinoiden kuvista tulee suorastaa kaipuu päästä vaeltelemaan samoihin maisemiin. Mutta miten löytää se asenne, että matka on määränpäätä tärkeämpi? Jotta voisi vain lilliä pitkin jokea olematta matkalla mihinkään? Ja miten voisi saada elämänsä sellaiseksi, että voisi noin vain kantaa koko omaisuutensa yhteen pieneen jokilaivaan?

Uusi vuosi on hyvä aloittaa zenillä

Jon J. Muth : Pandan zentarinoita. Basam books 2012. 40 s. Suomentaja : Lauri Porceddu.

Joulu tuli ja meni. En satsannut paljon valmisteluihin ja joulustressiin, mutta siitä huolimatta ei jäänyt aikaa lukea eikä kirjoittaa lukemastaan. Sekin vähä, mitä sain aikaiseksi, on tallennettuna raakilemaisina luonnoksina, joista osa ehkä joskus saa lopullisenkin muotonsa ja pääsee blogiin, osa mitä luultavimmin ei koskaan tule valmiiksi. Blogikirjoittelun aloittaminen uudelleen tauon jälkeen alkoi jo tuntua vähän nihkeältä ja työläältä. Mutta sitten kävi taas niin, että löysin kirjan, joka aivan yksiselitteisesti kertoi, että minun on siitä kirjoitettava ja kerrottava ja oikeastaan aivan heti.

Karl, Michael ja Addy tapaavat eräänä päivänä jättiläispanda Tyynen Veden, joka asuu niiden naapurustossa. Tyyni Vesi osoittautuu karhuksi, jonka seurassa on yllättävän hyvä olla, sillä se on mukavalla tavalla erikoinen. Kaikki itsestäänselvät asiat eivät olekaan itsestäänselviä, ja mikäs voisikaan olla lapsista sen mukavampaa. He käyvät kukin vuorollaan sen luona kylässä, ja jokaiselle se kertoo pienen tarinan.

Taisin joskus kuvata jotain kuvakirjaa sanomalla, että sen jälkeen oli taas hetkisen helpompi hengittää, ja sama kuvaus pätee myös Pandan zentarinoihin. Kirja tarjoilee mielenrauhaa, pysähtymistä ja mielenkiintoisia pohdintoja. Ai niin, ja tietysti kauniita kuvia, joissa niissäkin on paljon tilaa hengittää. Tyynen Veden lapsille kertomissa tarinoissa pohditaan tavaroiden ja omaisuuden merkitystä, onnea ja negatiivisten tunteiden aiheuttamaa painolastia. Huonokin onni voi myöhemmin osoittautua hyväksi, sillä koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Eikä mikään taakka ole sen raskaampi kuin vihan ja katkeruuden kantaminen jatkuvasti mukanaan. Suuria asioita, mutta juuri niin yksinkertaisessa muodossa, että lapsikin ymmärtää. Tarinoiden sävy on erityisen miellyttävä sikäli, että ne eivät ole liian osoittelevia ja syyttäviä, vaan lempeän herätteleviä. Ne jättävät tilaa omalle oivallukselle ja ajattelulle.

Tyynen Veden kertomissa tarinoissa on muun kirjan vesivärikuvituksesta poikkeava mustavalkoinen kuvitus, mikä selkeyttää tarinaa huomattavasti. Kun lyhyeen tarinaan on upotettu kolme vieläkin lyhyempää tarinaa, tulos voisi olla sekavakin, mutta suureksi osaksi luultavasti tämän kuvitusratkaisun ansiosta rakenne pysyy hyvin kasassa. Päällisin puolin Pandan zentarinoita on sen verran simppeli ja helppo kirja, että se sopii hyvin jo pienillekin lapsille.  Vaikka tekstit eivät ole kovin pitkiä, ajateltavaa kuitenkin riittää ihan aikuisellekin. Itse asiassa harkitsen jo hiukan, että ostaisin tämän kirjan kotihyllyyn, lähinnä omaksi ilokseni. Lapselle en tätä vielä ole päässyt lukemaan, sillä ipanalla kestää aina joskus vähän pidemmänkin aikaa lämmetä minun valitsemilleni kirjoille. Voi olla, että Tyynen Veden mielenrauha on niin toiselta planeetalta tämän meidän tavaroita rakastavan ja negatiivisissa tunteissaan joskus hyvin pitkällisestikin vellovan lapsen mielenlaadun kanssa, ettei hän ehkä saakaan tästä kovin paljon irti? Nuorempi lapsi taas on tämän ensimmäisen puolen vuotensa aikana jo saanut lempinimen Tyyne, joten hän saattaa olla muutaman vuoden päästä jo paljon vastaanottavaisempaa yleisöä mielenrauhakirjalle. Mutta toki sille rauhattomammallekin tätä täytyy kokeilla, hänhän sitä mielenrauhaa juuri tarvitsisi. (Ja minä.)

Soittoa ja sosiaalisia taitoja

Pirjo Suvilehto : Otso ja soiton salaisuus. Mäntykustannus 2011.  41 s. Kuvitus: Karoliina Pertamo.

Tämä kirja kävi meillä joskus aiemminkin kirjastosta kotona kääntymässä, mutta jäi silloin lukematta. Minä usein valitsen kirjoja lainaan, mutta jätän sitten ipanan kiinnostuksen varaan sen, mitä kirjoja oikeasti luetaan. Myönnettäköön, että nyt tyrkytin tätä kirjaa vähän päättäväisemmin luettavaksi oikeastaan siksi, että voisin jatkaa tuota musiikkikuvakirjojen sarjaa myös yhdellä uudemmalla kirjalla…

Otso on karhu, jota ei taaskaan ole kutsuttu syntymäpäiville. Kukaan metsän asukas ei halua kutsua sitä juhliinsa, koska se on aina pahalla tuulella. Mäyrä viettää synttäreitään, Otso kiertelee yksin metsässä ja mellastaa, ja samaan aikaan läheisellä ihmisten kesämökillä vieraana oleva Miko haluaa esitellä viululleen metsää. Siellä Miko tapaa Otson, joka nauttii Mikon soitosta niin, että alkaa nauraa kovaan ääneen. Syntymäpäivävieraat tulevat uteliaksi, sillä karhun nauru on jotain aivan ennenkuulumatonta. Eläimet näkevät karhussa sellaisia puolia, joihin he eivät ole ennen törmänneet.

Syntymäpäiväkakun kynttilät sytyttävät tulipalon mäyrän kolossa, ja kaikki aloittavat yhdessä valtavan sammutusoperaation. Kaikkein suurimman urakan tekee Otso, ja kun palo on saatu sammumaan, Miko ja eläimet hoivaavat palovammoja saanutta Otsoa. Karhu tarjoaa kotikolonsa menettäneelle mäyrälle yösijan omassa luolassaan. Nyt Otsolla on levollinen olo, ja seuraavaksi olisi Otson vuoro kutsua ystävät juhliin.

Luin kirjan ensin itse läpi, ja vaikka siinä oli hyviä puolia, jokin myös hiukan epäilytti. Ensinnäkin kuvitus on yksinkertaisine väripintoineen ehkä enemmän pienempiin kuvakirjaikäisiin vetoavan näköinen, mutta sitten kuitenkin tekstiä on suhteellisen paljon. Yleensä kuvakirjat keskittyvät selkeämmin vain yhteen teemaan, ja minusta se onkin yksi kuvakirjan vahvuuksista. Tässä kirjassa huomio jakaantuu kahteen eri asiaan: karhun sosiaalisten taitojen puutteeseen ja musiikin terapeuttiseen vaikutukseen. Myös tarinassa tapahtuvat hypyt tilanteesta toiseen ja tästä hetkestä unen kautta menneisyyteen eli karhun lapsuuteen tekivät kirjasta ensilukemalla vähän sekavan. Tajusin kuitenkin myös sen, että se mikä näyttäytyy ajoittain öisin vauvan kanssa valvovalle ja silloin lukevalle äidille sekavana, ei välttämättä ole kuusivuotiaan mielestä yhtään liian hankalasti ymmärrettävää. Ja aivan totta, tarina oli lapselle ihan riittävän selkeä. Ipana löysi kyllä aika pian samastumiskohteita ja päiväkodin pihalta tuttuja asetelmia, joten kyllä tämä tarina taisi jollain lailla koskettaa. Sellaisia tarinoita tarvitaan, sillä ne helpottavat erilaisten tosielämän sosiaalisten tilanteiden syy-seuraussuhteiden selittämistä lapselle. Samoin ipana näytti tykkäävän siitä, että kirjassa puhuttiin karhu-, isä-, äiti- ja lintusävelistä kuten viulutunneillakin on puhuttu.

Joissain kirjastoissa tämän kirjan sisältöä kuvaavien asiasanojen joukossa on muiden muassa kiukuttelu. Se pisti vähän miettimään, sillä jos karhun mekastamista ja ärjymistä pidetään kiukutteluna, ohitetaan kokonaan se, että Otsolla oli ihan syystäkin paha mieli. Sana ”kiukuttelu” yksinkertaistaa aivan liikaa syiden ja seurausten välisiä suhteita. Se antaa ymmärtää, että kiukuttelija on väärässä ja muut oikeassa, ja että kiukuttelijan pitäisi vain ymmärtää toimia oikein niin ei olisi mitään kiukuttelun aihetta. Muut metsän eläimet olivat toisaalta ihan hyvästä syystä jättäneet Otson kaveripiirin ulkopuolelle, mutta kaikki eivät tuosta vain osaa olla juuri niin kuin muut. Kaikilla ei välttämättä ole yhtä hyvät sosiaaliset taidot, mutta silti ei ole aivan oikein vain kieltäytyä ottamasta heitä mukaan. Otson onneksi se törmäsi Mikoon ja musiikkiin, jotka saivat Otson katkaisemaan negatiiivisen kierteen kerralla. Metsässä kun ei ole äitejä, isiä tai lastentarhanopettajia siinä auttamassa.

Pikku Dodon viulu

Serena Romanelli : Pikku Dodon viulu. Lasten keskus, 1997. 24 s. Kuvitus : Hans de Beer

Minusta lapsen pitää saada valita harrastuksensa ihan itse. Mutta koska lapsi ei voi tietää erilaisista vaihtoehdoista, niin vanhempien tietysti täytyy antaa lapselleen hyvät eväät valinnan tekemiseen. Tällä periaatteella olen aina koittanut kaivella luettavaksi kirjoja, joissa soitetaan. Puhaltimia löytyy lastenkirjoista valitettavan vähän, ja sitten tässä kävikin niin, että kaksi vuotta vinguttuaan meidän kuusivuotiaamme sai oman viulun ja aloitti soittotunnit. Puhallinsoittajavanhemmat ovat kieltämättä aavistuksen pettyneitä tai vähintään ymmällään tällaisen valinnan edessä, mutta onhan se viulunsoitto nyt sentään parempi harrastus kuin vaikka jääkiekko tai raggarointi.

Uuden harrastuksen kunniaksi päätin kirjoittaa blogiin kuvakirjoista, joissa soitetaan erilaisia soittimia. Useimmat ovat oikeastaan ihan sellaisia kivoja peruskuvakirjoja, joissa ei ole muuten mitään suurta ja ihmeellistä. Olen vain halunnut pitää soittamisen ja soittimet kuvakirjojen kautta jatkuvasti esillä, sellaisena asiana, joka kuuluu elämään samalla tavalla kuin vaikka eläimet, tunteet, arkiaskareet ja mistä kaikesta niitä kuvakirjoja nyt tehdäänkään. Aloitetaan soitinkirjojen esittely vaikkapa tästä Pikku Dodon viulusta.

Pikku Dodo on oranginpoikanen, joka eräänä päivänä löytää viidakkotieltä kuorma-autosta pudonneen oudon laatikon. Laatikon sisältä paljastuu vielä omituisempi esine, josta kuuluu kummallisia kirkuvia ääniä, kun sitä tökkii laatikossa mukana olleella kepillä. Pikku Dodo ihastuu soittimeensa ja vinguttaa sitä päivästä toiseen välittämättä siitä, että muu perhe joutuu melun takia tukkimaan korvansa banaaneilla. Vähitellen Dodo oppii soittamaan kauniimmin, mutta sitten Dodolle sattuu ikävä onnettomuus ja hän menettää soittimensa.

Dodon isä yrittää hankkia uuden soittimen, mutta juuri samanlaista ei vaan löydy. Dodo ja isä lähtevät lopulta yhdessä setä Darwinin luo kaivelemaan tämän valtaisia romuvarastoja, ja kaiken sen roinan joukosta Dodo viimein löytää itselleen uuden viulun. Dodon kaverit opettelevat myös soittamaan erilaisia setä Darwinin kätköistä löytyneitä soittimia ja niin he perustavat oikean orkesterin. Mutta kauniina ja hiljaisina iltoina Dodo kiipeää korkalle puuhun ja soittaa pientä yömusiikkia sademetsälle ja kuulle.

Hans de Beerin kuvitus on herkkä mutta herkullinen. Viidakko näyttää minun silmääni jotenkin levolliselta ja aidolta, ja setä Darwinin romuvarastossa on paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia tutkittavaksi. Mukava kirja, jossa tulee kauniisti esille pienen soittajan kiintymyssuhde omaan soittimeensa. Minulle tulee elävästi mieleeni se, kun sain ensimmäisen oman soittimeni, ja samaa on ollut nyt havaittavissa tässä meidän pienessä apinassa. Voi sitä hartautta, millä kuusivuotias laittoi illalla viulunsa koteloon, antoi sille pusun, peitteli ja toivotti hyvää yötä ja kauniita unia. Toivottavasti tämä viulu ei missään vaiheessa päädy esimerkiksi krokotiilin kitaan.

Latte-siili pelastaa taas

Lybeck : Latte-siili Lofooteilla. Lasten keskus 2012. 129 s.
No niin, nyt on uusin Latte-kirja luettuna, ja takuuvarmaa tavaraa se on tämäkin.

Eräänä päivänä Kotimetsässä asuva keiju Pikku Kirivi siepataan. Korppi Raab tunnistaa sieppaajan Merikotka Groffiksi, joka asuu kaukana Lofooteilla. Metsän eläimet perustavat yhdistyksen keijun pelastamiseksi, mutta mitään konkreettista ei kukaan uskalla tehdä. Viimein jo talviunilleen hankkiutuva Latte-siili kuulee Pikku Kirivin katoamisesta. Latte päättää lähteä pelastamaan keijua ja saa mukaansa Orava Tjumin ja Piisami Flurin. Pelastuspartio löytää laivan, jonka kyydissä he pääsevät määränpäähänsä. Laivamatkalla he kohtaavat hurjan rottarosvolauman, joka aikoo kaapata laivan ja suunnata Etelämerelle, mutta Latten neuvokkuuden ja laivan kapteenin hienon suunnitelman avulla koko rottajoukko saadaan häädetyksi laivasta. Lofooteilla kotimetsäläisiä kohtaavat uudet haasteet, sillä Merikotka Groffin pesä on vuoren huipulla kaukana merellä. Ja se, joka tekee pienenkin yrityksen lähestyä Groffin linnaa, joutuu silputuksi ja ahmaistuksi ennen kuin ehtii laskea kolmeen.

Onneksi Latte-siili löytää ystäviä mistä tahansa kuin Zdenek Milerin Myyrä konsanaan, ja niin he saavat apujoukkoja pelastusretkelleen. Matka on vaaroja täynnä, mutta lopulta Pikku Kirivi löydetään ja saadaan kuljetettua turvaan.

Latte on siitä mielenkiintoinen sankari, että hän ei oikeastaan ole ollenkaan mikään sankari. Hän on ihan tavallinen, pieni ja rauhaa rakastava siili Kotimetsästä. Hänellä ei ole mitään erityisiä kykyjä, hän ei ole uhkarohkea eikä voimakas, mutta siitä huolimatta hän haluaa ja uskaltaa auttaa. Oikeastaan voisi sanoa, että se se vasta onkin todellista rohkeutta ja sankaruutta. Latten vahvuuksia ovat neuvokkuus, lannistumattomuus, terve optimismi, luottamus toisiin eläimiin ja ihmisiin, kyky ottaa apua vastaan kun sitä tarjotaan ja usko onnistumiseen silloinkin, kun se näyttää äärimmäisen epätodennäköiseltä. Latte uskoo, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Kaiken kaikkiaan Latte on hyvin sympaattinen ja, etten sanoisi, inhimillinen hahmo.

…ja sitten kun Vaahteratuvat on luettu…

Lybeck : Latte-siili ja vesikivi. Lasten keskus 2009. 146 s. Kuvitus Daniel Napp.

Mitäs sitten, kun Vaahteratupa-kirjat on luettu? Sekä ipanalle että minulle jäi hirveä hinku lukea lisää eläimellisiä seikkailuja, mutta Vaahteratupien jälkeen ei meinannut löytyä mitään vastaavia ja  riittävän hyviä satuja, jotka yltäisivät lähellekään samaan. Mutta sitten luettiin Latte-siili ja vesikivi, ja siinä oli kyllä jotain viehätystä.

Latte-siilin kotimetsä on kuolemassa, koska se on kuivunut. Kuivuminen taas johtuu Korppi Raabin kertomuksen mukaan siitä, että karhukuningas Bantur on ryöstänyt Taimenjärven pohjasta vesikiven. Latte päättää lähteä etsimään kiveä, vaikka Raab varoittelee matkan vaaroista. Jos Latte onnistuisikin selviämään susien valtakunnasta, hänet ilman muuta revittäisiin kappaleiksi ilvesten valtakunnassa. Ja jos hän onnistuisi pääsemään vielä sieltäkin elossa, karhujen valtakunnan rajalla hän viimeistään pääsisi hengestään.

Karhukuninkaan vartijat kuulustelevat Latte-siiliä

Kuvittajana on Daniel Napp, joka on tehnyt myös Mikko Murina -kuvakirjat, joten kuvitus on samalla tavalla hiukan humoristista mutta silti riittävän satumaista. Kuvat antavat kyllä kivasti hahmoille luonnetta, mutta ei tässä kirjassa ihan sellaisia suuria persoonia ole kuin Vaahteratupa-kirjoissa, ei kuvituksen eikä tekstinkään puolesta. Mutta kaiken kaikkiaan tämä on hyvä seikkailu, jossa on vaaroja ja jännitystä mutta silti tiettyä rauhallisuutta. Teksti jotenkin kutsuu lukemaan ääneen melko hitaasti. Myös tarinan etenemisessä on tiettyä vanhanaikaisen sadun rakennetta, mitä ehkä vähän selittää se, että kirjan alkuteos on vuodelta 1958. Tarinan sankari kohtaa kolme vaaraa, joista hän selviää perinteisten eläinsatujen tapaan neuvokkuutensa ansiosta.

Vesikivi löytyy karhukuninkaan luolista

Eri hahmojen nimet ovat tässä kirjassa hyvin onnistuneita. Erityisesti ilves-, susi- ja karhukansan kuninkailla on vaikuttavat nimet, joissa on juuri sopivan pelottavaa jylhyyttä: Bantur, Glufus ja Tibur. Kuvia on mukavan paljon, vaikka välillä on sellainenkin aukeama, jossa ei ole yhtään kuvaa. Tekstin asettelu kuvakirjamaisesti kuvan sisään on monessa kohdassa onnistunut ratkaisu, joka ainakin lukijalle tuo sadun maailman kokonaisvaltaisemmin läsnä olevaksi. Kuulijalle sama kokemus ei tietenkään välttämättä välity.

Latte-siilille on ilmestynyt suomeksi myös kaksi jatko-osaa, Latte-siili ja Musta Varjo (2010) sekä Latte-siili Lofooteilla (2012). Tämä uusin on meillä vielä kokonaan lukematta, mutta heti luetaan, kun vain saan sen jostain käsiini.

(Kansikuvan lähde : Lasten Keskus)