RSS-syöte

Avainsana-arkisto: hyväksyntä

Poika joka menetti muistinsa

Posted on

Kreetta Onkeli: Poika joka menetti muistinsa. Otava 2013. 110 s.

image

Eräänä kauniina kesäpäivänä poika nauraa ja nauraa niin että ehtii jo unohtaa, mille edes nauraa. Itse asiassa siiinä nauraessaan hän ehtii unohtaa kaiken muunkin. Tai ainakin kaiken tiedon siitä, kuka hän on. Kuulostaako älyttömältä? Mjoo, niinhän se kuulostaa. Eihän sellaista oikeasti tapahdu. Eikä se toisaalta ole tarpeeksi epätodellista ollakseen jotain taikaa tai fantasiaa.

Hetkessä poika siis unohtaa, kuka hän on ja miksi hän on siellä missä on. Ainoa tieto, joka hänellä on, on kirjoitettu shortsien taskusta löytyneeseen ryppyiseen lappuun: ”Arto, tule viideksi kotiin. Jälkiruuaksi mansikkajäätelöä! Halit, äiti.” Onneksi tämä muistinmenetyksen synty on lopulta vain epäolennainen asia, jonka kautta päästään kiinni varsinaiseen kertomukseen, siihen, mitä sitten tapahtui. Se on vain kaappi jonka kautta kuljetaan toisen maailmaan.

Kun ei tiedä, keiden kanssa kuuluu samaan joukkoon, ei olekaan enää helppoa ottaa kontaktia. Eivätkä niin hukassa olevaan ota kontaktia ne, joiden elämä menee kuten se heidän mielestään kuuluukin mennä. Kummalliset asiat on turvallisempi sivuuttaa. Joten muistinsa menettänyt Arto päätyy sellaisten ihmisten joukkoon, jotka ovat myös menettäneet paljon: turvallisuudentunteensa, itsekunnioituksensa, perheensä, kotinsa, tulevaisuutensa. Helsingin keskustassa notkuvaan nuorisoporukkaan kuuluva Kimo tulee ottaneeksi Arton siipiensä suojaan. Vaikka Arto on varma, että koskaan aiemmin hän ei ole syönyt ravintolassa maksamatta tai matkustanut pummilla, Kimon seurassa on turvallinen olo. Kimo puolustaa häntä jengin arvaamattomampien tyyppien, Korston ja Karvan edessä. Kimon koti ja äitikin ovat mukavia, vieraanvaraisia ja pullantuoksuisia, kunnes yhtäkkiä Arto huomaa, ettei tämän kodin tuomaan turvaan voikaan joka hetki luottaa.

Tarina on nerokkaasti rakennettu. Muistinmenetys antaa aivan erilaisen näkökulman asioihin. Muistinsa menettänyt on vain yksi heistä, jotka eivät tiedä, keitä ovat. Muistinsa ja siis samalla kotinsa ja perheensä menettänyt ei voi katsella syrjäytyneitä ulkoapäin kauhistellen. Hän voi vain kohdata ihmiset sellaisinaan ilman arvostelua, arviointia ja tuomitsemista. Tämä asetelma on ainutlaatuinen, sillä kertomuksen ihmisiä ei katsota heidän omasta näkökulmastaan mutta ei toisaalta ulkopuolisin silminkään. Heitä ei tuomita mutta ei toisaalta puolustellakaan. Tarina tekee vieraasta ja uhkaavasta inhimillistä, käsinkosketeltavan olemassaolevaa ja jollain tavalla ymmärrettävääkin.

Poika joka menetti muistinsa on pieni suuri kirja. Kirjan lyhyys ja tekstin näennäinen helppous saivat minut kirjan alkupuolella ajattelemaan, että tämänhän minä luen tuolle kahdeksanvuotiaalle, joka on kiinnostunut maailmasta, ihmisistä ja oikeudenmukaisuudesta. Mutta ehkä tarinassa kuitenkin on vielä hiukan liian ahdistavia ja todellisia asioita. Kohtaus, jossa Korston jengi tuhoaa Karvan kodittoman isän metsäasumuksen, janoaa edelleen lisää satuttamista ja tuhoamista ja suunnittelee pahoinpitelevänsä kenet tahansa kohdalle osuvan, on varmaankin ekaluokkalaiselle vielä liikaa. Fantasian maailmassa voi tapahtua kauheitakin, mutta tämän todellisen, tässä ja nyt olevan maailman pahuuden ja pahan olon kohtaaminen on aivan eri asia. Vaikea arvioida, koska hiuksenhienot erot yksityiskohdissa ja tunnelmassa voivat muuttaa lukuelämyksen niin, ettei se tunnukaan liian pelottavalta vaan syvältä ja vaikuttavalta kokemukselta. Hiukan kyllä tekisi mieli kokeilla, koska luulen, että tällaisten aikuisten mielestä vaikeiden aiheiden kohdalla tulee usein pikemminkin aliarvioitua lapsen ymmärrystä ja kykyä käsitellä asioita.

Poika joka menetti muistinsa on lastenkirjana sikäli erityinen, että melkoinen osa sen annista on itse tarinan ja juonenkuljetuksen ulkopuolella. Teksti johdattelee miettimään ja pohtimaan, tunnustelemaan omia tunteita ja kokemuksia. Se sisältää pieniä huomioita ja suuria totuuksia:

Arto mietti, miksi ihmiset pyysivät anteeksi vasta sitten, kun kaikki oli rikottu, eikä mitään ollut enää tehtävissä. Anteeksi oli pelkkä sana, jolla pääsi luikertelemaan hankalista tilanteista.

 

Me Rosvolat ja vaakunaväijy

Posted on

image

Siri Kolu : Me Rosvolat ja vaakunaväijy. Otava 2013. 223 s.

Uusi Rosvolat-kirja on asunut meillä noin kaksi vuorokautta. Ensin sen luimme mies ja minä vähän vuorovedolla ja sitten minä ipanalle ääneen. Johan tätä oli odotettu! Ensimmäinen tunne oli kuitenkin pettymys: siis mitä! Ihan oikeastiko tästä ei ole tulossa äänikirjaa?! Mitä me nyt kuuntelemme seuraavan vuoden ajan automatkoilla? Niitä samoja vanhojako? Tiedän yhden, jonka pää ehkä jo leviää (se en ole minä). Ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin lukea se itse ipanalle äänikirjaksi.

Viljan perhe on joutunut sekä muuttamaan että muuttumaan edellisen kirjan tapahtumien jälkeen. Vanha koti oli liian vaarallinen, kun Hurmalat olisivat koska tahansa voineet kävellä ovelle. Viljan mielestä muutossa ehdottomasti parasta on se, että samassa talossa pari kerrosta ylempänä on myös Rosvoloiden toinen tukikohta, jossa asuvat Hele ja Kaija. Ei ole enää erikseen veronmaksaja-arkea ja rosvojuhlaa, vaan rosvomaailma sekoittuu arkeen ja koko Vainistojen perheeseen.

Viljan isä, tunnollisista tunnollisin ja kunnollisin Jouni Vainisto, potee identiteettikriisiä. Saatuaan selville olevansa rosvosukua hän löytää ensimmäistä kertaa asioita, jotka tekevät hänet onnelliseksi, eivätkä ne todellakaan ole mitään lomakkeen täyttämistä ja kaiken oikein tekemistä. Hänen kapinansa on tavallaan, hmm, naurettavan kesyä, mutta sisällä kuplii kuitenkin todellinen muutos. Rosvona oleminen on muutakin kuin ryöstelyä ja hurjaa elämää – se on myös perheen, ystävien, herkuttelun ja hauskanpidon arvostamista. Melkein kuin Vainistoilla olisi nyt ensimmäistä kertaa todella jotain yhteistä? Vanamokaan ei aio jäädä rosvoelämän ulkopuolelle, mutta hän etsii itselleen luontaista tapaa olla rosvo. Ensimmäinen ja tärkein pohdittava asia on tietysti rosvolookin abc – johan se Hurja-Kaarlokin sanoi, että maantierosvon tärkeimpiin ominaisuuksiin kuuluu ulkonäkö!

Rosvolat ja Vainistot etsivät rosvosukujen vaakunoihin piilotettuja tavuja, joiden avulla he uskovat saavansa purettua koodin ja avattua Helmeri Kvistin rasian. Rasiassa oletetaan olevan puolet Kvistin rosvousoppaasta, jonka avulla Rosvolat voisivat nostaa Suomen maantierosvouksen uuteen kukoistukseen, saavuttaa suurta rosvoviisautta ja yhdistää riitaantuneet rosvosuvut. No, kaiken kaikkiaan tämä kuvio on minusta pikkuisen heppoinen, mutta toisaalta ei sillä tarvitse tarinaa lukiessaan päätään vaivata. Juoni etenee kuin juna ja toimii kuin junan vessa, joten mitä pienistä. Toisaalta minä en myöskään ole ihan tämän jatko-osan peruslukija, sillä ehkä kovin moni ei ole sekä lukenut että kuunnellut edellisiä osia yhteensä jo kymmeniä kertoja läpi ja edestakaisin. Tämä sarja on uponnut sekä minuun että erityisesti ipanaan aivan täysillä. Automatkoilla bongaillaan poliisiautoja ja vedetään hirveällä kiireellä rosvolippu alas ennen kuin poliisit huomaavat. Joskus meinaa pikkuisen nolottaa, kun poliisien lähellä ipana kuiskii äänekkäästi ”Ne ei saa huomata meitä! Koetetaan olla ihan tavallisen veronmaksajan näköisiä!” Myös erilaisia synkähkön näköisiä mustia pakettiautoja, selviä Stilettien autoja, pitää varoa. Heittokahvat, ufon oksennus ja äijän mäjäys kuuluvat meillä ihan jos ei nyt päivittäin, niin viikoittain käytössä olevaan sanavarastoon. Minä olen Hilda, ipanan isä tietysti Hurja-Kaarlo, ipana itse yleensä Kalle, ja onhan meillä tosiaan tuo maailmanlopun asekin, joka on sattumalta syntynyt vain pikkuisen ennen Rosvoloiden Tiuku-vauvaa. Sanotaanko nyt sitten vaikka, että aika syvällä rosvomaailmassa meillä mennään.

Viljan rooli oppaan etsinnöissä on nyt entistäkin suurempi, kun on käynyt ilmi, että hän on Helmeri Kvistin jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Muutkaan rosvosuvut eivät enää voi ohittaa häntä mitättömänä veronmaksajaperheen tyttönä. Lisäksi Viljalla on henkinen yhteys esi-isäänsä, joka ohjaa häntä toimimaan juuri niin, kuin tässä operaatiossa on toimittava. Minun makuuni Helmeri Kvistin rooli alkaa tässä kirjassa olla jo hiukan, no, jumalinen:

”Iso-Hemmi, minä ajattelin. Iso-Hemmi järjestelee ja ohjailee tätä kaikkea. Hän saa meidät valitsemaan pienen sivutien sen ison ohitustien sijaan. Hän saa ihan tavallisen viulistin kiipeämään vieraan talon vinttiin ja penkomaan siellä tavaroita, vaikka normaalioloissa hän ei sitä ikinä tekisi.”

Tässä kirjassa tutustutaan paremmin muihin rosvosukuihin, heidän kotioloihinsa ja erityisiin vahvuuksiin, heikkouksiin ja omituisuuksiin. Mielenkiintoista väkeä, täytyy sanoa. Viljakin tajuaa, että oikeastaan hän ei tiedä rosvomaailmasta vielä mitään, ja se, että luulee tietävänsä, voi olla hyvin epäkunnioittavana vanhoja rosvosukuja kohtaan. Mutta Viljan salainen ase on armoton rehellisyys. Toki Huijan voittaja osaa myös bluffata ja pitää salaisuuuksia, mutta usein suora ja rehellinen puhe vievät parhaiten eteenpäin.

”Minulla ei ollut varaa halveksua ketään, ei ainakaan ennen kuin tunsin, keitä he olivat. Tämän takia Helmeri Kvist oli pilkkonut tavut eri suvuille. Sen, joka halusi yhdistää jotakin, joka oli kallisarvoista kaikille maantierosvoille, tuli kunnioittaa ihan jokaista heistä. Tämä kunnioitus oli Iso-Hemmin arkun viisaus ja aarre.”

Kaiken kaikkiaan kunnioitus on tämän kirjan tärkeä teema, ja kunnioitus syntyy tutustumalla toisiin ja hyväksymällä heidät sellaisina kuin he ovat, puolin ja toisin. Tämä pätee paitsi toisiin rosvosukuihin, myös Viljan omaan perheeseen. Vanamo kyllä löytää vähitellen rosvoidentiteettinsä, ja hänestä aivottomine pälpätyksineen ja terävine kielineen tulee aivan erinomainen lisä Rosvoloiden huumoriin. Aiemmissa osissa naurettiin Vanamolle, nyt nauretaan Vanamon kanssa – mikä lämminhenkinen muutos!

Tipsu ja oivallusten opus

Posted on

Sari Markkanen : Tipsu ja oivallusten opus. Basam Books 2013. 58 s. Kuvittaja Meri Qvist.image

Tipsu on pieni otus, joka asuu metsässä pikkuisessa luolassaan. On päiviä, jolloin Tipsu on onnellinen ja nauttii valosta, keväästä ja elämästä, mutta joskus on päiviä, jotka tuntuvat kurjilta, vaikka mikään ei oikeastaan olisi sen huonommin kuin muulloinkaan. On eläimiä, jotka ovat Tipsun rakkaita ystäviä ja joiden kanssa on hyvä olla, mutta on myös eläimiä, jotka saavat Tipsun tuntemaan itsensä huonoksi ja epäonnistuneeksi. On hetkiä, jolloin ajatukset hyppivät paikasta toiseen, mutta jos istuu tässä ja on aina mielessään jossain muualla, onko sitä sitten lopulta koskaan oikeasti siellä missä on?

Tipsu huomaa, että hän voi joka päivä oppia uutta. Uudet oivallukset auttavat häntä tajuamaan, että itse voi vaikuttaa omaan elämäänsä, varsinkin siihen, miten näkee ja kokee ympärillään olevan todellisuuden.  Jos ajattelee tulevansa onnelliseksi sitten kun on kesä, sitten kun synttärit tai sitten kun saa jonkin uuden kapistuksen eikä huomaa olla onnellinen nyt, niin onko sitä sitten koskaan oikeasti onnellinen? Onko onni aina vain jossain tulevaisuudessa?

Eräänä päivänä käy niin, että yksi eläin toisensa jälkeen tiuskii ja ärisee Tipsulle ja sanoo, että hän on kömpelö ja epäonnistunut. Hän on oikeastaan aina ollut vain tuollainen maanvaiva. Vähitellen Tipsu alkaa uskoa, että muut varmaan ovat oikeassa. Onneksi pöllö tuntee Tipsun ja huomaa, että nyt hänellä eivät ole kaikki asiat kohdallaan. Pöllön viisaat sanat auttavat Tipsua ymmärtämään, että vaikka muuta sanoisivat mitä, hän on hyvä juuri omana itsenään:

”Pahat ajatukset ovat kuin rikkaruoho, joka valtaa kauneimmankin kukkapenkin, jos sen suinkin antaa kasvaa. Kun ajatuksiin alkaa uskoa ja niitä toistella mielessään, se on kuin antaisi niille parasta multaa kasvupohjaksi. – – Tiesitkö Tipsu, että jokainen vesipisara on erilainen ja ainutlaatuinen juuri sellaisena kuin on. Me kaikki olemme ihmeellisiä. Ne jotka toisin sanovat, ovat vain kadottaneet tien omaan sydämeensä ja viisauteensa. Ja kun uskomme pahaa itsestä, alamme vähitellen uskoa sitä myös muista, ja kaikki synkkenee.”

image

Tipsu ja oivallusten opus -kirjan kirjoittaja Sari Markkanen on mindfulness-ohjaaja ja kirja johdattaa tarinan muodossa mindfulness-harjoituksen perusasioihin. Minä en juurikaan mindfulnessia tunne ja minulla oli jonkun verran ennakkoluuloja tämän kirjan suhteen. Vaikka itse kyllä koen tällaisesta ajattelusta saavani jotain positiivista niin silti minua hiukan mietityttää, miten se toimii lapsella, jonka minuus on kehittymättömämpi kuin aikuisen? Toisaalta lasten kyky ajatella saattaa joskus yllättää rajattomalla ennakkoluulottomuudellaan ja epäkonventionaalisuudellaan. Entä sitten synnynnäiset temperamenttierot? Pitäisikö kaikkien pyrkiä olemaan tasaisia ja positiivisia? Sopiiko mindfulnessin positiiviseen suhtautumiseen kannustava ajattelu kaikille temperamenttityypeille? Onko positiivisuus kaikille temperamenteille yleensäkään yhtä mahdollinen ja tavoiteltava ominaisuus? Voiko positiivisen ajattelun paremmuuden korostaminen vahvistaa entisestään asioihin varautuneesti ja epäilevästi suhtautuvan negatiivista minäkuvaa?

Minä koitin meidän negatiivisiin tunteisiin vellomaan jäävälle ipanalle korostaa, että nämä harjoitukset ovat sellaisia, joita voi kokeilla,  olisiko niistä apua. En halunnut antaa sellaista kuvaa, että negatiivinen ajattelu on väärää ja tässä tarinassa neuvotaan, miten oikeasti pitäisi ajatella. Takakansitekstin mukaan tarinat onkin suunnattu 6 – 11 -vuotiaille, ja tämä ikäsuositus kertoo varmaan hyvin siitä, että tarinoiden sisältämät ajatukset ja mindfulness-harjoitukset eivät ehkä ole parhaimmmillaan tätä pienempien lasten kanssa, joilla tietyt minuuden alueet eivät ole vielä kehittyneet kovin pitkälle. Ipanan mielestä kirja näytti kyllä päälle päin siltä, että se varmaan on vähän pienemmille lapsille, ja minun piti ihan tosissani vakuuttaa hänelle, että tämä nimenomaan on isommille, ja pienet eivät ehkä edes pysty näitä juttuja kunnolla ymmärtämään. Tipsun oivallukset kuitenkin vaativat jo jonkin verran loogista tai filosofista ajattelua sekä toden ja kuvitelman erottamista.

Minua kiinnostaisi kovasti tietää, miten ja millä tasolla lapsi ymmärtää Tipsun ajatusharjoitukset. Meillä seitsemänvuotias kuunteli hiljaa ja jokin tarinaoissa sai selvästi miettimään sitä, miten eri tavalla asioita voi ajatella. Minä luulen ja uskon, että osa Tipsun oivalluksista jäi jonnekin mielen perukoille muhimaan. Ehkä ne aikanaan siellä kypsyvät. Joitain ajatuksia ihminen voi olla valmis ottamaan vastaan ja toisia taas ei, ainakaan vielä. Sitku-onnesta kertovan tarinan oivallus ainakin taisi mennä meidän tavarahamsterilta hiukan ohi. Juttelimme tarinan jälkeen sen opetuksesta: siitä, että jos aina odottaa jotain tapahtuvaksi ja ajattelee sitten olevansa onnellinen, niin koska sitä sitten oikeasti lopulta on onnellinen? ”Mä ainakin tiedän koska mä olen onnellinen. Sitten kun minä saan sen Ninjago-kalkkarokopterin!”

Selvä. Just tämähän se opetus olikin.

Joka tapauksessa ainakin osa Tipsunkin mindfullness-harjoituksista voisi olla hyväksi ihan kaikille: läsnäolo, rauhoittuminen ja pienistä asioista nauttiminen ovat varmasti jokaisen elämässä tarpeen.

image

Kalmankalliot

Posted on

Asphyxia : Hautomo (Kalmankalliot 1). Karisto 2013. 128 s.

image

Etukäteen odotin tämän Kalmankallio-kirjan olevan jotain muuta kuin mitä se on. Odotusten ja todellisuuden ristiriita hiukan häiritsee tämän kirjan arvioimista, sillä se ei ole hyvä kirja sellaisena, kuin millainen kuvittelin sen olevan. Se on aivan toisenlainen, enkä oikein vielä tiedä, onko se hyvä sellaisena, toisenlaisena.  Odotin helppolukuista kauhutarinaa, ja tähän oletukseen minun päässäni sisältyi myös ajatus humoristisuuudesta. Hautomo on kuitenkin goottihenkinen tarina, jonka pohjavire on pikemminkin vakava kuin hauska. Helppolukuisuutta verottaa tekstin koko, vaikka toki runsas kuvitus keventää ja nopeuttaa lukemista. Kauhuakaan kirja ei oikeastaan sisällä, vaikka nukkehahmot hiukan zombiemaisilta näyttävätkin.

Martta Kalmankallio asuu isossa vanhassa talossa. Hänen isänsä on kuollut Martan ollessa aivan pieni, mutta Velvetta-äiti suree edelleen miestään ja menetettyä tulevaisuuttaan suurperheen äitinä. Velvetta on ompelija ja hän ompelee yöt ja päivät pukuja lähiseudun rouville. Kaiken jäljelle jäävän ajan hän viettää miehensä hautakammiossa heidän puutarhassaan. Martan suurin unelma onkin saada äitinsä vielä joskus nauramaan, mutta edes oma tytär ei tuota Velvettalle iloa. Kun Martta yrittää osoittaa olevansa jonkin arvoinen, kaikki vain menee pieleen. Tarkoitus hänellä kyllä on hyvä, mutta hän ei onnistu ilahduttamaan  äitiään eikä edes isoisäänsä.

Martan isoisä on parantavia rohtoja keittelevä apteekkari, jonka oppilaaksi Martta haluaisi päästä. Isoisä ei kuitenkaan kelpuuta Marttaa oppilaakseen, sillä hänen mielestään tällä ei ole lahjoja taikuuteen eikä parantamiseen. Ei siis ihme, että Martta tuntee aina olevansa vähän vääränlainen ja epäonnistunut. Hän yrittää löytää oman lahjakkuutensa ja olla Martta Maanmainionmahtava. Mutta ehkä parasta olisikin, jos ei tarvitsisi olla paras ollakseen joku tärkeä? Martan omien lahjojen ja taipumusten sekä hänelle tärkeimpien ihmisten hyväksynnän epätoivoinen etsiminen ovat sydäntäsärkevää luettavaa, mutta onneksi lopulta Martan ansiosta perheeseen tulee joku, joka muuttaa ja vapauttaa koko perheen toivottomasti jumiutuneet tunteet ja vuorovaikutussuhteet.

Hautomo on päiväkirjaromaani, jossa on tyylillisesti jotain tuttua sekä muista varhaisteini-ikäisten päiväkirjaromaaneista että kieltämättä myös omista suunnilleen samanikäisenä kirjoittamistani päiväkirjoista. Tästä syystä arviointi myös vaikeutuu, sillä tuttuuden tunne aiheuttaa hetkellisiä myötähäpeän tunteita, kun erinäiset tekstuaaliset temppuilut tuntuvat ensin hiukan typeriltä, ja sitten heti perään tajuan käyttäneeni itse aivan vastaavia silloin joskus.
image

Hautomo aloittaa Kalmankalliot-kirjasarjan, joka on alun perin australialainen nukketeatteriesitysten sarja. Tarinat on siirretty kirjan muotoon ja niistä on luonnollisesti pyritty luomaan nukketeatteriesitysten kaltainen visuaalinen kokemus. Kuvitus on hyvin pitkälti peräisin esitysten rekvisiitasta. Kirjan kirjoittaja Asphyxia on sirkus- ja nukketeatteritaiteilija, joka on rakentanut itse sekä nuket että niiden kodin. Tämä koti kulkee esityksissä mukana matkalaukun kokoisten, paksujen kirjojen muodossa, ja jokaisen kirjan sisään on luotu osa Kalmankallioiden kodin miniatyyrimaailmaa. Kirjan kuvituksen lumoavinta antia ovatkin kuvat Kalmankallioiden ihastuttavasta pienoiskodista.

Kirjan lopussa Asphyxia kertoo, kuinka Kalmankalliot syntyivät. Netistä löytyy lisää taustatietoa sekä Kalmankallioista että taiteilijasta itsestään, ja Kalmankallioiden kotisivuilta (thegrimstones.com) käy ilmi, että Kalmankalliot on jotain enemmän kuin vain kirja ja nukketeatteriesitys. Taustalla on selvästi myös voimaannuttavia taidekasvatuspyrkimyksiä. Perheen sisäinen rakkaus, erilaisuuden hyväksyminen ja omien taitojensa löytäminen ovat Kalmankallioiden kantavia teemoja, joiden ympärille Asphyxia on kehittänyt erilaisia työpajoja ja esityksiin tai kirjoihin liittyviä opetusmateriaaleja. Valitettavasti meillä Suomessa on vain kirja. Se on kuitenkin ainoastaan yksi osa Kalmankallio-kokonaisuutta eikä siis millään pysty yksin olemaan mitään yhtä suurta kokonaisuus. Siitä huolimatta voin suositella tätä kirjaa. Se koskettaa juuri niin kuin kirjallisuuden, nukketeatterin tai minkä tahansa taiteen on tarkoituskin koskettaa.

image