RSS-syöte

Avainsana-arkisto: huumori

Mitä tapahtuu, kun maailman kamalin naapuri saa maailman kamalimman naapurin?

Posted on

Camilla Kuhn: Miten herra Yrmäs Korttelikyylääjä joutui kauhukääkkien kaksintaisteluun ja maailma melkein muuttui ruusunpunaiseksi. Nemo 2009. 33 s.

wpid-20151023_085047.jpg

 

Yrmäs Korttelikyylääjä on kauhukääkkä. Se sellainen äreä ukkeli, joka laittaa rappukäytävään rivin se-ja-se-kiellettyä -lappuja, jolla on kauko-ohjattava juorupeili naapureiden kyttäämistä varten ja joka reagoi joka ikiseen roskaan, ääneen tai muuhun epäkohtaan maailmassa vihaisesti, kovaäänisesti ja kohtuuttomasti.

Mutta kakarat vain räkättivät. Yrmäs Korttelikyylääjä on hauskinta, mitä he tietävät. Vähän hämärä hyypiö! Kukaan muu ei tee yhtä hassuja juttuja!

Yrmäs Korttelikyylääjän terveiset yläkerran naapurille, joka on ihan varmaan syyllinen siihen, että suklaapatukan käärepaperi roikkuu roskiksen ulkopuolella.

Yrmäs Korttelikyylääjän terveiset yläkerran naapurille, joka on ihan varmaan syyllinen siihen, että suklaapatukan käärepaperi roikkuu piharoskiksen ulkopuolella.

Mutta eräänä päivänä samaan rappukäytävään muuttaa uusi asukas, joka järkyttää Yrmäksen rauhaa. Hän soittaa hätäpuhelun KyHKÄän (Kyylääjien, Hapannaamojen ja muiden Kärttyisten Äijänkääkkien yhdistykseen) ja käy ilmi, että Tuohtuneiden Tanttojen Tukiyhdistys on juuri sijoittanut taloon yhden räpätädin, Priitta Linnunlaulun, joka ensiluokan mestariräpätäti. Tätä ei Yrmäs voi sulattaa.

Röyhkeyden huippu! Tässä rapussa vakoilen vain minä, Yrmäs Korttelikyylääjä, minä eikä kukaan muu!

Ainoa ratkaisu on kauhukääkkien kaksintaistelu. Yrmäs haastaa Priitan heittämällä hanskan tämän ovea päin. Kauhukääkät kohtaavat huomisaamuna, hyvissä ajoin ennen kuin bingo alkaa seniorikansalaisten juttutuvassa, ja kaksintaistelun häviäjän on välittömästi muutettava pois. Seuraavana päivänä kauhukääkät ja suuri joukko yleisöä kokoontuvat Kiusankuja 5:n pihaan. Kaksintaistelussa kumpikin pääsee näyttämän taitonsa erilaisissa kauhukääkille ominaisissa lajeissa: sompailussa suojatiellä ja vitkuttelussa, juoruilussa aidan yli roikkuen kunnes kuulijoiden korvat putoavat päästä ja niin edelleen.

Mutta sitä Yrmäs ei ollut ottanut huomioon, että hän saattaisi myös hävitä!

Kaksintaistelun hävinnyt Yrmäs tuntee joutavansa kaatopaikalle kaiken muun vanhan rojun sekaan.

Kaksintaistelun hävinnyt Yrmäs tuntee joutavansa kaatopaikalle kaiken muun vanhan rojun sekaan.

Tämä kirja osuu hauskasti lapsuuden ja varhaispuberteetin välimaastoon. Kirja on oikeastaan aika kuvakirjamainen, vaikka se meidän kirjastossamme onkin sijoitettu satukirjoihin. Yrmäs on ehkä lähinnä runsaasti kuvitettu lyhyt lastenromaani. Tekstimäärältään Yrmäs Korttelikyylääjä vastaisi helppolukuista kirjaa, mutta koska tekstin pienuus ja vanhanaikaisen kirjoituskoneen epätasaisuutta jäljittelevä kirjaisinlaji voivat vaikeuttaa lukemista, se ei kuitenkaan ole helppolukuinen.Todellinen kohderyhmä ei olekaan kuva- tai satukirjaikäiset eivätkä edes ne helppolukuisia itsenäisesti lukemaan siirtyneet vaan vielä hiukan isommat lapset: ne, jotka alkavat suorastaa haluta nähdä asiat niin, että joku ”rageaa” heille aivan syyttä suotta. Tässä kirjassa toki irvaillaan kauhukääkille ja myönnetään, että osa aikuisista suhtautuu aivan tarpeettoman negatiivisesti siihen, että toiset ihmiset näkyvät ja kuuluvat eivätkä kaikki toimi täsmälleen niin kuin kauhukääkän mielestä pitäisi toimia. Mutta sitten toisaalta tarina saa lukijan tuntemaan myötätuntoa yksinäistä ja itsensä tarpeettomaksi tuntevaa kääkkää kohtaan.

Kirjavan kissan luontoretki

Posted on

Lotta Kujanpää: Kirjavan kissan luontoretki. Maahenki 2015. 48 s. Kuvitus: Ilma-Sofia Kuismanen

20150722_114337

Kirjavan kissan luontoretki on runomuotoinen ja humoristinen matka pohjoisen luontoon. Matkalla tavattavat eläimet eivät kuitenkaan ole ihan tavallisia pulliaisia, vaan jokaisella on oma luonne, omat tapansa ja omat unelmansa. Vähemmistövaltuutettu rouva Norppa Lumouksen puolue ajaa luonnonsuojeluasiaa ja luonnollisesti myös norppien oikeutta omaan elintilaan. Metsotkin taistelevat elintilan puolesta, sillä niillä on käynnissä reviirikiista perisuomalaiseen tapaan: saako naapurin tontille rakentaa?

20150721_160002

20150721_160321

 

Runokuvakirja on mielenkiintoinen ja hankala kuvakirjatyyppi. Siinä on tavallista enemmän asioita, jotka voivat mennä pieleen. Kuvituksen, tarinan ja hahmojen lisäksi oma haasteensa on siinä, kuinka ymmärrettävä tarinan juju on, kun se on runomuodossa. Runomuotoinen tarina ei etene suoraviivaisesti ja kieli on kimurantimpaa, joten luonnollisesti tekstin selkeys kärsii. Tässä tarinassa vieläpä seikkailee sekä satukissa että oikeat luonnon eläimet ja loruissa on sekä eläinten humoristista inhimillistämistä että tietoa luonnoneläimistä, joten näillä aineksilla olisi erittäin helppo epäonnistua. Lopputulos voisi olla melkoinen sillisalaatti, mutta ei, tämähän on erittäin onnistunut runokuvakirja! Riimit eivät onnu, rytmi vaihtelee mukavasti ja runoissa on sopivaa kekseliäisyyttä, jotta sekä lapsi että aikuinenkin jaksavat lukea kirjaa moneen kertaan. Kirjan lopussa kirjava kissa antaa vielä vinkkejä seuraavaa lukukertaa varten: luontoretkellä voi vaikka tutkia perhosia, laskea etanoita tai etsiä vesihiittä ja lukea kirjaa uudestaan ja uudestaan. Kirjavaa kissaa olisi mukava päästä lukemaan kotisohvalla ääneen, mutta sitä luultavasti joudun vielä odottamaan, sillä meillä on hyvin epäluuloisesti uusiin asioihin suhtautuva kolmevuotias. Uusia kirjojakaan ei ihan noin vain voida lukea, vaan se vaatii viikkojen ajan hienovaraista tyrkyttämistä.

20150721_160403

Kirjavan kissan kuvitus on positiivinen yllätys. Harvoin törmää uusiin lastenkirjakuvittajiin, joiden jälki olisi näin valmista ja toimivaa. Kirja on saanut alkunsa Lotta Kujanpään ja Ilma-Sofia Kuismasen yhteisestä näyttelystä, jossa kuvat ja lorut olivat esillä ja saivat hyvää palautetta. Ei ole silti itsestäänselvää, että samat kuvat toimisivat paitsi näyttelyssä, myös lastenkirjan kuvituksena. Joskus hyvätkin kuvat kärsivät huonosta taitosta tai joutuvat liian ahtaalle pienikokoisessa kirjassa. Tästä kirjasta ei ensilukemalla silti tullut hetkeksikään mieleen, etteikö nämä kuvat olisi tehty juuri tätä kirjaa varten.

Tästä kirjasta en nyt kyllä löydä kuin yhden huonon puolen: Koska tekijät ovat ennestään lastenkirjapuolella tuntemattomia ja kirja tulee pieneltä kustantamolta, sitä ei ole hankittu koko kaupungin kirjastoihin kuin muutama hassu kappale. Toivottavasti saadaan ostettua lisää, sillä kyllä tämä lukijoille ja lainaajille varmasti kelpaisi.

Eetu ja ruma Rusina

Posted on


wpid-20130829_133902.jpgTuija Rekola : Eetu ja ruma Rusina. WSOY 2013. 61 s. Kuvitus Mervi Lindman.
 

Eräänä päivänä Eetu saa varjon. Se päivä on tarkalleen ottaen sama päivä, jolloin vauva tuodaan kotiin. Äiti ja isä menevät sekaisin ja vain lirkuttelevat vauvalle.

– Eikö ole ihana? äiti kujersi ja Eetu arvasi heti, mitä hänen pitäisi vastata.

– Joo, ihan ihana, hän sanoi maireasti, mutta hänen selkänsä taakse ilmestynyt varjo näytti oksentavan.

wpid-20130829_133929.jpg

wpid-20130829_134042.jpg

Vauva osoittautuu hyvin huutavaksi ja huonosti nukkuvaksi yksilöksi, eikä Eetun kotona voi enää kukaan nukkua kunnolla. Vanhemmatkin ovat jo aika finaalissa, eikä ole ihme, että vanhemmilta ei heru Eetulle tarpeeksi huomiota ja empatiaa. Vauva on Eetun ja erityisesti Eetun varjon mielestä ruma, huutava, kurttunaamainen rusina, ällö, hampaaton pallopää ja hajupommi, josta on päästävä eroon. Varjo keksii vaikka mitä keinoja: vauvan voisi heittää roskikseen, palauttaa postissa synnytyssairaalaan tai antaa joululahjaksi naapurin yksinäiselle mummolle. Mutta ei, Rusina on ihme sissi, joka ilmestyy aina vaan takaisin kotiin.

Vähitellen vauva kasvaa ja kehittyy. Huutaminen vähenee, mutta vaivaa siitä juonikkaasta olennosta on edelleen. Eetu ei saa käydä rauhassa edes vessassa, vaan Rusina tuppaa sinnekin mukaan.

– Tämä vauva on ihan sekopää eikä minulla ole mitään rauhaa! Eetu ärisi äidille, mutta tämä vain naureskeli.

– Miisa pitää sinusta. Sinä olet hänen ihanteensa, esikuvansa.

– Ai niinkö? Eetu ällisteli ja hänen kiukkunsa laantui vähän.

Ja melkein huomaamatta vauva hurmaa Eetunkin. Varjo pienenee ja lopulta katoaa.

Minä en ole kovin paljon lukenut pikkusisaruksen syntymästä kertovia kirjoja, koska aiemmin niille ei ollut tarvetta ja sitten kun oli, huomasin, että useimmat niistä oli suunnattu selvästi pienemmille tuleville isosisaruksille kuin tuolle meidän silloin 6-vuotiaalle ipanalle. Mutta Eetu ja ruma Rusina on ihan täysosuma meille. Vaikka se ei enää ole aivan ajankohtainen, niin sisaruskateuteen ja ainoan lapsen aseman menettämiseen liittyvien tunteiden käsittely ei ole nytkään liian myöhäistä. Tässä kirjassa tulee hyvin hienosti esille lapsen tunteiden kahtalaisuus. Toisaalta on halu miellyttää vanhempia ja olla kiltti ja kunnollinen ja toisaalta on kaikki ne negatiiviset tunteet, joille ei tunnu olevan sijaa eikä lupaa olla olemassa. Tarinan kuvitus tuo esille kumpaakin puolta. Eetun väkinäisesti jähmettynyt hymy ja seinällä raivoava musta varjo tekevät tilanteesta elävän ja tunteista käsinkosketeltavan todellisia.

Vaikka kuvitus on tällaisessa kirjassa se osatekijä, jonka mukana kirja joko seisoo tai kaatuu, niin kuvitus ei missään tapauksessa ole ainoa asia, jonka ansiosta tämä kirja jää pystyyn. Koko tarina on oivaltava, hulvattoman hauska ja lasta ymmärtävä. Synkkiä tunteita on helpompi käsitellä, kun ne selkeästi otetaan irti lapsesta ja ulkoistetaan. Lapsi pysyy koko ajan samana, varjo vain jossain vaiheessa ilmestyy ja sitten katoaa. Sekä tarina että kuvat sisältävät melkoisen riemastuttavaa huumoria, ja juuri tämä synkkien ajatusten ja tolkuttoman hauskuuden yhdistelmä taitaa tehdä tästä kirjasta niin herkullisen. Varsinkin kaikki varjon keksimät haukkumasanat ja vauvasta eroonhankkiutumiskonstit olivat ipanan mielestä erityisen hauskoja ja ilmeisesti jotenkin tunteita tuulettavia.

Kustantaja ja ainakin täällä kirjastokin on luokitellut Eetun ja ruman Rusinan kuvakirjaksi. Siihen nähden kirjassa on todella paljon tekstiä. Onpa siellä yksi sellainenkin aukeama, jolla ei ole kuvan kuvaa vaan pelkkää tekstiä. Satukirjaksi minä tätä ehkä mieluummin sanoisin. vaikka satukirjaksi se sitten taas on hiukan lyhyt.

Villirilli Manolito

Posted on

Elvira Lindo : Villirilli Manolito. Tammi 2012. 167 s. Kuvitus Emilio Urberuaga. Suomennos Tarja Härkönen.

Manolito on tavallinen, usein vähän ajattelematon ja kekseliäs madridilainen pikkukoululainen, jota äiti nimittelee ehkä ihan syystäkin apinasta seuraavaksi ja jonka opettaja pitää koko luokkaa suorastaan toivottomina pikkurikollisten alkuina. Kavereiden kanssa sattuu ja tapahtuu. Pienten koululaisten kaverisuhteet ovat epävakaita. Välillä paras kaveri Isokorva Lopéz onkin petturipelle, välillä opettajan unelmapojan, maailman täydellisimmän ja ärsyttävimmän Paquito Medinan kanssa on yllättäen tosi mukavaa ja välillä luokan pahin gänstä Ozzy Pahizkin voi olla hyvä ystävä.

Manoliton perheeseen kuuluu myös samassa kodissa asuva vaari. Ehkä kulttuurikysymys, mutta asetelma tuntuu luontevammalta kuin kotimaisissa kirjoissa. Ehkä tällaiset kolmen sukupolven perheet ovat Espanjassa yleisempiä kuin Suomessa? Voi myös olla, että kulttuuriero sai minut vain kuvittelemaan, että tämä on aivan tavallista. Suomalaisia kirjoja lukiessa sen sijaan tietää, että harvat isovanhemmat meidän kulttuurissamme oikeasti asuvat lastenlastensa kanssa, ja silloin perhekuvio tuntuu heti epäuskottavammalta.

Ensimmäinen luku sai minut melkein jättämään koko kirjan kesken. En tiedä, johtuiko se kirjailijan vai suomentajan valinnoista, mutta kieli oli siinä yksinkertaisesti ärsyttävää. Ehkä ensimmäisessä luvussa haluttiin esitellä oikein tehoiskuna Manoliton keskeiset fraasit ja sanonnat tai sitten tehdä vaikutus siihen pieneen koulupoikaan, joka ei yleensä kirjoja jaksa lukea. Sanonnat jeba jäbä, tosi eeppinen ja kaverin korvien nimittely punapersekorviksi tai pikkuveljen lempinimi Lärvinaama on kai tarkoitettu kertomaan, että tämä ei olekaan mikään tavallinen tylsä kirja. Niivvissiin. Oli vähän yliyrittämisen makua siinä ensimmäisessä luvussa. Tuli jotenkin mieleen aloittelevien räppäreiden ensimmäiset kappaleet, joiden keskeinen sisältö on kehua itseään ja omaa porukkaa ja kertoa, että meillä on asiaa ja me ollaan tosi kantaaottavia, vaikka sitten tosiaan mitään muuta sanottavaa ei olekaan.

Loppuosa kirjasta oli kyllä ihan hauskaa luettavaa, tai sitten vain totuin siihen kieleen ja kirjoitustyyliin. Nykyteinislangin jäljittely saattoi kyllä tökkiä siksikin, kun muuten tästä kirjasta kuvitusta myöden tuli hyvin vahvasti mieleen Sempén vanhat Nikke-kirjat, joissa taas ymmärrettävistä syistä on sekä tapahtumissa että kielessä tiettyä vanhanaikaisuutta. Loppujen lopuksi sekä Nikke-kirjoissa että Villirilli Manolitossa on kuitenkin sitä aivan samanlaista koulukaveripiirin kouhotusta ja värikästä perhe-elämää. Manolito on ikään kuin päivitetty versio Nikestä. Ärsytyksistäkin huolimatta Villirilli Manolito on ihan hyvää ja hauskaa koululaiskommellushuumoria.

Kansikuvan lähde: Tammi

Me Rosvolat ja iso-Hemmin arkku

Posted on

Siri Kolu : Me Rosvolat ja iso-Hemmin arkku. Kuvitus : Tuuli Juusela. Otava 2012. 270 s.

Harvoin olen tosissani innostunut mistään lastenkirjasta niin kuin Me Rosvoloista. Se on aika outoa, sillä minä en yleensä edes ihmeemmin pidä humoristisista kirjoista. Me Rosvolat nyt vaan jostain syystä osui ja upposi. Olen hankkinut nämä kaikki ihan omaksi kotihyllyyn ja lisäksi ipanalla on ensimmäinen osa äänikirjana, ja tämän kolmannenkin osan olen luvannut hankkia heti kun se vain ilmestyy. Periaatteessa en suosittelisi Rosvoloita vielä kuusivuotiaalle. Ei näissä nyt mitään liian jännittävää tai hurjaa ole, mutta koska kohderyhmä selvästi on kouluikäiset, osa sisällöstä ja huumorista menee auttamatta yli hilseen sellaiselta lapselta, jolla ei vielä ole mitään kontaktia teinien ja esimurrosikäisten maailmaan. Mutta kun itse innostuin näistä, niin en malttanut olla testaamatta, mitä ipana näistä tykkää, ja tykkäsihän se. Kyllä nyt sujuu pitkät automatkat mukavasti koko perheellä.

Me Rosvolat ja iso-Hemmin arkku on sarjan kolmas kirja, jossa rosvosuvut yrittävät löytää Helmeri Kvistin vanhan, kauan sitten kadonneen rosvousoppaan ja saada sen avulla etulyöntiaseman muihin rosvosukuihin nähden. Hurja-Kaarlo ottaa ensiaskeleitaan rosvovaltiaana, mutta hänelle ei oikein ole vielä selvää, mikä on valtiaan tehtävä. Onko valtiaan järkevää määrätä mitä huvittaa silläkin uhalla, että se vain kylvää epäsopua maantierosvojen keskuuteen? Viljan rooli rosvousoppaan etsinnässä osoittautuukin yllättävän tärkeäksi, mutta mitä sitten tapahtuu, kun Viljan kaksoiselämän eri puolet kohtaavat?

Vaikka pidin tästäkin kirjasta, niin tavallaan tämä kolmas osa oli minulle hiukan pettymys. Ehkä se pettymys on kuitenkin jotain sellaista kaipuuta siihen ensimmäisen osan kummallisen idylliseen rosvomaailmaan. Tässä kirjassa ei enää kaahata huolettomasti rosvoamassa kesäisen Suomen mökkiteillä eikä esitellä Rosvoloiden omintakeista perhedynamiikkaa ja maantierosvon elämän kirjoittamattomia sääntöjä. Kirja on hiukan sellainen Rosvola-sarjan kehittelyjakso, jossa aikaisempia teemoja muunnellaan ja kuljetetaan vähitellen kohti jotain uutta ja tuntematonta. Kehittyminen on kyllä välttämätöntä sarjan jatkon kannalta, jotta uusi kirja ei olisi vain vanhan toistoa. Rosvoperheen sisäisen dynamiikan sijaan pääpaino tässä kolmannessa osassa on rosvosukujen välisillä suhteilla ja maantierosvojen ja tavallisten veronmaksajien kohtaamisella. Vihollisrosvojoukkojen soluttautuminen Viljan perheen elämään tuo kirjaan myös tiettyä uhkaavuutta, jota tässä sarjassa ei aiemmin ole ollut. Viljan elämän kahden maailman kohtaaminen, hänen kasvamisensa ja itsenäistymisensä taitavat olla myös jatkon kannalta tärkeitä kehityslinjoja. Vainistojen on vähitellen hyväksyttävä tyttärensä sellaisena kuin hän on, ja jotenkin tähän kiteytyy minusta tämän kirjan olennaisin asia:

–       Isä, ei tällä ole sinun kanssa mitään tekemistä! Se on ihan sivuseikka, miten paljon te juttelette tai annatte viikkorahaa tai mitä ruokaa päätätte laittaa. Se ei muuta sitä, mitä minusta on tullut.

Täytyy muuten sanoa, että Siri Kolu osaa tehdä aivan loistavia aloituslauseita. Nämä kyllä tyhjentävät pajatson kertaheitolla:

Minut varastettiin kesäkuun toisella viikolla. Hyvä että varastettiin. (Me Rosvolat)

Oli ihan minun isäni vika, että Rosvoloiden täytyi hyökätä sinne viululeirille. (Me Rosvolat ja konnakaraoke)

Vanamon joutuminen vieraan rosvojoukon kynsiin oli kyllä ihan täysin minun vikani. (Me Rosvolat ja iso-Hemmin arkku)

Kansikuvan lähde: Otava

Ykkösjätkät

Posted on

Ansu Kivekäs : Ykkösjätkät. Kirjava kukko -sarja. Tammi, 2012. 125 s. Kuvitus : Terese Bast.

Anton on katkera, kun äidin lupaama uimahallireissu jää väliin. Sen sijaan heille tuleekin kylään äidin opiskelukaveri Marke 9-vuotiaan poikansa kanssa. Kyösti on pari vuotta Antonia vanhempi ja hiukan erikoinen tapaus. Hän on pukeutunut mustaan pukuun, kiiltonahkakenkiin ja aurinkolaseihin kuin mikäkin agentti. Anton on ensin aivan ihmeissään, mutta yhteiset jutut kyllä löytyvät nopeasti. Muuttomiehet Hikinen ja mänitsör laittavat Antonin kodin uuteen uskoon ja hävittäjälentäjien jäljiltä taas naapurin mummon parveke on yksi hävityksen kauhistus.

Ykkösjätkät on helppolukuinen Kirjava kukko -sarjan kirja, jossa on suhteessa sarjan muihin kirjoihinkin sopivan vähän ja sopivan suurikokoista tekstiä. Tämä on kiva kirja sekä minun että 6-vuotiaan testikuulijan mielestä. Kirja on jaettu kolmeen osaan, jotka koostuvat vielä erikseen lyhyistä luvuista. Kyösti on hauska ja omalaatuinen, mutta silti ainakin minun silmääni ihan todentuntuinen hahmo. Kyöstin tapa reagoida vanhempien kieltoihin ja käskyihin agenttityyliin on myös minusta huvittava, samaan tyyliin kuin Lassi ja Leevi – niin absurdia ja niin lähellä tosielämää:

–          Kiitos, mutta ei kiitos, Kyösti keskeytti. – Minä syön vain aitoja dominokeksejä, joiden halkaisija on keskimäärin neljä pilkku kolme senttimetriä…

–          Kyöstiii! Marke sanoi taas SILLÄ äänellä. – Kyösti!

–          Ja Kyösti kuulee! Tämä selvä, Kyösti mumisi taas paidankaulukseensa.

Ainakin aikuisia saattaa huvittaa myös poikien äitien käyttämä pseudoyliopistojargon:

–          Diskotanssin dissonanssin distanssi stimuloi, äiti sanoi.

–          Nimenomaan! Marke vastasi innoissaan.  – Omnipotentti monokkeli optikolla…

Hävittäjälentäjäleikin jälkeen kuullaan naapurin Hildur-mummon omia kokemuksia sodasta ja pommikoneiden pelottavien äänten kuuntelemisesta perunakellarissa. Kerrankin tällaisessa tilanteessa tietomäärä maltetaan pitää niin kohtuullisena, että tilanne säilyy luontevana eikä ala muistuttaa väkisin tarinaan ympättyä historian oppituntia.

Vaikka Kyöstillä ja Antonilla on kaksi vuotta ikäeroa ja Kyösti kyllä muistaa siitä vähän väliä huomauttaa, pojat tulevat silti hyvin toimeen. Viimeisessä luvussa saadaan myös huomata, että isotteleva kolmasluokkalainenkaan ei loppujen lopuksi ole ihan niin iso kuin mitä hän haluaisi olla.

On miellyttävää lukea Kyöstin kaltaisesta hiukan omalaatuisesta lapsesta näin neutraalisti kerrottuna. Erilaisuus ei ole ongelma eikä edes tarinan keskeinen sisältö. Kyöstistä ei tuoda esille mitään sellaista, josta kävisi ilmi, että hän olisi oikeasti jollain tavalla poikkeava. Kunhan nyt vain on hiukan omanlaisensa, vilkkaalla mielikuvituksella varustettu poika.

(Kansikuvan lähde: Tammi)

Hauskan haastava Taro

Posted on

Timo Parvela : Taro maan ytimessä.

Kuvitus :  Jussi Kaakinen. WSOY, 2010.

Taro maan ytimessä on saanut maata yllättävän paljon kirjaston hyllyssä. Siitäkin huolimatta, että olen pitänyt sitä paljon tyrkyllä esittelytelineessä. Lopulta piti siis ottaa Taro meille kotiin kunnon koekäyttöön.

(Tässä kohdassa on huomautettava, että vaikka luemme kyllä kotona paljon, niin emme lue massoittain kirjoja. Emme lue läpi läheskään kaikkea sitä, mitä meille pienen kirjaston lastenosastolle tulee. Ipana kun ihastuu johonkin kirjaan, sitä luetaan läpi kerta toisensa perään, joten ihan kaikkea ei ehdi lukea.)

Kirjassa Taro ja hänen karhuystävänsä alkavat kaivaa kuoppaa ja päätyvät lopulta rakentamallaan koneella maan ytimeen. Siellä asuu hirviömäinen jättiläistoukka, joka uhkaa jauhaa koko maapallon leuoissaan hiekaksi, ellei Taro anna hänelle keksejä – mutta karhu menee ja hotkaisee keksit parempiin suihin. Taron on pelastettava maailma jättiläistoukan kidasta!

Edelleen aion laittaa tätä kirjaa tyrkylle, ja nyt ehkä vieläkin enemmän kuin ennen, sillä kirja on mukavalla tavalla haastava sekä aikuiselle että lapselle. Taro ei ole parhaimmillaan aivan pienimpien kuvakirjaikäisten lasten kanssa, sillä se vaatii lapselta kykyä seurata sarjakuvamaista kuvitusta ja päätellä siitä asioita, joita ei sanota tekstissä. Jos ei tätä lukiessa kuvanlukutaito kehity, niin ei sitten mistään. Tekee muuten ihan hyvää tällekin hyvin tekstikeskeiselle äidille. Taro haastaa myös aikuisen ennakkokäsitykset siitä, millainen kuvakirjan pitäisi olla. Surrealismi ja scifi-henkisyys eivät ole kuvakirjoissa kovin tuttua. Kirja ei anna ”oikeita” selityksiä, vaan esimerkiksi se, mitä maan ytimessä on, on täysin Taron oman mielikuvituksen tuotetta. Lapsen kanssa siis saattaa vähän joutua keskustelemaan siitä, mitkä tarinan elementit ovat todellisuudessa mahdollisia ja mitkä eivät. Taro ei ole ns. kasvatuksellinen kirja, mutta ei silti puhtaasti viihteellinenkään, sillä sellaiseksi se on liian haastava.

Mutta tämä haaste kannattaa ottaa vastaan, sillä luvassa on paljon huumoria ja jännitystä!

(Kuvan lähde: WSOY)