Sodasta ja rauhasta

Maarit Malmberg : Aapeli ja sotaveteraani Reino. Minerva 2010. 34 s. Kuvitus : Jouni Koponen

Ipana on hyvin kiinnostunut kuulemaan uutisia. Meillä ei tv-lähetyksiä näy eikä radiotakaan kuunnella paljon, joten hän ei pääse turtumaan jatkuvaan uutisvirtaan, vaan kuuntelee joka kerta uutiset tarkasti. Ne myös herättävät kysymyksiä, ja yhtenä kysymystenherättäjänä toimivat sodat ja levottomuudet eri puolilla maailmaa. Voisiko sama tapahtua täällä Suomessa? Olemme kertoneet, että kyllä Suomessakin on sodittu, ja vieläpä niinkin lähihistoriassa, että sodan aikaan eläneitä ihmisiä on vieläkin elossa, esimerkiksi ipanan kolme isoisoäitiä. Pääpiirteittäin talvisodan osapuolet ja lopputulos on käyty läpi.

Koska ipanan tiedonjano on loputon, hän haluaisi kuulla lisää. Faktaa tai tarinoita, mitä vain. Mutta uskomattoman vähän Suomen viime sodista on kerrottu lapsille. Luulisi, että nyt Suomessa olisi jo suunnilleen selviydytty sodan traumoista ja sota-ajasta pystyttäisiin kertomaan lapsille sopivan neutraalisti, mutta itse asiassa sotien muisteleminen taitaa olla nykyään aivan uudella tavalla ristiriitaista. Siihen liittyy liian vahva militarismin, isänmaallisuuden ja sankarimyytin korostaminen, jotka taas helposti liitetään äärioikeistolaisuuteen.

Yhden satukirjan sentään löysin: Aapeli ja sotaveteraani Reino. Eräänä sateisena Aapelin äidin kukkapenkkiä ilmestyy tonkimaan koira, jonka Aapeli tunnistaa läheisessä palvelutalossa asuvan Reinon Rauha-koiraksi. Aapeli ja äiti houkuttelevat Rauhan pipareiden avulla luokseen ja lähtevät viemään sitä takaisin kotiinsa. Reino ilahtuu, kun karkulainen palaa kotiin ja kutsuu Aapelin ja äidin mehulle ja karjalanpiirakoille. Reino on kotoisin Karjalasta ja alkaa kertoa lapsuusmuistojaan. Kun Aapeli kuulee, että Reino on joskus ollut sodassakin, hänen silmänsä pyöristyvät. Hän haluaa kuulla lisää.

Reino kertoo, miten hän oli juuri päässyt armeijasta kotiin, kun sitten pitikin lähteä takaisin. Oli tulossa yleinen liikekannallepano, eli Suomi valmistautui sotaan ja armeijan käyneet miehet kutsuttiin puolustamaan maataan. Hän toimi lääkintämiehenä ja joutui pian aivan rajan tuntumaan. Aapeli miettii, pelottiko Reinoa siellä rintamalla. Ja kyllä, kyllä Reinoa pelotti. Ihan varmasti kaikkia pelotti.

Kun sota viimein päättyi, Reino ei enää voinut palata kotiinsa, sillä Suomi joutui luovuttamaan hänen kotiseutunsa Neuvostoliitolle, ja karjalaiset lähtivät evakkoon. Reino oli sen takia kyllä surullinen ja vihainenkin, mutta siitä huolimatta kaikkein tärkeintä oli, että sota loppui ja tuli rauha.

Minä olen ehkä kymmeniä ellei jopa satoja tunteja isänmaallisissa juhlissa istuneena puhallinorkesterilaisena tottunut kuulemaan loputtomat määrät maanpuolustushenkisiä puheita. Minä olen siis varmaan jossain määrin turtunut siihen tammenlehväsukupolvea yhdistävään juhlapuhetyyliin. Tässä kirjassa on kuitenkin ainakin minusta onnistuttu hyvin välttämään sotiemme veteraanit -retoriikan pahimmat karikot. Aapelia kiinnostaa sota ja Reino kertoo siitä juuri lapselle sopivasti. Kauheuksia ei kannata kovin paljon kuvailla, sillä lapsen on helpompi ymmärtää tunteilematta, tyynesti ja toteamalla kerrottujen asioiden kamaluus. Sotakokemuksesta kertoo lapselle ehkä riittävästi se, että Reino oli voimaton muualta tulevien päätösten ja sattuman oikkujen edessä, joutui pelkäämään, menettämään ystäviään ja lopulta myös kotinsa.

Aapeli ja sotaveteraani Reino -kirja on satukirjaksi melko lyhyt, sellainen kertaistumalta luettava. Teksti on melko isokokoista, joten kirja sopii myös vasta lukemaan oppineen helppolukuiseksi kirjaksi sikäli kun aihe lasta kiinnostaa. Samoilta tekijöiltä on ilmestynyt myös kirja Aapeli ja evakkomatka (Minerva 2011), ja sekin täytyy kohta hankkia meille luettavaksi. Onhan yksi näistä ipanan isoisoäideistä myös Karjalasta kotoisin oleva evakko.

Mitä vanhanaikaisempi, sitä parempi

Maailman kulkuneuvot. Maalla, ilmassa, vesillä. Kirjalito 1988. 320 s.

Merten salaisuudet. Weilin+Göös 1997. (Löytöretki-sarja) 158 s.

Meidän ipanalla on ihan pienestä asti ollut vanhanaikainen maku. Kaikki vanha ja historiallinen kiinnostaa aina enemmän kuin mikään uusi ja hieno. Sama pätee paitsi erilaisiin kulkuneuvoihin, myös kirjoihin. Minäkin pidän vanhoista kirjoista, mutta ipana on kyllä sen verran oman tiensä kulkija, että minun olisi ollut mahdoton syöttää hänelle mitään omia näkemyksiäni, ellei hän itsekin olisi luonnostaan samoilla linjoilla. Jos häntä ei joku kirja kiinnosta, niin sitä ei sitten saa hänelle millään väkisin luettua, joten me luemme vain niitä kirjoja, jotka häntä todella kiinnostavat.

Ja mikäs sen helpompaa kuin täyttää hyllyt vanhoilla lastenkirjoilla. Kirppareilta löytää vaikka mitä ja sitten on näitä, kröhöm, ammatin suomia etuja. Moni kirjaston poistokirja on saanut uuden elämän meillä. Joskus otan poistokirjoja kotiin luettaviksi, ja jos ne tuntuvat tutustumisen jälkeen kertakäyttötavaralta, ne päätyvät vielä takaisinkin sinne poistomyyntihyllyyn. Joskus taas niiden joukosta löytyy suursuosikkeja, jotka lunastavat paikkansa kotihyllyssä.

Varoitus! Seuraava vertailu sisältää paljon yleistyksiä, jotka eivät tietenkään päde kaikkiin kirjoihin.

Erityisesti vanhat lasten tietokirjat ovat aivan omaa luokkaansa. Niissä ei yritetä huvittaa ja viihdyttää lasta sellaisella epätoivon vimmalla kuin uusissa kirjoissa. Tekstit ovat pidempiä kokonaisuuksia eivätkä pelkkää silppua. Asioiden yhteydet toisiinsa käyvät selkeämmin ilmi. Kuvat ovat usein tyylikkäitä, selkeitä ja rauhallisia piirroskuvia, joissa ei vauhdilla ja äksönillä mässäillä. Sisältö on yleensä hyvin asiallista eikä mistä tahansa yritetä vääntää pieruhuumoria. Ei sillä, etteikö pieruhuumorikin uppoaisi täysillä tuohon kuusivuotiaaseen, mutta se kuitenkin helposti muuttaa tekstin tyylin aivan toisenlaiseksi, rauhattomammaksi.

Kotihyllyn lasten poistotietokirjoissa on meillä jo parisen vuotta ollut kaksi kirjaa ylitse muiden. Ne eivät loppujen lopuksi ole mitään aivan hirveän vanhoja kirjoja ainakaan minun näkökulmastani, 24 ja 15 vuotta, mutta ne taitavat olla vähän todellista ikäänsä vanhanaikaisempia kirjoja. Maailman kulkuneuvot on yli kolmen sadan sivun järkäle, jossa käydään läpi vaihe vaiheelta eri liikennevälineiden historia esihistorialliselta ajalta ”nykyaikaan” (=1980-luku) ja ”tulevaisuuteen” (=2000-luku) saakka. Mielenkiintoinen historiallisen suhteellisuudentajun kehittämisen oppitunti tuokin, vanhan tietokirjan tulevaisuutta käsittelevien lukujen lukeminen ja niistä keskusteleminen! Tekstit ovat aika pitkiä siihen nähden, että varmasti tämä kirja on ajateltu lapsen, siis koululaisen, itse luettavaksi, mutta meillä tosiaan tätä luetaan eskarilaiselle ääneen, useimmiten unisaduksi. Yksityiskohtien määrä on välillä aikuisen päätä huimaava. Ipana kuitenkin jaksaa kuunnella vaikka maailman tappiin tekstiä, jossa luetellaan esimerkiksi erilaisten alusten vesillelaskuvuosia, nopeuksia solmuina ja uppoumia tonneina. Ipanan matemaattinen käsityskyky ei oikeasti millään riitä näiden lukujen merkitysten hahmottamiseen, mutta väliäkös sillä, jos asia kerran kiinnostaa. Osa tekstistä on onneksi yleisluontoisempaakin tietoa, ei pelkkää ominaisuuksien ja lukujen luetteloa. Ja ne kuvat! Aivan mahtavan tyylikkäitä ja nostalgisia!

Toinen suosikki on Merten salaisuudet, joka kuuluu Löytöretki-nimiseen lasten tietokirjasarjaan. Sarjassa on paljon kiinnostavia kirjoja, joita kyllä löytää erittäin helposti kirppareilta ja kirjastojen poistohyllyistä, mutta olen koittanut pitää edes jotain rajaa kirjojen jemmaamisessa, joten Merten salaisuudet on ainoa tämän sarjan kirja meidän kotihyllyssämme. On meillä luettu uudempiakin meriaiheisia tietokirjoja, joista useimmat ovat paljon hienompia, kekseliäämpiä, niissä on upeammat kuvat ja mitä kaikkea, mutta sitten kuitenkin juuri tähän kirjaan palataan kerta toisensa jälkeen. Merten salaisuuksissa asiat esitetään monipuolisesti ja selkeästi, sopivan yksinkertaisesti mutta silti lasta väheksymättä. Erityisen mielenkiintoisia ipanan mielestä ovat luvut, joissa kerrotaan mereen liittyvistä myyteistä ja salaperäisistä tapahtumista: merten jumalista, taruolennoista, merihirviöistä, Atlantiksesta, Lentävästä hollantilaisesta ja Bermudan kolmiosta.

Salaisuus varjossa

Maria Gripe : Salaisuus varjossa. Tammi 1985. 277 s.

Tässä taas yksi kouluvuosien suosikki, jonka luin uudestaan.

Eletään 1910-luvun Ruotsissa. 14-vuotiaan Bertan perheeseen on tulossa uusi sisäkkö, joka onkin aivan erilainen kuin yksikään sisäkkö ennen häntä. Carolinia suositellut isoäiti kertoi hänen olevan hyvin ”itsenäinen”, mutta kukaan perheessä ei voinut kuvitella, että ihan tämänkaltaista tyttöä olisi olemassakaan. Taloudenhoitaja Svea, joka on tiukasti perheen vallankahvassa kiinni, on alusta asti Carolinin suhteen epäluuloinen. Hänestä Carolin on yksinkertaisesti epäilyttävä, turmeltunut ja sopimattomasti käyttäytyvä, mutta lapset Carolin lumoaa heti. Isoveli Roland ihastuu häneen, mikä on luonnollisesti erittäin sopimatonta, sillä eiväthän paremman perheen poika ja palvelusväkeen kuuluva tyttö voi missään tapauksessa seurustella keskenään. Kirjan minäkertoja Berta ihailee itseään vain parisen vuotta vanhempaa Carolinia. Välillä hän ja Carolin ovat melkein sydänystäviä, mutta joskus Berta silti joutuu kokemaan olevansa tyhmä, lapsellinen, kokematon ja tietämätön, yksinkertaisesti eri maailmasta kuin Carolin. Pikkusisko Nadja saa Carolinista heikon ja epävarman äidin ja ankaran Svean tilalle jonkun, joka kuuntelee, ymmärtää ja viettää hänen kanssaan aikaa.  Ihmeellinen Carolin on kuin raikas tuulahdus – välillä suorastaan pieni pyörremyrsky – jäykässä säätyläisperheessä, mutta vanhanaikainen ja tiukka Svea ei uusia tuulia kaipaa. Vähitellen lapsetkin silti huomaavat, että Caroliniin liittyy jotain salaperäistä eikä hän avoimuudestaan huolimatta koskaan oikeastaan kerro mitään itsestään. Carolin joutuu monella tapaa epäilyttävään valoon ja kohta hänen paikkansa perheen sisäkkönä on uhattuna.

Tarinassa on jotain rauhallista ja kaunista ajankuvaa, vaikka ajan ilmiöitä, esineitä tai tapakulttuuria ei aivan itsetarkoituksellisesti esitelläkään. Asiat tulevat esille hyvin luonnollisesti tarinan ohessa. Yhteiskunta on hyvin selvärajaisesti kerrostunut, ja tämän melko yläluokkaisen perheen lapset pääsevät Svean hyysäämän alkoholisoituneen ilolinnun pikkuisen Edvin-pojan ja Carolinin kautta kurkistamaan todellisuuteen, joka on aivan toisenlainen kuin heidän oma pieni, pumpulinen ja tyyni maailmansa. Titanicin uppoaminen ja sen uutisointi tekevät suuren vaikutuksen perheen nuorimpaan, 8-vuotiaaseen Nadjaan, joka näkee painajaisia eikä pysty olemaan pitkiin aikoihin iloinen. Eikö maailma olekaan hyvä, miten tällaista voi tapahtua?

Tämä kirja on todennäköisesti jäänyt minulle mieleen siksikin, että siinä käsitellään yhteiskuntaluokkien lisäksi myös sukupuolten tasa-arvoa, tai aikakauden huomioon ottaen pikemminkin epätasa-arvoa. Bertan isä vetäytyy jatkuvasti perhe-elämän ulkopuolelle, ei ole läsnä eikä ainakaan ajankäytön tasolla pidä perhettään arvossa. Naiset ja lapset muodostavat perheen, jossa isä ikään kuin käy vierailulla omasta maailmastaan, jonka täyttää tutkimustyön tekeminen. Naisen asema yhteiskunnassa puhuttaa perhettä, mutta tasa-arvon tavoittelu ei tarkoita vain naisten oikeuksien lisäämistä.

– Svea on hyvä ja lakkaa vatkuttamasta! Ei edes tiedä mistä puhuu! Eihän tuommoista kestä kuunnella! Eikö hän itse huomaa, miten typerältä tuo kuulostaa! Kun puhutaan ”yleisestä” äänioikeudesta ja jätettäisiin kuitenkin naiset sen ulkopuolelle, niin sehän on häpeämätöntä! Miten Svea voi alistua sellaiseen! Sellainen hallitsijahahmo kuin Svea! Näiden seinien sisällekö se vallanhimo supistuukin? — Jos miehet päästäisivät naiset mukaan yhteiskunnan toimiin, sanoi isoäiti, niin ehkäpä naiset puolestaan päästäisivät miehet mukaan yhteisvastuuseen kodin puolella. Siitä osapuolet varmasti hyötyisivät.
– Katsokaa vaikka poikaani, Carl Vilhelmiä. Hänellä ei ole harmainta aavistusta kodin kuulumisista, tuskin hän tohtii pistää nenäänsä keittiöön. Hän on kaiken vastuun ulkopuolella eikä pärjäisi hetkeäkään oman taitonsa varassa. Se on järkyttävää. Nykyinen tilanne sulkee miehet ja naiset erilleen toisistaan. Näin ei voi jatkua.

Jostain syystä muistin, että tässäkin kirjassa olisi ollut jotain yliluonnollista, mutta ehkä tämä mielikuva johtui vain siitä, että sellaisia kirjoja luin paljon samoihin aikoihin kuin tämänkin kirjan. Tai sitten kirjan tapahtumien sijoittuminen menneeseen maailmaan yhdistettynä perhesalaisuuksiin ja lumovoimaiseen ja arvoitukselliseen henkilöhahmoon riittävät tekemään tarinasta jollain tavalla mystisen.