RSS-syöte

Avainsana-arkisto: fantasia

Sodasta ja rakkaudesta

Posted on

Suzanne Collins: Gregor ja rottien koodi (Alismaan tarinat 5). WSOY 2016. 388 s.

image

Olen nyt tehnyt oman ennätykseni sen suhteen, kuinka paljon voi itkeä fiktiivisen henkilön kuoleman takia. Allergia-aikaan kukaan ei onneksi tule ihmettelemään, miksi silmäni ovat aamulla näin turvoksissa.

Luin illalla loppuun Ylismaan Gregorin ja rottien koodin. Ehkä kirjailija on tietoisesti noudattanut kill your darlings -periaatetta ja ainakin minun lapselleni ja näköjään minullekin rakkaimman hahmon hän meni tappamaan.

Edellisessä kirjassa Alismaan alaikäinen kuningatar Luxa julisti hiiriä joukkomurhaaville rotille sodan, joten Rottien koodi kertoo sodasta. Se tuo esiin sodan laajemman mittakaavan ja uhan: tuhottuja kaupunkeja, vaarassa olevia rakkaita, hyvästejä, joista mikä tahansa saattaa olla viimeinen. Ja verta ja kuolemaa. Veressä ja tuhkassa kahlaamista, ruumiskasojen päällä kävelemistä. Paljon verta ja tappamista. Lasten- ja nuortenkirjaksi aivan liian paljon.

Ja samaan aikaan varhaisteini-ikäisen Gregorin tunteet Luxaa kohtaan ovat kehittyneet rakkaudeksi. Hän kantaa koko ajan mukanaan sitä ainoaa valokuvaa itsestään ja Luxasta. Kuvassa he tanssivat aivan hetki sitten pidetyissä juhlissa, joista tuntuu kuitenkin olevan ikuisuus. Se oli aikana, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Silloin Gregor ei vielä tiennyt ennustuksesta, joka kertoo soturin kuolemasta. Hänen omasta kuolemastaan.

Mutta nyt mielipuolisen ja täysin manipuloitavissa olevan rottien kuninkaan Turman johtamat joukot piirittävät Alismaan ihmisten pääkaupunkia Regaliaa ja saattavat koska tahansa pystyä liittolaistensa kanssa pääsemään kaupungin muurien sisäpuolelle. Ainoa toivo tuntuu olevan siinä, että ihmiset murtaisivat omien liittolaistensa kanssa rottien viestinnässä käyttämän koodin ja saisivat selville rottien hyökkäyssuunnitelmat.

Gregor herää miettimään sodan oikeutusta ja uskonnon mielekkyyttä. Hän on oppinut kunnioittamaan Regalian perustajaa ja ennustusten kirjoittajaa Bartholomew of Sandwitchiä, mutta tajuaa yhtäkkiä, että tämä on ottanut Regalian haltuun toisilta lajeilta ja tappanut ne lähes sukupuuttoon. Rotilla ja niiden liittolaisilla on ihan yhtä suuri oikeus näihin viljavampiin elinalueisiin ja hyvä syy vihata ihmisiä. Eikä ennustuksissakaan sen puoleen ole mitään järkeä. Ne ovat moniselitteisiä ja tulkittavissa sopimaan melkein mihin tahansa, ja niihin epämääräisiin säkeisiin ihmiset perustavat kaikki päätöksensä.

Minä olen pitänyt Alismaan tarinoista, mutta tämä kirja teki erityisen suuren vaikutuksen. Osittain se voi johtua siitä, että Rottien koodi päättää sarjan. Tarinan päättyminen tuo kirjalle toisenlaisen merkityksen ja luo korkeammat odotukset, kun tietää, että tämä loppuu. Nyt aiheet ovat entistä suurempia. Sarjan aiempien osien teemat kootaan yhteen ja asetetaan ne uuteen mittakaavaan. Ja sitten tapetaan ja tullaan tapetuiksi. Mikään lastenkirja Rottien koodi ei kyllä enää ole! Vai onko se sitten loppujen lopuksi pelkästään huono asia, että taistelu toisten lajien oikeuksien polkemiseksi esitetään varhaisnuorille suorastaan graafisen julmana?

Rautakoe

Posted on

Holly Black & Cassandra Clare: Rautakoe (Magisterium 1). Otava 2015. 302 s.

Otava verkkokauppa : Magisterium : 9789511271956

Kuvan lähde: Otava

 

Nyt saatiin uusi vahva kilpailija ”mitä lukisin Harry Pottereiden jälkeen” -sarjaan! Spiderwickin kronikoiden takia kyllä oletin, että Rautakoe voisi olla hyvä, mutta ihan mitään tällaista en silti osannut odottaa. En muista aikoihin, jos koskaan Pottereiden jälkeen, lukeneeni kirjaa, jossa olisi näin paljon potentiaalia nousta kansainväliseksi fantasiakirjailmiöksi. Paljon tietysti riippuu jatko-osista, mutta odotan innolla!

”Älä koskaan luota taikuriin. Mitä ikinä teetkin, älä missään tapauksessa luota taikuriin.” Siinä käytännössä kaikki, mitä Callumin isä ikinä on kertonut Callille maagisesta maailmasta. Taikurit tulevat ja vievät pimeisiin käytäviinsä, käyttävät hyväkseen, tekevät kokeitaan eikä heidän heidän käsistään kukaan palaa elävänä. Maagit eivät piittaa kenestäkään tai mistään, ainoastaan omien tutkimustensa edistämisestä. He varastavat lapset perheiltään. He ovat hirviöitä. He tekevät lapsilla kokeita. He ovat syy siihen, että Callin äiti on kuollut. Hänen kuolemansa jälkeen Callin isä on kieltäytynyt olemasta missään tekemisissä maagien ja heidän maailmansa kanssa. Kun maagit lähtevät sotimaan, mitä tapahtuu usein, he eivät piittaa ihmisistä, jotka saavat sen vuoksi surmansa.

Mutta koska Callin vanhemmat ovat maageja ja hänellä todennäköisesti siis itselläänkin on maagisia voimia, hän saa kutsun maagien koulun, Magisteriumin, pääsykokeisiin. Ne on vain mokattava niin pahasti, että sen jälkeen saisi jatkaa tavallista elämäänsä eikä enää koskaan joutuisi vaivaamaan päätään maagien asioilla. Pääsykokeet todella menevät pieleen, vaikkakin vähän eri tavalla kuin Call oli ajatellut.

Pääsykokeessa Callum epäonnistuu täydellisesti, mutta siitä huolimatta elämä ei jatku entisellään. Sinne Call sitten päätyy, maagien tunneleihin, joissa häntä isän mukaan odottaa varma kuolema. Maagiseen elementtien maailmaan tutustuttuaan Callum alkaa kuitenkin olla sitä mieltä, että kaikki ei ehkä ole niin vaarallista kuin isä on kertonut. Mutta isä kertoi myös, että maagit ovat hyviä houkuttelemaan…

Jokainen Magisteriumin oppilas opiskelee oman mestarinsa johdolla muovaamaan maata, ilmaa, vettä ja tulta. Maagit oppivat kävelemään vahingoittumatta laavan halki, tutkimaan meren syvimpiä osia ilman happisäiliöitä, jopa lentämään. Maaginen maailma tuntuu Callista samaan aikaan sekä houkuttelevalta että pelottavalta. Hän on koko ikänsä oppinut pitämään maageja pahoina, mutta nyt hän ei enää olekaan asiasta niin varma.

Opiskelu mestari Rufuksen johdolla osoittautuu kuitenkin kaikkea muuta kuin hohdokkaaksi. Siinä missä muut ensimmäisen eli rautavuoden maagioppilaat oppivat mitä huimempia temppuja, Call ja muut Rufuksen oppilaat lajittelevat päivästä ja viikosta toiseen hiekkaa jyvä kerrallaan. Hiekkaa ja vain hiekkaa.

Ajan mittaan Callum alkaa silti viihtyä. Magisteriumissa hän on sentään vähän vähemmän friikki kuin sen ulkopuolella. Ensimmäistä kertaa ikinä hän saa jopa ystäviä. Sellaisia ystäviä, joiden puolesta hän on valmis joutumaan vaikeuksiin ja jotka ovat yhtä lailla valmiita tulemaan apuun, jos Call on pulassa.

Maagien maailmassa on eletty väkinäisen rauhansopimuksen aikaa, mutta kaikki eivät enää usko rauhan säilymiseen. Magisteriumin ympärillä on alkanut liikkua entistä enemmän kaaoksen-riivaamia petoja, mistä epäluuloisimmat ovat päätelleet, että Vihollinen ei ole noudattanut rauhansopimuksen ehtoja vaan ainoastaan kokoaa kaikessa rauhassa entistä suurempaa armeijaa.

Yhteneväisyyksiä Pottereiden kanssa on paljon. Taikamaailman sisäoppilaitokseen matkustaa tässäkin kirjassa itsensä aina erilaiseksi ja hyljeksityksi tuntenut nuori, joka ei tiedä mitään taikamaailmasta, omista taikavoimistaan eikä omasta erityisyydestään. Loppujen lopuksi olennaisimmat yhtymäkohdat ovat kuitenkin tarinan takana olevia psykologisia asetelmia, jotka tekevät tarinasta suuren kertomuksen. Varsinkin pahuutta sekä Harry että Callum joutuvat pohtimaan. Miten vastustaa pahuutta joka ei tule ulkopuolelta vaan on irrottamaton osa omaa persoonaa? Tekeekö jokin selittämätön yhteys pahuuteen ihmisestä itsestäänkin pahan?  Mikä sen lopulta ratkaisee, millainen ihminen on? Voiko ihmisen kohtalo olla etukäteen määrätty? Vai voiko omilla valinnoilla uhmata kohtaloaan?

Rautakoe lähtee synkkyydessä jostain sieltä Harry Potterien nelososan tienoilta, joten Magisteriumissa ei pääse aloittamaan ollenkaan niissä kevyen humoristisissa tunnelmissa, joissa alkupään Pottereissa vielä liikutaan. Mutta se ei toisaalta ole ollenkaan huono juttu, sillä eri tunnelmissa liikkeelle lähtevä tarina luonnollisesti tuntuu vähemmän vanhan toisinnolta. Vaikka yhtymäkohtia tosiaan on paljon, Magisteriumin maailma on kuitenkin ihan omanlaisensa. Mitään muuta negatiivista sanottavaa en Rautakokeesta ole vielä keksinyt kuin sen toimitustyön laatu: kirja on aivan pullollaan kirjoitusvirheitä, ikään kuin käytössä ei olisi ollut edes yksinkertaisintakaan oikolukuohjelmaa. Yhtään heikommassa kirjassa virheiden määrä voisi jo viedä lukuhalut, mutta näin hyvässä kirjassa sen vielä jotenkin sietää.

Hurjalinna

Posted on

Katja Krekelä: Hurjalinna. Tammi 2015. 174 s. Kuvitus: Riikka Jäntti
image

Venkura saa lähtöpassit neiti Frikadellin luota. Viidessä päivässä on jo käynyt selväksi, ettei Venkura todellakaan tiedä, miten kiillotetaan lusikoita tai leivotaan pikkuleipiä.  Niin siinä aina käy. Joskus hänen käsketään häipyä hyvä sään aikana, joskus kerätä luunsa, mutta olivatpa sanat mitkä hyvänsä, ne tarkoittavat samaa: Hänestä halutaan päästä eroon. Hän ei kuulu minnekään.

Mutta kun Venkura kuulee synkkämaineisesta Hurjalinnasta, jonne kukaan Viirastuksen kaupunkilaisista ei tietenkään ole koskaan jalallaan astunut, hän tietää, että juuri sinne hän aikoo mennä. Hän ei pelkää aavemaisia ulinoita eikä tarinoita jostain hirveästä oliosta joka puree jokaista, joka kuvitteleekaan lähestyvänsä Hurjalinnaa ja sen edessä olevaa kalmistoa. Jos jossain on jotain, jota hänen ei haluta näkevän, juuri sen hän haluaa nähdä. Ja jos valkoinen rotta, jolla on silmälappu, kaivaa jotain salamyhkäisesti maahan, se on varmasti jotain, mitä hän haluaa saada käsiinsä.

Hahmogalleria on sopivan suppea ja hahmot ovat kiinnostavia. Päähenkilö Venkura on tyttö, jota ei määräillä. Hän on äkkipikainen ja epäkohtelias, ilkikurinen ja uppiniskainen, mutta pohjimmiltaan yksinäinen lapsi. Viirastuksen kaupungista hän kaikesta varastelustaan ja äksyilystään huolimatta löytää avukseen kaksi poikaa, karamellimestarin pojan Herkon ja tämän älypääkaverin Mekrin. Heidän avullaan Venkura lopulta selvittää sekä Hurjalinnan salaperäiset ongelmat että oman erilaisuutensa salaisuuden. Itsensä ja oman paikkansa löytämisestä ja erilaisuuden hyväksymisestä ei varmasti koskaan ole liikaa tarinoita, sillä näistä aiheista käytännössä jokainen löytää jotain, joka koskettaa omaa elämää.
image

Sain kirjasta ennen lukemista käsityksen, että se olisi oikeasti “hurja” tai vähän pelottavampi, mutta oikeastaan se on pikkuisen tavallista tummasävyisemmin kuvitettu satu. Pahuuden aste on jossain siellä Ryöväri Hurjahangan tasolla: noita on hirveän pelottava, vaikka koko kirjan aikana hän ei oikeastaan tee mitään, mikä olisi pelottavaa. Mutta Hurjalinnan maailma on kiehtova: siinä on jotain steampunkia. Sellaista kevyttä, alle kouluikäisillekin sopivaa steampunkia. Maailma on vanhanaikainen ja ihastuttava. Minusta on tosi kiva, että tällainen kirja on olemassa! Tällainen synkemmän näköinen, hiukan goottilainen, kuvamaailma vetoaa nykyään yhä pienempiin lapsiin, mutta heille itse tarina saa edelleen olla kohtuullisen hyvässä, yksinkertaisessa ja vanhanaikaisessa satumaailmassa. Hurjemman visuaalisen ilmeen ansiosta koululaisetkaan eivät ihan heti tuomitse Hurjalinnaa liian lapselliseksi.
image

Riikka Jäntin kuvitus on toisaalta upea ja synkeänkaunis, mutta jotenkin epätasainen. Osa kuvituksesta on keskeneräisen oloista eivätkä kuvat aina muodosta tasapainoista kokonaisuutta. Erityisesti ihmishahmot näyttävät hiukan persoonattomilta muuten hienopiirteisessä ja vivahteikkaassa ympäristössä. Mutta siitä huolimatta kuvitus toimii ja rakentaa tarinan tunnelman juuri sopivaksi. 

Korppipäinen mies

Posted on

Enna Airik : Korppipäinen mies. Karisto 2013. 29 s. Kuvitus : Enna Airik

No niin, tulipa taas pidettyä blogitaukoa. Pienempi seikkailija on pöydillekiipeilyiässä, joten minun päiväni kuluvat lähinnä niin, että koitan pitää hänet hengissä ja edes kohtuullisen vähillä kallovammoilla. Sekä kirjoille että niistä kirjoittamiselle jää aivan luvattoman vähän aikaa, mutta sitten tulee taas yksi tällainen kirja, joka on sitä mieltä, että oli aikaa tai ei, tästä on kirjoitettava.

Emi asuu punaisessa talossa rotkon reunalla. Rotkon yli kulkee hutera silta, jonka toisessa päässä on autiotalo. Emi alkaa nähdä painajaisia, joissa korppipäinen mies sieppaa lapsia ja vangitsee heidät autiotaloon. Jostain kumman syystä mies muistuttaa hyvin paljon karkkikaupan herra Krookia, joka aina ottaa Emin syliinsä vaikka tämä ei tahtoisi. Emillä menee karkkikaupassa pitkään. Liian pitkään. Ja sieltä tullessaan hänellä on liikaa karkkia. Enemmän kuin rahalla saa.

Eräänä painajaisyönä Emi ylittää autiotalolle vievän riippusillan ja tapaa talon pihassa tytön, joka on aivan kuin hän itse. Emi haluaisi auttaa häntä, mutta tyttö on kahlittu ketjulla niin, ettei hän pääse pihasta pakoon. Kun painajaiset vain jatkuvat ja jatkuvat, isä vie Emin lopulta lintuparantajan luo. Parantaja on vanha ja viisas ja osaa valaa Emiin voimaa ja uskoa itseensä. Mutta loppu painajaisille tulee vasta sitten, kun eräänä aamuna poliisiauto tulee ja vie herra Krookin pois.

Kirjan kuvitus on jotain aivan uskomatonta, kuin pään räjäyttävä tyylien, kulttuuristen viitteiden ja merkitysten ilotulitus. Tavoitan kuvissa jotain Carl Larssonia, Elsa Beskowia, Rudolf Koivua… vanhanaikaista nostalgista, lämmintä perhe-elämää. Näiden kuvien rinnalla taas kulkee mustavalkoinen vahvasti symbolismista ammentava synkempi, fantasiaa ja goottihenkistä kauhua huokuva kuvitus, joka kertoo Emin sisäisestä todellisuudesta naamioineen, enkelinsiipineen, lintuhäkkeineen, haavoittuneine lintuineen ja rikkoutuneine marmoripatsaineen. Uskomatonta mutta totta, tämä tyylejä sekoittava kahden eri tason kuvitus muodostaa kuitenkin ehjän kokonaisuuden.

Sekä kuvissa että tarinassa kulkee kaksi tasoa rinnakkain. Finlandia junior -ehdokkaaksikin päätyneessä Laajarinteen Isä vaihtaa vapaalle -kirjassa vaivasi se, että tarinan karumpi taso ei minusta oikeastaan ollut tarkoitettu lapsen ymmärrettäväksi, sillä se toinen taso muuttaa tarinan luonteen hauskasta ahdistavaksi. Lapsi ikään kuin huijataan luulemaan tarinaa aivan toisenlaiseksi kuin se on. Tässä kirjassa minua ei samalla tavalla häiritse se, että suurin osa lapsista ei ymmärrä luettaessa sitä, minkä aikuinen kirjassa näkee. Mitä harvempi lapsi ymmärtää omakohtaisesti, sitä parempi. Mutta erona Isä vaihtaa vapaalle -kirjan tarinaan Korppipäisen miehen kumpikin taso koskettaa yhtä lailla tunteita ja melkein salpaa hengen ja tarinan henki on kummallakin tasolla sama. Sille lapselle, joka ymmärtää sen toisenkin tason, jossa ei liikuta painajaisen ja fantasian maailmassa vaan todellisuudessa, tämä kirja on kultaakin kalliimpi, koska vastaavaa kokemusta hän ei muualta saa. Hänen tunteensa saavat tulkikseen tämän tarinan.

Korppipäinen mies ei ole täsmäkirja, vaikka jollekin se voi olla sitäkin. Täsmäkirjat lähestyvät yleensä aihettaan suoremmin, joskus jopa niin suoraan, että niitä ei voi suositella kuin pedagogiseen tai terapeuttiseen käyttöön niille, joille ne tulevat todelliseen tarpeeseen. Tämä kirja taas antaa jotain kenelle tahansa. Myös kasvatuksellisessa mielessä aihe – lapsen oikeus määrätä omasta kehostaan – sopii kaikille pohdittavaksi. Tämän itsemääräämisoikeuden loukkauksen tapa jää kirjassa niin tulkinnanvaraiseksi, että sen voi jokainen lukija ajatella juuri niin vakavaksi kuin oma psyyke kestää. Liian kamalia asioita ei siis lyödä kenenkään sellaisen kasvoille, joka ei niitä kestä. Toisaalta minusta jopa tuntuu, että keskityn tässä arviossani liikaakin seksuaaliseen hyväksikäyttöön tämän kirjan teemana, sillä keskimäärin lapsilukijan tai -kuulijan kannalta koko aihe on vain salaperäinen pelon häivähdys tässä mystisen kauniissa tarinassa. Tätä kirjaa voi lukea myös samaan tapaan kuin perinteisiä satuja, joissa on pohjimmiltaan kyse vakavista asioista, vaikka niitä rankkoja asioita ei tarinan pintatasolla juuri käsiteltäisikään.

Kun vaikeaa ja ahdistavaa aihetta lähestytään näin kauniisti, siitä pahasta tulee jotain, jonka voi sanoa ääneen. Pyydän anteeksi huikea-sanan käyttöä, mutta en nyt tähän hätään keksi muutakaan sopivaa sanaa. Siis: huikea kirja, seesteinen ja rujo, koruton, karu, kamala ja kaunis, lämmin ja samalla kylmä. Onneksi kaikki tuo paha ja negatiivinen ei välity lapselle, vaan jää lähinnä aikuisen kokemukseksi.

Tuulien taikuri

Posted on

image

Reeta Aarnio : Tuulien taikuri. Otava 2013. 219 s.

Rehtori Ulla Pirtapaulan entinen luokkatoveri Marja Karma, nykyinen kuntakehityskonsultti, on palannut Kuuunankaan kostamaan. Hänen muistonsa Kuuunangasta, sen ihmisistä ja koko kouluajasta ovat pelkkää ulkopuolelle jättämistä ja haukkumista. Kun hän, katkeroitunut koulukiusattu, saa käsiinsä lähes loputtomasti valtaa ja voimaa, hän päättää tuhota koko Kuunangan. Joka yö hän nostattaa tuonpuoleisesta noudettujen tuonenmarjojen voimalla hirmumyrskyn, jonka tuhoja ei ehdita korjaamaan ennen seuraavaa yötä ja myrskyä. Puita lakoaa, sähkölinjat menevät poikki, kattopeltejä lentää taivaan tuuliin. Päivisin Marja Karma tekee tuhotöitä toisella tavalla. Tuonenmarjojen avulla hän lumoaa kunnanjohtajan viransijaisena toimivan Kalervo Karesuon uskomaan, että kunnan talouden pelastamiseksi ei ole tehtävissä muuta kuin lakkauttaa lähes kaikki julkiset palvelut.

Jokaöisiin myrskyihin ja Karesuon lumoamiseen kuluu yllättävän paljon tuonenmarjoja. Niitä on saatava lisää, mutta toista kertaa Marja Karma ei aio lähteä vaaralliselle poimintamatkalle. Joku muu saa nyt vaarantaa henkensä ja noutaa marjat hänen puolestaan. Ehkä joku väkitaitoinen lapsi olisi kaikkein helpointa manipuloida lähtemään tuonpuoleiseen ja saada vielä päälle päätteeksi hänet uskomaan, että se oli hänen oma ajatuksensa…?

Liina, Siri, Viola ja Eetu käyvät edelleen taikatunneilla, ja nyt on aika opetella tulemaan toimeen oikukkaitten väkiolentojen kanssa.  Erkaannutustunneilla käydään tuonpuoleisen rajalla etsimässä omaa voimaeläintä, mutta rajaa kauemmas heidän ei missään tapauksessa ole lupa lähteä.

Liinan perheessä odotetaan vauvaa syntyväksi, mutta ihan vielä se ei saisi syntyä. Pieni Leija-vauva syntyy kuitenkin juuri silloin kuin syntyy ja joutuu taistelemaan hengestään. Liina miettii epätoivoisesti, olisiko hänellä mitään taikakeinoa vauvan hengen pelastamiseksi. Samoihin aikoihin Liinan Maire-mummo, tai tarkemmin sanottuna isän mummon sisko, kuolee. Kun Liina on isänsä kanssa tyhjentämässä Mairen kotia, Liina tekee yllättävän löydön hänen kirjahyllystään ja saa selville, että yksi keino kyllä olisi. Mutta ennen kuin Liina ehtii toteuttaa vaaralliset aikeensa, tuonpuoleiseen pääsemiseen ja tuonenmarjojen keräämiseen tarvittavat ohjeet sisältävä  vihko katoaa. Kukapa muukaan sen olisi siepannut, kuin alituisesti Liinaa piikittelevä Anniina Alakavala…

Tämä kirjasarja onnistuu kaikesta taiasta, fantasiasta, väkiolennoista ja käynneistä tuonpuoleisessa  huolimatta uskomattoman hyvin pysymään kiinni arjessa. Päähenkilöt Liina, Siri, Viola ja Eetu toki kehittyvät sarjan edetessä, mutta pysyvät tarpeeksi samanlaisina ja tarpeeksi lapsina ollakseen hyvin todellisia henkilöitä. Sarjan tässä osassa käsitellään koulukiusaamista hienosti. Marja Karman elämään kiusaamisella on ollut valtavan suuri vaikutus, vaikka kiusaajat hädin tuskin muistavat koko ihmistä ja kiusaamista. Muistot selvästi nolottavat kiusaajia nyt aikuisena, vaikka toisaalta he eivät voikaan muistaa ainakaan ihan tarkoituksella ja aktiivisesti kiusanneensa.

Harvoin muistan lukeneeni kaunokirjallisuudessa näin monipuolista, ymmärtävää, ymmärrystä lisäävää ja eri näkökulmista katsovaa tarinaa koulukiusaamisesta. Erityisen viisas valinta minusta on se, että lasten kunnioittama rehtori Ulla Pirtapaulakin on lapsuudessaan ollut osallisena kiusaamisessa, ei ehkä aktiivisena mutta kuitenkin yhtenä, joka nauroi mukana, käänsi selkänsä ja jätti Marjan yksin. Liinan ainaisesta kiusanhengestä Anniinasta nähdään aivan uusia puolia eikä häntäkään enää pysty pitämään vain yksiselitteisen ilkeänä kiusaajana. Kun kirjassa nähdään asiat rinnakkain Liinan ja Anniinan sekä Marja Karman ja hänen entisten luokkatovereidensa kannalta, saadaan jo todella monta näkökulmaa koulukiusaamiseen. Kiusaajat ja heidän taustansa, tekojensa syyt ja heidän oma kokemuksensa tilanteesta voivat olla hyvin erilaisia ja kaikesta huolimatta jopa ymmärrettäviä. Tuulien taikurin kiusaamiskuvaukset ovat sikälikin toimivia, että niissä ei tapahdu mitään kovin ihmeellistä, vaan juuri sellaisia asioita, joita varmasti jokainen koululainen kohtaa jossain muodossa.

Ylismaan Gregor

Posted on

image

Suzanne Collins : Ylismaan Gregor (Alismaan tarinat 1). WSOY 2013. 302 s.

11-vuotias Gregor on perheensä vanhimpana lapsena joutunut vastaamaan asioista, joista muut lapset eivät vielä joudu huolehtimaan. Heidän isänsä on kadonnut – aivan varmasti kadonnut, ei kuollut! Isän poissa ollessa Gregorin rooli perheessä muuttui, ja tarkalleen ottaen kahteen vuoteen, seitsemään kuukauteen ja kolmeentoista päivään hän ei ole enää kokenut aitoa iloa. Kun äiti on töissä, hänen on huolehdittava paitsi pienemmistä sisaruksistaan, myös mummosta, joka on enää vain hetkittäin tässä todellisuudessa. Gregor ei anna itselleen lupaa haaveilla tai ajatella tulevaisuutta, sillä hänestä tuntuu, että jos hän alkaa kuvitella, mitä tapahtuu kun isä tulee takaisin, mikään haaveista ei koskaan tule toteutumaan.

Eräänä päivänä Gregor putoaa 2-vuotiaan pikkusiskonsa Bootsin kanssa talonsa kellarin pyykkituvan kautta Alismaahan, jonka pimeydessä elää valkohiuksisten ja violettisilmäisten ihmisten lisäksi jättiläiskokoisia rottia, lepakoita, torakoita, hämähäkkejä ja ties mitä muita otuksia. Gregor viedään valtavan lepakon kyydissä ihmisten kaupunkiin Regaliaan, jossa hän tuntee olevansa vankina. Alismaan ihmiset tuntuvat pitävän itsestäänselvänä, että Gregor jää Alismaahan, mutta hän päättää yrittää pakoon mahdollisimman pian. Hän ei todellakaan aio jäädä tähän synkkään maailmaan.

Pakoyritys kuitenkin päättyy ikävästi, sillä Gregor ei tiedä, että tässä maailmassa kukaan ei voi selviytyä yksin. Alismaan ihmiset joutuvat asettamaan itsensä suureen vaaraan pelastaakseen paenneen ylismaalaisen. Osa heistä kuitenkin uskoo, että Gregor on löydettävä, sillä hän saattaisi olla se, josta muinainen ennustus kertoo. Gregor itse ei tietenkään osaa pitää itseään luvattuna soturina. Hänelle kuitenkin kerrotaan, että hän näyttää aivan eräältä toiselta aiemmin Alismaahan päätyneeltä Ylismaalaiselta. Epäilys siitä, että isä saattaisi löytyä Alismaasta, riittää hänelle syyksi lähteä mukaan ennustuksen kuvaamalle etsintäretkelle.

Hahmogalleria on mielenkiintoinen ja omintakeinen. Myös nämä pimeydessä elävät, epämiellyttävinäkin pidetyt eläimet on kohdattava sellaisina kuin ne ovat ja kunnioitettava sekä eläinlajin että yksilön luonnetta ja ominaisuuksia. Kaikkein ennakkoluulottomin on pieni Boots, joka pitää koko maailmaa ystävänään. Tämän mutkattoman lähestymistavan ja erinäisten muiden kykyjensä ansiosta hän saa koko torakoiden heimon ehdottomasti puolelleen. Ne ovat valmiit uhraamaan mitä tahansa pelastaakseen Bootsin.

Minä olen ipanan ansiosta alkanut jo tottua pitämään lepakoita kiinnostavina ja söpöinäkin eläiminä, joten ihmisen ja lepakon välinen elämänmittainen luottamus, ystävyys ja sitoutuminen ja varsinkin itse sitoutumisseremonia saivat minut herkistymään. Kunhan ipana vielä tuosta vähän kasvaa, niin tämä sama kohta tulee varmasti tekemään häneenkin suuren vaikutuksen:

Elämässä, kuolemassa sitoudun vain sinuun

lepakkoni Ares, joka uskot, luotat minuun.

Yön ja tulen, sodan, taiston tuiman teillä

sinut pelastan, kun yhteinen on henki meillä.

Ylismaan Gregor on Nälkäpeliä yksiulottoisempi ja helpompi mutta silti erittäin kelvollinen fantasiaseikkailu. Minä oikeastaan pidän tällaisesta suoraviivaisesta juonesta, jossa ei tule koko ajan uusia ja uusia käänteitä. Ylismaan Gregor ei ole yhtä verinen ja raakakaan kuin Nälkäpeli, joten se sopii selvästi Nälkäpeliä nuoremmille lukijoille.

Haltijan poika

Posted on

image

Sari Peltoniemi : Haltijan poika. Tammi 2013. 182 s.

Jouni on aloittanut lukion, kasailee bändiä, yrittää hankkia sille keikkoja ja jatkaa seurusteluaan Matleenan kanssa. Mutta löydettyään haltijaperimänsä Jouni on alkanut muuttua. Hän ei enää palele vaikka ulkona olisi kuinka kylmää eikä hän enää tarvitse unta. Mitä ihmettä sitten tehdä niillä loputtomilla yön tunneilla, jolloin muut nukkuvat ja jolloin hänenkin oletetaan nukkuvan? Jouni kaipaa yöllä ulkoilmaa ja löytää yöstä itselleen toisen maailman. Se on maailma, jossa hän aistii asioita ja olentoja, joita ei tavallisten ihmisten päivämaailmassa ole. Hän on löytänyt äitinsä perinnön, haltijaveren, avulla tien toiseen todellisuuteen.

Arkitodellisuus puolestaan aiheuttaa ongelmia. Bändikuviot eivät ota kehittyäkseen ja Matleena tuntuu välttelevän Jounia. Myös bändikaverit ja Saara-sisko käyttäytyvät jotenkin oudosti. Jouni tuntee olevansa irrallaan muista ja hänestä tuntuu, että kukaan ei oikeasti taida välittää hänestä. Tämän päänsisäisen kriisinsä kanssa Jouni ajautuu tekemään ratkaisuja, jotka juuri sillä hetkellä tuntuvat mitä välii -tyylillä aivan hyviltä, mutta jotka kuljettavat Jounia askel askeleelta kauemmas toisista ihmisistä ja kohti ongelmia. Yön maailmassa Jouni tapaa Kriden, jonka elämä meni niin pieleen kuin pieleen voi mennä, ja siitä lähtien hän on viettänyt yönsä varmistamalla, että kuolleet pysyvät hautausmaalla, omassa kuolleiden maailmassaan. Kride yrittää auttaa Jounia tekemään  parempia ratkaisuja, mutta todellisuudessa Jouni on tekemässä juuri samoja virheitä kuin Kridekin.

Päähäni jysähti heti sata tapaa, jolla Krideä olisi voinut auttaa. Olisi pitänyt auttaa. Sanoin:
– Sun turvaverkko petti.
– Mulla ei ollut turvaverkkoa.
– Kaikilla on. Tai pitäis olla.
– Usko vaan, ettei mikään verkko auta, jos sen itse repii pois.

Minuun suurimman vaikutuksen yön olennoista teki aehpar, johon Jouni törmää jo ensimmäisillä yöretkillään. Seurattuaan kaukaa kuuluvaa valitusta hän löytää pienen lapsen yksin keskellä metsää. Verinen, pahaa oloa ympärilleen huokuva otus on kuitenkin kaikkea muuta kuin tavallinen, avuton ja eksynyt lapsi. Mutta kuollutkin voi tarvita apua.

Tällaistako on ihmisen elämä? se tuntui kysyvän, huonoa kohtelua, väkivaltaa, hylkäämistä, piittaamattomuutta. Sitäkö se on, sellainenko on teidän maailmanne? Mitään muuta minä en siltä saanut, vaikka synnyin niin kuin kaikki, nälkäisenä ja iloisena ja suurin odotuksin, varmana siitä että minusta huolehdittaisiin kun kerran olin oikea, kokonainen ihminen, yksielämäinen, valmis saamaan oman nimen. Miksei minulle ollut tarkoitusta?

Aloittaessani lukemaan Haltijan poikaa en muistanut kovin hyvin, mitä sarjan ensimmäisessä osassa Kuulen kutsun metsänpeittoon tapahtui. Onneksi se ei merkittävästi haitannut lukemista, vaan pääsin helposti kirjaan sisään. Henkilöitä on rajallinen määrä, tapahtumat eivät vyöry loputtomasti lukijan päälle ja ovat myös tarpeeksi riippumattomia aiemmista tapahtumista.

Tätä kirjaa minun on hyvin vaikea edes yrittää arvioida kovin objektiivisesti, koska lukukokemukseni oli niin vahvasti subjektiivinen. Ymmärrän hyvin, että jonkun toisen lukemana sama kirja voisi olla aika pelkistetty ja yksinkertainen. Monet muut mystiikkaan nojaavat fantasiakirjat ovat paljon eeppisempiä ja enemmän irti arkitodellisuudesta, mistä ehkä tulee jotenkin sellainen ikiaikaisten voimien tuntu. Mutta huolimatta Haltijan pojan minimalistisesta ilmaisusta tai ehkä juuri siksi ne ikiaikaiset voimat tuntuivat tulevan nyt hyvin lähelle.

Jostain syystä Sari Peltoniemen tekstit toimivat minulle aina. Näen, tunnen ja koen helposti hänen kirjojensa henkilöt, tapahtumat, paikat ja tunteet, vaikka kerronta ei ole laveasti kuvailevaa. En ole kuitenkaan onnistunut analysoimaan, mistä ihmeestä tämä johtuu. Henkilöhahmojakaan ei ole kuvailtu mitenkään poikkeuksellisen tarkasti eivätkä he ole erityisen suuria ja mieleenjääviä persoonia. Siitä huolimatta minä ymmärrän näitä ihmisiä, heidän tunteitaan ja toimintansa motiiveja, mikä tekee heistä todellisia, koskettavia ja eläviä. Haltijan pojassa erityisesti päähenkilö Jouni on oikeastaan kaikesta poikkeavuudestaan huolimatta äärimmäisen tavallinen ja siksi hyvin sympaattinen hahmo. Vaikka lukija osaa nähdä tekstistä sen, että Jouni on voimakas sankari, Jouni itse kuitenkin elää siinä todellisuudessa, joka ei ole kirjan tarina vaan oikea elämä. Hän on omaa arvoaan ymmärtämätön epävarma teini, joka peilaa itseään ympäristöönsä ja löytää aina tästä muista peilautuvasta kuvasta negatiivisia tulkintoja. Vaikka hän löytää itsestään haltijaäidin perintönä tulleita poikkeuksellisia kykyjä ja tien toiseen todellisuuteen, hän pysyy vahvasti kiinni myös isän ja muiden ihmisten arkitodellisuudessa, jossa hän ei ole sen kummempi kuin muutkaan. Toinen maailma toki houkuttelee, mutta Jouni näkee selvän eron itsensä ja luonnonsuojeluaatteeltaan radikaalin Saaran välillä.

Kalmankalliot

Posted on

Asphyxia : Hautomo (Kalmankalliot 1). Karisto 2013. 128 s.

image

Etukäteen odotin tämän Kalmankallio-kirjan olevan jotain muuta kuin mitä se on. Odotusten ja todellisuuden ristiriita hiukan häiritsee tämän kirjan arvioimista, sillä se ei ole hyvä kirja sellaisena, kuin millainen kuvittelin sen olevan. Se on aivan toisenlainen, enkä oikein vielä tiedä, onko se hyvä sellaisena, toisenlaisena.  Odotin helppolukuista kauhutarinaa, ja tähän oletukseen minun päässäni sisältyi myös ajatus humoristisuuudesta. Hautomo on kuitenkin goottihenkinen tarina, jonka pohjavire on pikemminkin vakava kuin hauska. Helppolukuisuutta verottaa tekstin koko, vaikka toki runsas kuvitus keventää ja nopeuttaa lukemista. Kauhuakaan kirja ei oikeastaan sisällä, vaikka nukkehahmot hiukan zombiemaisilta näyttävätkin.

Martta Kalmankallio asuu isossa vanhassa talossa. Hänen isänsä on kuollut Martan ollessa aivan pieni, mutta Velvetta-äiti suree edelleen miestään ja menetettyä tulevaisuuttaan suurperheen äitinä. Velvetta on ompelija ja hän ompelee yöt ja päivät pukuja lähiseudun rouville. Kaiken jäljelle jäävän ajan hän viettää miehensä hautakammiossa heidän puutarhassaan. Martan suurin unelma onkin saada äitinsä vielä joskus nauramaan, mutta edes oma tytär ei tuota Velvettalle iloa. Kun Martta yrittää osoittaa olevansa jonkin arvoinen, kaikki vain menee pieleen. Tarkoitus hänellä kyllä on hyvä, mutta hän ei onnistu ilahduttamaan  äitiään eikä edes isoisäänsä.

Martan isoisä on parantavia rohtoja keittelevä apteekkari, jonka oppilaaksi Martta haluaisi päästä. Isoisä ei kuitenkaan kelpuuta Marttaa oppilaakseen, sillä hänen mielestään tällä ei ole lahjoja taikuuteen eikä parantamiseen. Ei siis ihme, että Martta tuntee aina olevansa vähän vääränlainen ja epäonnistunut. Hän yrittää löytää oman lahjakkuutensa ja olla Martta Maanmainionmahtava. Mutta ehkä parasta olisikin, jos ei tarvitsisi olla paras ollakseen joku tärkeä? Martan omien lahjojen ja taipumusten sekä hänelle tärkeimpien ihmisten hyväksynnän epätoivoinen etsiminen ovat sydäntäsärkevää luettavaa, mutta onneksi lopulta Martan ansiosta perheeseen tulee joku, joka muuttaa ja vapauttaa koko perheen toivottomasti jumiutuneet tunteet ja vuorovaikutussuhteet.

Hautomo on päiväkirjaromaani, jossa on tyylillisesti jotain tuttua sekä muista varhaisteini-ikäisten päiväkirjaromaaneista että kieltämättä myös omista suunnilleen samanikäisenä kirjoittamistani päiväkirjoista. Tästä syystä arviointi myös vaikeutuu, sillä tuttuuden tunne aiheuttaa hetkellisiä myötähäpeän tunteita, kun erinäiset tekstuaaliset temppuilut tuntuvat ensin hiukan typeriltä, ja sitten heti perään tajuan käyttäneeni itse aivan vastaavia silloin joskus.
image

Hautomo aloittaa Kalmankalliot-kirjasarjan, joka on alun perin australialainen nukketeatteriesitysten sarja. Tarinat on siirretty kirjan muotoon ja niistä on luonnollisesti pyritty luomaan nukketeatteriesitysten kaltainen visuaalinen kokemus. Kuvitus on hyvin pitkälti peräisin esitysten rekvisiitasta. Kirjan kirjoittaja Asphyxia on sirkus- ja nukketeatteritaiteilija, joka on rakentanut itse sekä nuket että niiden kodin. Tämä koti kulkee esityksissä mukana matkalaukun kokoisten, paksujen kirjojen muodossa, ja jokaisen kirjan sisään on luotu osa Kalmankallioiden kodin miniatyyrimaailmaa. Kirjan kuvituksen lumoavinta antia ovatkin kuvat Kalmankallioiden ihastuttavasta pienoiskodista.

Kirjan lopussa Asphyxia kertoo, kuinka Kalmankalliot syntyivät. Netistä löytyy lisää taustatietoa sekä Kalmankallioista että taiteilijasta itsestään, ja Kalmankallioiden kotisivuilta (thegrimstones.com) käy ilmi, että Kalmankalliot on jotain enemmän kuin vain kirja ja nukketeatteriesitys. Taustalla on selvästi myös voimaannuttavia taidekasvatuspyrkimyksiä. Perheen sisäinen rakkaus, erilaisuuden hyväksyminen ja omien taitojensa löytäminen ovat Kalmankallioiden kantavia teemoja, joiden ympärille Asphyxia on kehittänyt erilaisia työpajoja ja esityksiin tai kirjoihin liittyviä opetusmateriaaleja. Valitettavasti meillä Suomessa on vain kirja. Se on kuitenkin ainoastaan yksi osa Kalmankallio-kokonaisuutta eikä siis millään pysty yksin olemaan mitään yhtä suurta kokonaisuus. Siitä huolimatta voin suositella tätä kirjaa. Se koskettaa juuri niin kuin kirjallisuuden, nukketeatterin tai minkä tahansa taiteen on tarkoituskin koskettaa.

image

Kohtalon koukkuja

Posted on

Diana Wynne Jones : Kohtalon koukkuja (Chrestomancin maailmat). WSOY 2012. 340 s.

image

Diana Wynne Jones on jollain ihmeellisellä tavalla saavuttanut aseman minun suosikkikirjailijoideni joukossa. Outoa siitä tekee lähinnä se, että loppujen lopuksi hänellä on enemmän kirjoja, joista en erikoisemmin välitä, kuin niitä kirjoja, joista todella pidän. Jotain taikaa hänessä kuitenkin on, ei voi mitään. Ykkössuosikkini on Noidan veli, jonka luin jo joskus ala-asteella eli yli 20 vuotta sitten. Se teki minuun silloin lähtemättömän vaikutuksen samoin Tuli ja myrkkykatkokin.

Olin riemuissani, kun huomasin, että ensinnäkin Diana Wynne Jones on kirjoittanut lisää Noidan veljen kanssa samassa Chrestomancin hallitsemassa taikamaailmassa liikkuvia kirjoja ja toiseksi sen, että niitä oli alettu suomentaa. Tietäjän lapsuus olikin minusta hieno ja viisas kirja, joka taustoitti Noidan veljen maailmaa ja sitä, miten ihminen muuttuu iän myötä. Sitten suomennettiin Taikuuden taakka, joka taas minusta oli pelkkää mukahauskaa taikahulinaa, josta en oikein saanut mitään otetta. Kohtalon koukuilta en siis Taikuuden taakan jälkeen enää odottanut paljon, mutta toki toivoin.

Conrad on äitinsä, siskonsa ja enonsa kanssa asuva poika, jonka elämänkulkua ohjaa tieto siitä, että hän kantaa kauheaa kohtaloa. Kaikki, jotka sellaisista asioista mitään ymmärtävät, kertovat Conradille, että hän ei tule elämään seuraavaan vuoteen asti, ellei hän korjaa edellisessä elämässään tekemäänsä virhettä ja tee sitä, mitä oli silloin jättänyt tekemättä. Välttyäkseen kaamealta kohtaloltaan hänen on päästettävä päiviltä joku, mutta kukaan ei osaa tarkasti kertoa, kuka. Alfred-eno tietää sentään sen verran, että tehtävän suorittamiseksi Conradin on hankkiuduttava Stalleryn kartanoon palvelijaksi. Kartanon väki on enon mukaan vastuussa monesta lähiseudun ongelmasta, sillä he muuttelevat taikakeinoin todellisuutta jatkuvasti sen mukaan, mikä sattuu olemaan heidän etunsa mukaista. Se vain on valitettavaa, että jos Conrad lähtee kartanon palvelukseen, hän ei voi päästä Stallin lyseoon opiskelemaan taikuutta. Mutta mitäpä virkaa sillä koulutuksella on, jos on hetikohta mennyttä miestä.

Matkalla kartanoon Conrad kohtaa valovoimaisen mutta samalla hiukan ylimielisen Christopherin, ja lopulta juuri heidät kaksi valitaan kartanoon lakeijaharjoittelijoiksi. Päivät täyttyvät opetuksesta ja työstä. Aika kuluu, eikä Conrad edelleenkään tiedä, kenet hänen olisi surmattava päästäkseen eroon kirouksestaan.

Hyvin pitkään olin oikein tyytyväinen tähän kirjaan, mutta sitten yhtäkkiä kartanoon pölähti näyttelijäseurue esittämään palvelusväkeä, jota suurten juhlien takia tarvittiin väliaikaisesti entistä enemmän. Voih. Sitten kirja ja sen tarina olivatkin taas sitä minun makuuni turhan humoristista ja merkityksetöntä säntäilyä ympäriinsä, siellä täällä päättömästi häliseviä ihmisiä, joukko melkein kasvottomia sivuhahmoja. Tiedän, että toisista tämä tällainen hullunmylly on hauskaa, mutta minun lukukokemukseni meni välittömästi pilalle. Ala-asteella meillä oli joka perjantai tunti, jolloin sai esittää luokalle erilaisia näytelmiä tai lauluja tai mitä vain, ja joskus joukossa oli juuri tällaisia samankaltaisia hädin tuskin käsikirjoitettuja näytelmiä, joissa sattui ja tapahtui, juoksenneltiin ja mekastettiin ilman minkäänlaista punaista lankaa.

Oli tässä kirjassa sentään jokin kantava teema, jota en Taikuuden taakasta juuri muista löytäneeni. Sekä Noidan veljessä, Tietäjän lapsuudessa että tässä Kohtalon koukuissa lapsi joutuu jonkun itselleen hyvin läheisen ihmisen pettämäksi. Tärkeiden ihmisten ja läheisten sukulaistenkaan hyvään tahtoon ei voi luottaa, vaan kaikki, mitä lapselle on koskaan kerrottu asioista, voikin osoittautua valeiksi.

Piiri

Posted on

Mats Strandberg & Sara B. Elfgren : Piiri. Basam Books 2012. 574 s.image

Tämä kirja on nyt jo viikkokausia kiltisti odotellut, että minä saisin siitäkin kerrottua. Harmittaa, että en päässyt siitä heti tuoreeltaan lukemisen jälkeen kirjoittamaan mitään, sillä nyt en enää millään pääse samaan tunnelmaan. Mutta pakko tästä kirjasta kuitenkin on jotain kertoa, vaikka sitten vähän jo väljähtyneemmillä fiiliksillä.

Eliaksen ruumis tottelee. Hän tarttuu tiukemmin kangaskassin kahvoihin ja heilauttaa kassia ilmassa.
Peilin särkymisääni kajahtelee kaakeliseinissä. Peilistä irtoaa suuria sirpaleita, jotka putoavat lavuaariin ja särkyvät kilisten pienemmiksi siruiksi.
Joku on varmasti kuullut, Elias ajattelee. Kunpa joku olisi kuullut.
Kukaan ei kuitenkaan tule. Hän ja ääni ovat kahden.
Eliaksen ruumis lähestyy lavuaaria ja tarttuu suurimpaan lasinsirpaleeseen. Hän ymmärtää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Hän on niin kauhuissaan, että häntä huimaa.
Sinä olet rikki. Sinua on mahdoton korjata.

Kirja alkaa räväkästi, melodramaattisiin teiniangstisiin tunteisiin tai muistoihin vetoavasti itseään viiltelevän lukiolaispojan kuolemalla. Kuolema näyttää aivan päivänselvästi itsemurhalta. Todellisuudessa Elias yritti kauhunsekaisin tuntein vastustaa, mutta jokin yliluonnollinen voima otti hänen ruumiinsa hallintaansa, pakotti hänet rikkomaan peilin ja viiltämään ranteensa auki peilinsirpaleella. Eliaksen ystävä Linnéa on ainoa, joka on varma, että murhenäytelmässä ei kaikki ole sitä, miltä näyttää.

Yliluonnolliset, selittämättömät kokemukset ja tuntemukset kohtaavat muitakin saman koulun oppilaita. Viimein, verikuun yönä, jolloin kuu loistaa punaisena, he saavat selityksen. Ei, he eivät ole tulossa hulluiksi. He ovat Valittuja. Noitia. Ja heitä uhkaa jokin epämääräinen vaara, mutta kukaan ei tiedä kertoa heille enempää. Heidän pitäisi toimia yhdessä voittaakseen pahuuden voimat, mutta heillä kuudella ei ole mitään yhteistä eivätkä he edes halua olla tekemisissä toistensa kanssa. Minoo on ikäistään älykkäämpi ja yksinäinen opettajaansa ihastunut tyttö, jolle kokeiden unohtaminen olisi katastrofi. Anna-Karin on maatalon tyttö. Hän on valtavan lihava ja vuosikausien koulukiusaamisen jäljiltä katkera ihminen, joka on oppinut toivomaan olevansa täysin näkymätön. Parempi sekin kuin saada jatkuvasti kuulla olevansa ruma, inhottava ja haiseva hikihuora. Linnéa on useimpien mielestä häiriintynyt narkkari. Sitä he eivät tiedä, että Linnéa on jo kuolleen äidin ja juopon isän rankkaa elämää nähnyt tytär, joka on jo vuosia asunut omillaan ja joutunut huolehtimaan itse itsestään. Rebecka taas on kaunis, mukava, yksi koulun suosituimmista tytöistä ja seurustelee yhtä suositun ja mukavan pojan kanssa. Siitä huolimatta hän on ikuisen epävarma ja mielestään jotenkin väärä. Mitään muuta hän ei pysty kontrolloimaan kuin omaa syömistään. Vanessa on seksikäs bimbo, jolla ei tunnetusti liiku päässä paljon mitään. Joukon jatkona on vielä Ida, joka kuuluu koulun kermaan vain siksi, että hän on niin ilkeä, että kukaan ei halua joutua hänen vihollisekseen.

Tarvitaan lisää itsemurhia, jotta näin sekalainen seurakunta alkaa tehdä yhteistyötä, mutta siinäkin he ovat niin erimielisiä, että tilanne ei pysy hallussa. He eivät vielä hallitse taikavoimiaan eivätkä osaa käyttää niitä oikein. Vaikka he kuulevat olevansa valittuja ja huomaavat pystyvänsä uusien voimiensa avulla vaikuttamaan ympärillään oleviin ihmisiin ja tapahtumiin, he pysyvät edelleen samanlaisina nuorina ongelmineen ja negatiivisine tunteineen. Yliluonnolliset voimat eivät heti tee heistä viisaita ja vastuullisia. Koulumaailma ja sen arvojärjestys näyttäytyvät tässä kirjassa raadollisina mutta silti todentuntuisina. Melkein kaikki kokevat joko ulkopuolisuudentunnetta tai vähintäänkin pelkoa oman aseman menettämisestä. Kenenkään ei ole kovin hyvä olla, ja näistäkin vuosista vaan pitäisi selvitä.

Piiri on mielenkiintoinen fantasiauutuus ja trilogian ensimmäinen osa. Tässä yhdistyvät hienosti fantasia ja koulumaailman nokkimisjärjestyksen ja nuorten rankan elämän kuvaus. Fantasia ei ehkä ole se genre, johon minä tämän ekana laittaisin, mutta on tämä samalla tavalla fantasiaa kuin Horowitzin Korpinporttikin. Se vivahtaa kauhuun päin, ja taikuus on enemmän yliluonnollisia, pimeitä voimia kuin mitään hauskaa ja kepeää magiaa.

Dramatiikkaa, kauhua, yliluonnollisia voimia ja taikaa. Voin suositella, mutta en missään tapauksessa 6. – 7. -luokkalaisille tai sitä nuoremmille. On tässä sen verran seksiä, viinaa ja huumeita.