RSS-syöte

Avainsana-arkisto: ensikirjat

Aina vain Onni-poika!

Posted on

image

Sanna Pelliccioni : Onni-pojan puuhakas päivä. Minerva 2007. 28 s.

Ja lisätäänpä nyt samaan hyömyyn vielä se Onni-poikakin. 😀

Kumpikin meidän lapsista on jo puolentoista vuoden iässä ollut suuri kirjojenystävä, mutta kirjoista nauttiminen on tapahtunut kummallakin ihan omalla tavallaan. Kummallakin on ollut selvät näkemykset kirjojen suhteen. Isompi halusi että hänelle luettaisiin ihan koko ajan. Uusi kirja luettiin ensimmäisenä päivänä seitsemän kertaa, seuraavana kuusi, sitten viisi ja niin edelleen, ja samaan aikaan oli kuitenkin useampikin kirja kierroksessa. Pienempi sen sijaan on selannut kirjoja paljon myös itsekseen. Puolitoistavuotiaan 15 sanan sanavarastossa ”kiijja” taisi olla ”geinun” jälkeen käytetyin sana, joten kirjat kyllä kiinnostivat. Erityisen suuressa suosiossa oli Onni-pojan puuhakas päivä. Muita kirjoja hän saattoi selailla vain hetkisen vaihtelun vuoksi. Onni on ollut niin kovassa käytössä, että olen jo monta kertaa joutunut sitä liimailemaan kasaan sellaisesta tilasta, että töissä en olisi edes lähtenyt yrittämään vaan Onni olisi saanut poistotuomion. Onni-poika oli kyllä yksi ipanankin suosikkikirjoja ja myös yksi niistä harvoista ihan pienten kirjoista, joista minäkin todella pidän. Mutta täytyy sanoa, että olin jossain vaiheessa jo ihan siinä rajoilla, että olisin saanut tarpeekseni tuosta Onni-pallopäästä, niin suloinen ja kotoisa kuin hän onkin.

image

image

Onni-kirjassa ollaan äärimmäisten perusasioiden ääressä ja pienen lapsen arjessa kiinni. Onni herää, paukuttaa kattilarumpua (pam pam!), syö aamupuuron (nam nam!), käy puistossa, tutkii puutarhaa, syö taas ja nukkuu päiväunet, leikkii isän kanssa, kylpee, harjaa hampaansa ja menee nukkumaan. Johan siinä on puuhaa! Ja juuri tämä näyttäisi olevan sitä, mitä meidän pieni haluaa lukea. Isomman lapsen ollessa tuollainen puolitoistavuotias nämä taaperon arjesta kertovat kirjat tuntuivat aivan liian yksinkertaisilta ja mielenkiinnottomilta, kun lapsi kuunteli innolla pidempiä ja monimutkaisempia tarinoita. Oikeastaan hänen kanssaan luimme hyvin vähän ihan pienten lasten kirjoja eikä juuri ollenkaan tällaisia arjen käytännön toimista kertovia kirjoja. Mikä lie tässäkin syy-seuraus -suhde, jos siinä sellaista edes on, mutta juuri nämä arkitoimet ovat aina tuottaneet hänelle vaikeuksia. Nyt siis luen innolla kirjoja arjesta ihan vain siitä riemusta, että ehkä tälle toiselle lapselle pukeutuminen, syöminen ja hampaidenpesu ei ole pelkkää ihmisen kiusaa ja jotain, joka seisoo lapsen ja Elämän välissä.

Onni-pojan retrohenkisyys osuu minulle oikein hyvin, sillä se tavoittaa hyvin sitä samaa henkeä, jonka muistan omasta lapsuudestani. Tuttuja tai tutunomaisia esineitä ja värimaailma – sitä jotenkin tuntee olevansa tässä kirjassa kuin kotonaan. Erityisen mukava on lukea kirjaa, jossa pienet      arkiset ratkaisut, kuten kestovaipat ja ainakin osittainen perhepeti, ovat hiukan valtavirrasta poikkeavia. Erilaisten vaihtoehtojen näkyminen lastenkirjoissakin on tärkeää! Toisaalta on myös hyvä, etteivät ne näy kovin alleviivatusti, jotta niistä ei tule mitään kynnyskysymystä kenellekään.

Pikku Papu

Posted on

image

Liisa Kallio: Pikku Papu. Tammi 2010. 30s. (Tammenterho)

Liisa Kallion kuvittamasta Herra Paasiosta tulikin mieleeni kirjoittaa toisesta Liisa Kallion kuvakirjasta, joka on tullut minulle hyvin tutuksi. Pikku Papu avasi meille oven laajempaan kirjavalikoimaan ja melkein pelasti minun mielenterveyteni. Kiitos, Papu.

Aika monta kuukautta luimme pienen ihmisen kanssa vain ja ainoastaan Onni-pojan puuhakasta päivää. Sitten luettiin jokunen kuukausi Onni-poikaa, Maalarikissoja ja Pupu etsii omaa kotia. Minä olen ehdottomasti lasten kanssa lukemisessa toiston kannalla, sillä toiston kautta lapsi oppii ja löytää jatkuvasti kehitystasonsa mukaan uutta, ymmärtää paremmin tapahtumien syitä ja seurauksia. Jos lapsi haluaa lukea jotain kirjaa uudestaan ja uudestaan, hän todennäköisesti saa siitä irti jotain, mitä aikuinen ei aina voi ymmärtää. Tästä syystä minua joskus harmittaa, kun kirjastossa kuulee tilanteita, joissa lapsi haluaa lainata kirjan ja aikuinen vastaa: ”Ei lainata sitä, me ollaan luettu se jo”.

No, kyllä minullakin silti alkoi jo vähän ymmärrys ja kärsivällisyys loppua tämän loputtoman toiston kanssa. Epätoivoisesti etsin uusia kirjoja, joita pikkupörhelö haluaisi lukea, sillä kolmen kirjan toistaminen päivästä päivään oli minullekin jo vähän liikaa. Kotona kävi kääntymässä kirja jos toinenkin, mutta ne vain eivät kelvanneet. Sitten tuli Pikku Papu.

Pikku Papu on kilpikonna, joka on mennyt uimaan ja jättänyt kilpensä rannalle, ja uimareissun aikana kilpi onkin kutistunut eikä enää mahdu päälle. Mutta onneksi yllättävän moni esine sopii pienen kilpikonnan vaatteeksi! (Ei nyt puututa tässä pikku yksityiskohtiin, kuten siihen, että kilpikonna ei oikeasti riisu kilpeään uimaan mennessään!) Pikku Papussa on jotain samaa kuin Myyrässä, joka haluaa auttaa kaikkia ja löytää ystävän mistä hyvänsä. Papu antaa suosiolla sen ainoankin kilvenkorvikkeen päältään, jos vain joku sattuu pyytämään. Mutta yhtä lailla toisetkin ovat valmiina auttamaan Papua. Ja onneksi koko kilpiarvoitus lopulta ratkeaa ja kaikilla on taas mukavaa.

image

image

Kirjoissa on suuria eroja sen suhteen, kuinka hyvin aikuinen jaksaa niiden toistamista.  Minä en ole koskaan jaksanut näitä yksinkertaisimpia, joka kirjan joka aukeamalla samaa kaavaa toistavia luukkukirjoja. Isompi ipana ei onneksi koskaan niistä välittänytkään, mutta tämä kohta kaksivuotias kyllä jaksaisi etsiä Maisaa ja Maisan pandaa vaikka maailman tappiin. Minulla tulee kyllä niiden suhteen aika nopeasti raja vastaan, mutta Pikku Papua sen sijaan jaksan paljon paremmin.

Pikku Papun kuvituksessa on yksi pieni nerokas idea, joka kantaa jo monta lukukertaa. Tai monta kymmentä. Kuvat eivät ole täysin itsenäisiä ja muista kuvista irrallaan, vaan melkein joka kuvassa on pieni viittaus tulevaan. Tällainen kirja, joka on tarkoitettu luettavaksi moneen kertaan, saa aivan uusia vivahteita siitä, että kuvassa näkyy jotain, mikä on tapahtumaketjussa vasta tulossa. Pikku Papu löytää lämmikkeekseen sormikkaan, mutta sormikas on itse asiassa kulkenut kuvituksen mukana ihan huomaamatta jo parin aukeaman ajan. Kun Papu törmää leppäkerttujen jonoon, jono on oikeastaan alkanut jo edelliseltä aukeamalta. Ensimmäisellä lukukerralla näitä viitteitä ei vielä huomaa, mutta useamman lukukerran jälkeen lapsikin voi jo saada ahaa-elämyksen huomatessaan kuvasta viitteen seuraavalle sivulle. Valitettavasti tämä sama idea ei toistu myöhemmissa Pikku Papu -kirjoissa, mikä minulle oli kyllä suuri pettymys. Lapselle kyllä muutkin Papu-kirjat ovat kelvanneet hyvin, mutta minä jäin niissä kaipaamaan tätä pientä elämystä.

Tekstiä on hyvin vähän, useimmilla sivuilla vain yksi lyhyt lause. Lisäksi tekstissä on toistoa (Kotilo kierii, kierii, kierii, kierii, kierii ja kierii…) ja yksi pieni pumps, jotka tuntuvat olevan hyvin merkittäviä kiintopisteitä kirjaa kuuntelevalle alle kaksivuotiaalle. Hänen mielestään kaikenlaiset toistot, interjektiot, lyhyet huudahdukset ja onomatopoeettiset sanat ovat aina plussaa kirjassa. Tämän lapsen kanssa selvästi toimivat täysin erilaiset kirjat kuin esikoisen, sillä esikoiselle tämäntyyppiset asiat eivät olleet ollenkaan merkittäviä. Kielenkehityskin näyttää kulkevan hyvin eri tahtiin ja eri tavalla ja kiinnostuksenkohteetkin ovat toisenlaiset, joten toisen lapsen kanssa pääsen ilmeisesti tutustumaan hyvin erilaisiin kirjoihin kuin esikoisen kanssa. Ja mikäs sen mukavampaa!