Tipsu ja oivallusten opus

Sari Markkanen : Tipsu ja oivallusten opus. Basam Books 2013. 58 s. Kuvittaja Meri Qvist.

Tipsu on pieni otus, joka asuu metsässä pikkuisessa luolassaan. On päiviä, jolloin Tipsu on onnellinen ja nauttii valosta, keväästä ja elämästä, mutta joskus on päiviä, jotka tuntuvat kurjilta, vaikka mikään ei oikeastaan olisi sen huonommin kuin muulloinkaan. On eläimiä, jotka ovat Tipsun rakkaita ystäviä ja joiden kanssa on hyvä olla, mutta on myös eläimiä, jotka saavat Tipsun tuntemaan itsensä huonoksi ja epäonnistuneeksi. On hetkiä, jolloin ajatukset hyppivät paikasta toiseen, mutta jos istuu tässä ja on aina mielessään jossain muualla, onko sitä sitten lopulta koskaan oikeasti siellä missä on?

Tipsu huomaa, että hän voi joka päivä oppia uutta. Uudet oivallukset auttavat häntä tajuamaan, että itse voi vaikuttaa omaan elämäänsä, varsinkin siihen, miten näkee ja kokee ympärillään olevan todellisuuden.  Jos ajattelee tulevansa onnelliseksi sitten kun on kesä, sitten kun synttärit tai sitten kun saa jonkin uuden kapistuksen eikä huomaa olla onnellinen nyt, niin onko sitä sitten koskaan oikeasti onnellinen? Onko onni aina vain jossain tulevaisuudessa?

Eräänä päivänä käy niin, että yksi eläin toisensa jälkeen tiuskii ja ärisee Tipsulle ja sanoo, että hän on kömpelö ja epäonnistunut. Hän on oikeastaan aina ollut vain tuollainen maanvaiva. Vähitellen Tipsu alkaa uskoa, että muut varmaan ovat oikeassa. Onneksi pöllö tuntee Tipsun ja huomaa, että nyt hänellä eivät ole kaikki asiat kohdallaan. Pöllön viisaat sanat auttavat Tipsua ymmärtämään, että vaikka muuta sanoisivat mitä, hän on hyvä juuri omana itsenään:

”Pahat ajatukset ovat kuin rikkaruoho, joka valtaa kauneimmankin kukkapenkin, jos sen suinkin antaa kasvaa. Kun ajatuksiin alkaa uskoa ja niitä toistella mielessään, se on kuin antaisi niille parasta multaa kasvupohjaksi. – – Tiesitkö Tipsu, että jokainen vesipisara on erilainen ja ainutlaatuinen juuri sellaisena kuin on. Me kaikki olemme ihmeellisiä. Ne jotka toisin sanovat, ovat vain kadottaneet tien omaan sydämeensä ja viisauteensa. Ja kun uskomme pahaa itsestä, alamme vähitellen uskoa sitä myös muista, ja kaikki synkkenee.”

Tipsu ja oivallusten opus -kirjan kirjoittaja Sari Markkanen on mindfulness-ohjaaja ja kirja johdattaa tarinan muodossa mindfulness-harjoituksen perusasioihin. Minä en juurikaan mindfulnessia tunne ja minulla oli jonkun verran ennakkoluuloja tämän kirjan suhteen. Vaikka itse kyllä koen tällaisesta ajattelusta saavani jotain positiivista niin silti minua hiukan mietityttää, miten se toimii lapsella, jonka minuus on kehittymättömämpi kuin aikuisen? Toisaalta lasten kyky ajatella saattaa joskus yllättää rajattomalla ennakkoluulottomuudellaan ja epäkonventionaalisuudellaan. Entä sitten synnynnäiset temperamenttierot? Pitäisikö kaikkien pyrkiä olemaan tasaisia ja positiivisia? Sopiiko mindfulnessin positiiviseen suhtautumiseen kannustava ajattelu kaikille temperamenttityypeille? Onko positiivisuus kaikille temperamenteille yleensäkään yhtä mahdollinen ja tavoiteltava ominaisuus? Voiko positiivisen ajattelun paremmuuden korostaminen vahvistaa entisestään asioihin varautuneesti ja epäilevästi suhtautuvan negatiivista minäkuvaa?

Minä koitin meidän negatiivisiin tunteisiin vellomaan jäävälle ipanalle korostaa, että nämä harjoitukset ovat sellaisia, joita voi kokeilla,  olisiko niistä apua. En halunnut antaa sellaista kuvaa, että negatiivinen ajattelu on väärää ja tässä tarinassa neuvotaan, miten oikeasti pitäisi ajatella. Takakansitekstin mukaan tarinat onkin suunnattu 6 – 11 -vuotiaille, ja tämä ikäsuositus kertoo varmaan hyvin siitä, että tarinoiden sisältämät ajatukset ja mindfulness-harjoitukset eivät ehkä ole parhaimmmillaan tätä pienempien lasten kanssa, joilla tietyt minuuden alueet eivät ole vielä kehittyneet kovin pitkälle. Ipanan mielestä kirja näytti kyllä päälle päin siltä, että se varmaan on vähän pienemmille lapsille, ja minun piti ihan tosissani vakuuttaa hänelle, että tämä nimenomaan on isommille, ja pienet eivät ehkä edes pysty näitä juttuja kunnolla ymmärtämään. Tipsun oivallukset kuitenkin vaativat jo jonkin verran loogista tai filosofista ajattelua sekä toden ja kuvitelman erottamista.

Minua kiinnostaisi kovasti tietää, miten ja millä tasolla lapsi ymmärtää Tipsun ajatusharjoitukset. Meillä seitsemänvuotias kuunteli hiljaa ja jokin tarinaoissa sai selvästi miettimään sitä, miten eri tavalla asioita voi ajatella. Minä luulen ja uskon, että osa Tipsun oivalluksista jäi jonnekin mielen perukoille muhimaan. Ehkä ne aikanaan siellä kypsyvät. Joitain ajatuksia ihminen voi olla valmis ottamaan vastaan ja toisia taas ei, ainakaan vielä. Sitku-onnesta kertovan tarinan oivallus ainakin taisi mennä meidän tavarahamsterilta hiukan ohi. Juttelimme tarinan jälkeen sen opetuksesta: siitä, että jos aina odottaa jotain tapahtuvaksi ja ajattelee sitten olevansa onnellinen, niin koska sitä sitten oikeasti lopulta on onnellinen? ”Mä ainakin tiedän koska mä olen onnellinen. Sitten kun minä saan sen Ninjago-kalkkarokopterin!”

Selvä. Just tämähän se opetus olikin.

Joka tapauksessa ainakin osa Tipsunkin mindfullness-harjoituksista voisi olla hyväksi ihan kaikille: läsnäolo, rauhoittuminen ja pienistä asioista nauttiminen ovat varmasti jokaisen elämässä tarpeen.

Jokilaivan tarinoita eli unelmia pitää olla!

Lucy Kincaid : Jokilaivan tarinoita. Kirjalito 1983. 192 s. Kuvittaja Eric Kincaid.

Joskus on niin vaikea vain olla. Antaa ajan kulua, viettää aikaa tekemättä mitään hyödyllistä. Olla suorittamatta ja tekemättä mitään, mitä olisi tarkoitus saada valmiiksi. Olla menemättä minnekään ja tavoittelematta mitään. Suunnata ajatuksensa siihen, mitä on nyt eikä siihen, mitä voisi tai pitäisi olla.

Olemisen oppikirjaksi päätin viikonloppuna kaivaa hyllystä esiin Jokilaivan tarinoita. Lumihankia sulattavana kaatosateisena kevätpäivänä siitä oli hyvä hakea myös toivottavasti mahdollisimman pian edessä olevaa kesän lämpöistä tunnelmaa.

Tomppa, Make ja Vesseli istuvat aurinkoisena kesäaamuna huljuttelemassa varpaitaan rantavedessä. Vesseli kertoo haaveilevansa laivassa asumisesta, ja siinä samassa Tomppa ponnahtaa pystyyn ja vie ystävänsä katsomaan Tulppaania. Voisiko haave noin vain toteutua? Ystävykset muuttavat Tulppaani-nimiseen jokilaivaan ja lähtevät matkaan. Tompan, Maken ja Vesselin päivät täyttyvät laivaelämän arkisista puuhista, pienistä, yllättävistä vastoinkäymisistä ja joskus lämpöisistä ja joskus epämiellyttävistä kohtaamisista toisten eläinten kanssa. Heti matkan alussa ystävykset saavat ristikseen töykeän ja itsekeskeisen mutta omasta mielestään hyvin avuliaan Elmeri-sammakon, josta on lopulta paljon vaivaa. Elmerin itsekkyydessä ja kohtuuttomuudessa on muuten hyvin paljon samaa kuin toisen englantilaisen lastenkirjaklassikon sammakossa, Kaislikossa suhisee -kirjan herra Konnassa. Eräänä päivänä pelastetaan oksanhankaan juuttunut saukonpoikanen, toisena taas pidetään huolta vilustuneesta kontiaisraukasta, kerran annetaan jopa koipensa loukanneen komentelevan Elmerin tulla laivaan asumaan.Välillä joudutaan tuuliajolle, sumuun tai myrskyyn.  Kaiken kaikkiaan elämä joella on  tapahtumarikasta ja dramaattista mutta myös rauhallista ja leppoisaa.

Kirjan jokainen luku on melko itsenäinen kokonaisuus, joka sopii iltasaduksi: ei liian lyhyt, ei liian pitkä. Minuun tässä kirjassa on aina tehnyt suuren vaikutuksen se, että tapahtumat eivät ole vain vilskettä ja yhteensattumia. Monien tarinoiden etenemisen kannalta erilaiset tunteet ovat hyvin keskeisiä tekijöitä. Pelko, huoli, ärsyyntyminen, velvollisuudentunne tai auttamisenhalu kuljettavat tapahtumia eteenpäin ja rakentavat draaman kaarta. Joissakin luvuissa koko tarina perustuu eläinten välisiin ristiriitoihin.

Eric Kincaidin kuvitus on aivan ainutlaatuisen kaunista ja tunnelmallista. Eläinten ja luonnon kuvaus on herkkää ja ilmeikästä. Kuvat ovat myös niin yksityiskohtaisia, että sekä kasvi- että eläinlajit ovat helposti tunnistettavissa. Vaikka brittiläinen maalaismaisemat eivät ole minulle ennestään tuttuja näkymiä, Jokilaivan tarinoiden kuvista tulee suorastaa kaipuu päästä vaeltelemaan samoihin maisemiin. Mutta miten löytää se asenne, että matka on määränpäätä tärkeämpi? Jotta voisi vain lilliä pitkin jokea olematta matkalla mihinkään? Ja miten voisi saada elämänsä sellaiseksi, että voisi noin vain kantaa koko omaisuutensa yhteen pieneen jokilaivaan?

Uusi vuosi on hyvä aloittaa zenillä

Jon J. Muth : Pandan zentarinoita. Basam books 2012. 40 s. Suomentaja : Lauri Porceddu.

Joulu tuli ja meni. En satsannut paljon valmisteluihin ja joulustressiin, mutta siitä huolimatta ei jäänyt aikaa lukea eikä kirjoittaa lukemastaan. Sekin vähä, mitä sain aikaiseksi, on tallennettuna raakilemaisina luonnoksina, joista osa ehkä joskus saa lopullisenkin muotonsa ja pääsee blogiin, osa mitä luultavimmin ei koskaan tule valmiiksi. Blogikirjoittelun aloittaminen uudelleen tauon jälkeen alkoi jo tuntua vähän nihkeältä ja työläältä. Mutta sitten kävi taas niin, että löysin kirjan, joka aivan yksiselitteisesti kertoi, että minun on siitä kirjoitettava ja kerrottava ja oikeastaan aivan heti.

Karl, Michael ja Addy tapaavat eräänä päivänä jättiläispanda Tyynen Veden, joka asuu niiden naapurustossa. Tyyni Vesi osoittautuu karhuksi, jonka seurassa on yllättävän hyvä olla, sillä se on mukavalla tavalla erikoinen. Kaikki itsestäänselvät asiat eivät olekaan itsestäänselviä, ja mikäs voisikaan olla lapsista sen mukavampaa. He käyvät kukin vuorollaan sen luona kylässä, ja jokaiselle se kertoo pienen tarinan.

Taisin joskus kuvata jotain kuvakirjaa sanomalla, että sen jälkeen oli taas hetkisen helpompi hengittää, ja sama kuvaus pätee myös Pandan zentarinoihin. Kirja tarjoilee mielenrauhaa, pysähtymistä ja mielenkiintoisia pohdintoja. Ai niin, ja tietysti kauniita kuvia, joissa niissäkin on paljon tilaa hengittää. Tyynen Veden lapsille kertomissa tarinoissa pohditaan tavaroiden ja omaisuuden merkitystä, onnea ja negatiivisten tunteiden aiheuttamaa painolastia. Huonokin onni voi myöhemmin osoittautua hyväksi, sillä koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Eikä mikään taakka ole sen raskaampi kuin vihan ja katkeruuden kantaminen jatkuvasti mukanaan. Suuria asioita, mutta juuri niin yksinkertaisessa muodossa, että lapsikin ymmärtää. Tarinoiden sävy on erityisen miellyttävä sikäli, että ne eivät ole liian osoittelevia ja syyttäviä, vaan lempeän herätteleviä. Ne jättävät tilaa omalle oivallukselle ja ajattelulle.

Tyynen Veden kertomissa tarinoissa on muun kirjan vesivärikuvituksesta poikkeava mustavalkoinen kuvitus, mikä selkeyttää tarinaa huomattavasti. Kun lyhyeen tarinaan on upotettu kolme vieläkin lyhyempää tarinaa, tulos voisi olla sekavakin, mutta suureksi osaksi luultavasti tämän kuvitusratkaisun ansiosta rakenne pysyy hyvin kasassa. Päällisin puolin Pandan zentarinoita on sen verran simppeli ja helppo kirja, että se sopii hyvin jo pienillekin lapsille.  Vaikka tekstit eivät ole kovin pitkiä, ajateltavaa kuitenkin riittää ihan aikuisellekin. Itse asiassa harkitsen jo hiukan, että ostaisin tämän kirjan kotihyllyyn, lähinnä omaksi ilokseni. Lapselle en tätä vielä ole päässyt lukemaan, sillä ipanalla kestää aina joskus vähän pidemmänkin aikaa lämmetä minun valitsemilleni kirjoille. Voi olla, että Tyynen Veden mielenrauha on niin toiselta planeetalta tämän meidän tavaroita rakastavan ja negatiivisissa tunteissaan joskus hyvin pitkällisestikin vellovan lapsen mielenlaadun kanssa, ettei hän ehkä saakaan tästä kovin paljon irti? Nuorempi lapsi taas on tämän ensimmäisen puolen vuotensa aikana jo saanut lempinimen Tyyne, joten hän saattaa olla muutaman vuoden päästä jo paljon vastaanottavaisempaa yleisöä mielenrauhakirjalle. Mutta toki sille rauhattomammallekin tätä täytyy kokeilla, hänhän sitä mielenrauhaa juuri tarvitsisi. (Ja minä.)

Kaunista mutta synkkää

Hannele Mikaela Taivassalo: Hämäräkirja. Teos & Söderström 2009. 35 s.

Kuvitus:  Lena Frölander-Ulf

Suomennos: Henriikka Tavi

Pieni-niminen prinsessa asuu synkän metsän ympäröimässä linnassa rikkauksien keskellä. Vaikka ulkona pimeydessä pöllö huhuilee huolia, Pieni ei ollenkaan huomaa pelätä. Vasta kun hovimarsalkka kertoo Pienelle pimeyteen kätkeytyvistä kummituksista, noidista, ryöväreistä, susista ja muista pedoista, Pieni alkaa pelätä ja kuvitella, mitkä kaikki vaarat häntä uhkaavatkaan. Lopulta Pieni kyllästyy koko ajan pelkäämään. Hän avaa kaikki linnan ovet selko selälleen ja juoksee metsän pimeyteen. Mutta metsässä hän ei sittenkään näe yhtään petoa, velhoa eikä ihmissutta.

Pieni ei näe myöskään ryöväreitä, joita metsässä kyllä on. Ryövärit sen sijaan näkevät Pienen ja huomaavat tilaisuutensa tulleen. He tunkeutuvat linnaan ryöstämään kalleuksia ja ahmimaan herkkuja, mutta Pieni ei enää välitä linnasta eikä sen aarteista. Pienestä kolosta puun juurakosta hän sen sijaan löytää jonkun, joka on aivan hänen kokoisensa ja joka tarvitsee jonkun huolehtimaan itsestään. Kun Pieni on saanut hoidettua Raukan taas terveeksi, hän vuorostaan sairastuu itse ja Raukka puolestaan huolehtii hänestä. Pieni jää asumaan metsään Raukan luokse eikä enää ikinä haluaisi palata linnaan aarteiden ja huolien keskelle.

Niin. Kaunis tarina. Kieli on runollista, jopa siinä määrin, että tarinasta tulee vähän vaikeaselkoinen.  Tarina on periaatteessa hyvin samantyyppinen kuin Kuka lohduttaisi Nyytiä. Sekä Pieni että Nyyti pakenevat pelkojaan ja lopulta löytävät elämäänsä onnea, levollisuutta, rauhaa ja mikä tärkeintä, yhteyden toiseen samankaltaiseen olentoon. Sekä Hämäräkirja että Kuka lohduttaisi Nyytiä sisältää elämisen taitoon, uskallukseen ja ystävyyden merkitykseen liittyvää symboliikkaa, ja ne ovat hyvin koskettavia tarinoita. Hämäräkirjassa se lopun puhdistava kokemus jää kuitenkin liian epäselväksi. Lopun onnellisuus ei jotenkin ole tarpeeksi käsinkosketeltavaa eikä yksiselitteistä. Jos aikuisellekin jää lopusta epävarma olo, niin mitenhän lapsi sen kokee?

Lena Frölander-Ulfin kuvitus on kyllä aivan upea. Kuvissa on paljon kauniita ja herkkävireisiä yksityiskohtia, joita jäin tutkimaan pitkäksi aikaa. Toisaalta kuvitus on aika synkkäsävyinen. Se tuo hyvin esiin pelon tunnelman. Mitä kaikkea pimeyteen voikaan kätkeytyä? Siellähän voi olla piilossa mitä tahansa! Mutta minusta loppuun olisi pitänyt saada lisää valoa ja selkeyttä, jotta lapsi voisi huokaista helpotuksesta. En tiedä. Ehkä tässä oli tavoiteltu sitä viestiä, että pimeässä itsessään ei ole mitään pelkäämistä, vaan siellä pimeyden keskelläkin voi olla onnellinen.

Tämä kirja on sellainen, että vähintäänkin siitä pitäisi jälkeenpäin keskustella lapsen kanssa hyvin pitkästi ja perusteellisesti. Pelon tunne saadaan kasvamaan, mutta lopun lohduttava ja seesteinen tunnelma jää saavuttamatta. Hieno kirja, hieno tarina, aivan todella upeat kuvat, mutta ei, lapselleni en aio tätä lukea.