Kepler62: Kutsu

Timo Parvela ja Bjørn Sortland: Kepler62. Kirja yksi : Kutsu. WSOY 2015. 121 s. Kuvitus: Pasi Pitkänen

Minulle scifi- ja dystopiakirjat olivat alakouluiässä tärkeitä yhteiskunnallisen ajattelun ja ymmärryksen laajentajia, ja siksi olen harmitellut sitä, että tämä genre ei ole ollut muodissa varhaisnuorten kirjoissa. Nuorille ja nuorille aikuisille varsinkin romantiikkakermavaahdolla kuorrutettua dystopiaa kyllä on kirjoitettu. Jospa Kepler62 aloittaisi uuden buumin! Maailma on ylikansoitettu, luonnonvarat hupenevat, suuria alueita on aavikoitunut ja tuloerot ovat kasvaneet niin, että rikkaat ja köyhät elävät täysin eri maailmoissa. Hedelmät, tuore maito ja leipä ja uudet vaatteet ovat köyhille saavuttamatonta luksusta. On uusien löytöretkien aika, sillä maapallo hupenevine luonnonvaroineen ei tule pitkään enää riittämään ihmiskunnalle. Hallitus valvoo kaikkea, jotta se voisi auttaa ihmisiä selviytymään vaikeissa oloissa ja estää nälänhätää ja sotia. Veljekset Ari ja Joni vain ovat jo lakanneet luottamasta Hallitukseen ja sen hyvään tahtoon. Heidän äitinsä on lähtenyt taas jonnekin hankkiakseen perheelleen rahaa ja ruokaa, parempaa elämää, ja veljesten on pärjättävä keskenään. Jos Hallitus saisi tietää, se kyllä puuttuisi asiaan, sillä Hallitukselle lapset ovat tulevaisuus. Lasten on saatava olla lapsia, mikä käytännössä tarkoittaa, että todellisuus on pidettävä lapsilta piilossa. Mutta myös köyhän lapsi himoitsee asioita, jotka ovat saavuttamattomissa, kuten nyt vaikka kohuttua, maailman vaikeimmaksi peliksi mainostettua konsolipeliuutuutta. Kepler62-peliä ei ole kukaan vielä saanut pelattua läpi ja huhut kertovat, että sen läpipäässeet saavat jonkinlaisen kutsun, mutta kukaan ei tiedä mihin. Kepler 62-sarjan ensimmäinen osa Kutsu on toimiva ja tyylipuhdas scifi-dystopia, jollaisia ei näin nuorille pitkiin aikoihin tai ehkä koskaan ole suunnattu. Kuvitus ja teksti toimivat aivan mahtavasti yhteen niin, että syntyy elokuvamaisen visuaalisia vaikutelmia. Jo kansilehdillä kuva ikään kuin zoomautuu avaruudesta yleiskuvaksi, jossa on kaksi lasta vuoristomaisemassa ja siitä sisätiloihin laajaan puolilähikuvaan. Vastaavanlaisia visuaalisia tarinankuljetustapoja on käytetty paljon. Kirjassa on myös koko aukeaman kuvia, joiden sisään teksti on sijoitettu kuvakirjamaisesti, mutta toisaalta välillä on monta sivua ilman kuvia. Kuvien ja tekstin rytmitys todella onnistunutta. Väkivaltaa tässä kirjassa ei ole, jos poikien pelaamassa konsolipelissä tapahtuvaa örkkien ammuskelua ei lasketa, mutta epäluottamuksen, epävarmuuden ja dystopiaan liittyvä pelon ilmapiiri on silti ajan läsnä.

Comeback!

Laura Lähteenmäki : Niskaan putoava taivas (North End 1). WSOY 2012. 258 s.

Sari Peltoniemi : Ainakin tuhat laivaa. Kertomuksia täältä ja muualta. Tammi 2005. 171 s.

Tulipa pitkä tauko! Sillä aikaa minä olen siirtynyt äitiyslomailemaan, ipana on täyttänyt 6 vuotta ja oppinut lukemaan. Kevään aikana en oikein pystynyt istumaan koneen ääressä enkä ehtinyt oikein mitään lukeakaan. Ipanalle on tullut sarjakuvainnostus, mikä varmaan johtuu tuosta uudesta taidosta, jota on sarjakuvien puhekuplien kanssa mukava harjoitella. Tinttejä, Don Rosaa ja synttärilahjaksi tilattua Aku Ankkaa on luettu pitkän kaavan mukaan.

Mutta jospa nyt taas uusilla voimilla blogin kimppuun, kun uusi perheenjäsenkin on sitä mallia, joka oikeasti vain nukkuu ja syö ja sontii. Nyt kun olosuhteiden pakosta joutuu vaan istuskelemaan monta kertaa päivässä sohvannurkassa, niin tulee taas luettuakin. Tämän viikon saldona jo Laura Lähteenmäen North end -dystopian ensimmäinen osa Niskaan putoava taivas ja Sari Peltoniemen Ainakin tuhat laivaa. Peltoniemen tyyli kyllä viehättää joka kerta, ja tämäkin novellikokoelma oli hieno elämys. Osa novelleista sijoittuu suunnilleen tähän meidän arkitodellisuutemme maailmaan ja osa taas jonnekin muualle, fantasiaelementtejäkin sisältävään vanhanajan kaupunkiin, jossa hallitsee itsevaltias Patrono. Pidin kyllä kokoelman kaikista novelleista, mutta erityisesti nämä muualle sijoittuvat jäivät mietityttämään. Siitä maailmasta haluaisin kuulla lisää.

Niskaan putoava taivas oli myös mukava yllätys. Dystopioita on viime aikoina ilmestynyt enemmänkin, mutta tämä oli näistä uusista kotimaisista nuortenkirjoista luultavasti kiinnostavin, jonka minä olen lukenut. Missään vaiheessa kirjan maailma, tapahtumat tai termit eivät tuntuneet liian teennäisiltä ja väkisin keksityiltä, mikä ei minusta ole ollenkaan itsestäänselvyys. Kirjassa eletään tulevaisuudessa muutaman kymmenen vuoden päässä nykyhetkestä. Tässä ilmastonmuutoksen jälkeisessä ajassa talvet ovat hyytävän kylmiä ja kesät kuumia, luonnovaroja käytetään säästeliäästi, kaikki kierrätetään ja ihmisten kulutustottumuksia ohjataan ja valvotaan. 14-vuotias Tekla on vasta muuttanut pohjoiseen eikä tunne vielä ketään, kun eronneiden vanhempien kesken tapahtuu sekaannus. Isä luulee, että on äitiviikko ja äiti luulee että on isäviikko. Tekla innostuu tästä yllättävästä vapaudesta eikä paljasta tilannetta vanhemmilleen. Mutta miten Tekla selviytyy vieraassa ympäristössä ilman äitiä ja isää, kun kodin lämmityksessä käytettävä polttoaine loppuu, hyytävä lumimyrsky alkaa ja 7-vuotias pikkuveli katoaa?