RSS-syöte

Avainsana-arkisto: arki

Aina vain Onni-poika!

Posted on

image

Sanna Pelliccioni : Onni-pojan puuhakas päivä. Minerva 2007. 28 s.

Ja lisätäänpä nyt samaan hyömyyn vielä se Onni-poikakin. 😀

Kumpikin meidän lapsista on jo puolentoista vuoden iässä ollut suuri kirjojenystävä, mutta kirjoista nauttiminen on tapahtunut kummallakin ihan omalla tavallaan. Kummallakin on ollut selvät näkemykset kirjojen suhteen. Isompi halusi että hänelle luettaisiin ihan koko ajan. Uusi kirja luettiin ensimmäisenä päivänä seitsemän kertaa, seuraavana kuusi, sitten viisi ja niin edelleen, ja samaan aikaan oli kuitenkin useampikin kirja kierroksessa. Pienempi sen sijaan on selannut kirjoja paljon myös itsekseen. Puolitoistavuotiaan 15 sanan sanavarastossa ”kiijja” taisi olla ”geinun” jälkeen käytetyin sana, joten kirjat kyllä kiinnostivat. Erityisen suuressa suosiossa oli Onni-pojan puuhakas päivä. Muita kirjoja hän saattoi selailla vain hetkisen vaihtelun vuoksi. Onni on ollut niin kovassa käytössä, että olen jo monta kertaa joutunut sitä liimailemaan kasaan sellaisesta tilasta, että töissä en olisi edes lähtenyt yrittämään vaan Onni olisi saanut poistotuomion. Onni-poika oli kyllä yksi ipanankin suosikkikirjoja ja myös yksi niistä harvoista ihan pienten kirjoista, joista minäkin todella pidän. Mutta täytyy sanoa, että olin jossain vaiheessa jo ihan siinä rajoilla, että olisin saanut tarpeekseni tuosta Onni-pallopäästä, niin suloinen ja kotoisa kuin hän onkin.

image

image

Onni-kirjassa ollaan äärimmäisten perusasioiden ääressä ja pienen lapsen arjessa kiinni. Onni herää, paukuttaa kattilarumpua (pam pam!), syö aamupuuron (nam nam!), käy puistossa, tutkii puutarhaa, syö taas ja nukkuu päiväunet, leikkii isän kanssa, kylpee, harjaa hampaansa ja menee nukkumaan. Johan siinä on puuhaa! Ja juuri tämä näyttäisi olevan sitä, mitä meidän pieni haluaa lukea. Isomman lapsen ollessa tuollainen puolitoistavuotias nämä taaperon arjesta kertovat kirjat tuntuivat aivan liian yksinkertaisilta ja mielenkiinnottomilta, kun lapsi kuunteli innolla pidempiä ja monimutkaisempia tarinoita. Oikeastaan hänen kanssaan luimme hyvin vähän ihan pienten lasten kirjoja eikä juuri ollenkaan tällaisia arjen käytännön toimista kertovia kirjoja. Mikä lie tässäkin syy-seuraus -suhde, jos siinä sellaista edes on, mutta juuri nämä arkitoimet ovat aina tuottaneet hänelle vaikeuksia. Nyt siis luen innolla kirjoja arjesta ihan vain siitä riemusta, että ehkä tälle toiselle lapselle pukeutuminen, syöminen ja hampaidenpesu ei ole pelkkää ihmisen kiusaa ja jotain, joka seisoo lapsen ja Elämän välissä.

Onni-pojan retrohenkisyys osuu minulle oikein hyvin, sillä se tavoittaa hyvin sitä samaa henkeä, jonka muistan omasta lapsuudestani. Tuttuja tai tutunomaisia esineitä ja värimaailma – sitä jotenkin tuntee olevansa tässä kirjassa kuin kotonaan. Erityisen mukava on lukea kirjaa, jossa pienet      arkiset ratkaisut, kuten kestovaipat ja ainakin osittainen perhepeti, ovat hiukan valtavirrasta poikkeavia. Erilaisten vaihtoehtojen näkyminen lastenkirjoissakin on tärkeää! Toisaalta on myös hyvä, etteivät ne näy kovin alleviivatusti, jotta niistä ei tule mitään kynnyskysymystä kenellekään.

Herra Paasio

Posted on


image

Riina Katajavuori: Herra Paasio. Karisto 2014. 30 s. Kuvitus: Liisa Kallio

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Nyt tuli tippa linssiin. Herra Paasio on ihana.

Herra Paasio on nalle, joka tapaa Raulin ensi kertaa, kun Rauli on vielä aivan pieni vauva, pienempi kuin herra Paasio itse. Rauli nukahtaa haroen herra Paasion päätä, ja siihen nukahtaa herra Paasiokin. Vähitellen Rauli kasvaa nallea isommaksi ja nalle pääsee vaikka mihin: päiväkotiin, lomalle, hiihtoretkille ja majaan. Leirillekin herra Paasio pääsee tuomaan lohtua koti-ikävään.

image

Rauli kasvaa yhä vain, ja lopulta herra Paasio näkee jo Raulin ylähuulen päällä ohutta karvaa. Silti Rauli on edelleen se sama vauva, joka oli herra Paasiota pienempi. Sitten tulee rippileiri, ja sinne herra Paasio ei enää pääse Raulin mukaan. Mutta Rauli lupaa, että jos herra Paasio joskus saa lapsia, niin Rauli ripustaa sen lapsen autonsa peruutuspeiliin, sitten joskus kun on ajanut ajokortin.

image

Herra Paasio on toisaalta yksi niistä kirjoista, joista joskus mietin, että kummalle tämä kirja on enemmän suunnattu, lapselle vai aikuiselle. Yleensä jään sitä ajattelemaan sillä lailla vähän nuivasti, että saakohan lapsi tästä nyt mitään irti, mutta herra Paasion kohdalla en vaan pysty ajattelemaan. Se koskettaa tällä kertaa ihan liikaa, jotta pystyisin analysoimaan. Tekstiä on vähän, ja sen puolesta kirja sopii pikkulapselle, mutta taidan silti lukea tämän koululaiselle, jota kasvaminen ja lapsen maailman vähittäinen katoaminen varmasti myös koskettavat. Ehkä hänkin saa lohtua siitä, ettei näiden lapsuuden ystävien ajan tarvitse vielä olla ohi, eikä oikeastaan koskaan tarvitse olla kokonaan. Lapsuuden rakkaita leluja voi kantaa muistoina mielessään ikuisesti.

Liisa Kallion kuvitus on herkkää ja tarkkaa, se tavoittaa olennaisen. Varsinkin Raulin taaperoiän kuvissa on jotain äärimmäisen tuttua ja arkista. Juuri sitä arkea, jota pitäisi joka päivä muistaa jäädä hetkeksi ihastelemaan – puuhun kiivennyttä tai nukkuvaa lasta. Lasta juuri sellaisena kuin hän sillä hetkellä on, juuri siinä hetkessä sen ikäisenä mutta kuitenkin samana kuin vauvana, samana kuin sitten joskus aikuisena.