Mitä tapahtuu, kun maailman kamalin naapuri saa maailman kamalimman naapurin?

Camilla Kuhn: Miten herra Yrmäs Korttelikyylääjä joutui kauhukääkkien kaksintaisteluun ja maailma melkein muuttui ruusunpunaiseksi. Nemo 2009. 33 s.

 

Yrmäs Korttelikyylääjä on kauhukääkkä. Se sellainen äreä ukkeli, joka laittaa rappukäytävään rivin se-ja-se-kiellettyä -lappuja, jolla on kauko-ohjattava juorupeili naapureiden kyttäämistä varten ja joka reagoi joka ikiseen roskaan, ääneen tai muuhun epäkohtaan maailmassa vihaisesti, kovaäänisesti ja kohtuuttomasti.

Mutta kakarat vain räkättivät. Yrmäs Korttelikyylääjä on hauskinta, mitä he tietävät. Vähän hämärä hyypiö! Kukaan muu ei tee yhtä hassuja juttuja!

Yrmäs Korttelikyylääjän terveiset yläkerran naapurille, joka on ihan varmaan syyllinen siihen, että suklaapatukan käärepaperi roikkuu piharoskiksen ulkopuolella.

Mutta eräänä päivänä samaan rappukäytävään muuttaa uusi asukas, joka järkyttää Yrmäksen rauhaa. Hän soittaa hätäpuhelun KyHKÄän (Kyylääjien, Hapannaamojen ja muiden Kärttyisten Äijänkääkkien yhdistykseen) ja käy ilmi, että Tuohtuneiden Tanttojen Tukiyhdistys on juuri sijoittanut taloon yhden räpätädin, Priitta Linnunlaulun, joka ensiluokan mestariräpätäti. Tätä ei Yrmäs voi sulattaa.

Röyhkeyden huippu! Tässä rapussa vakoilen vain minä, Yrmäs Korttelikyylääjä, minä eikä kukaan muu!

Ainoa ratkaisu on kauhukääkkien kaksintaistelu. Yrmäs haastaa Priitan heittämällä hanskan tämän ovea päin. Kauhukääkät kohtaavat huomisaamuna, hyvissä ajoin ennen kuin bingo alkaa seniorikansalaisten juttutuvassa, ja kaksintaistelun häviäjän on välittömästi muutettava pois. Seuraavana päivänä kauhukääkät ja suuri joukko yleisöä kokoontuvat Kiusankuja 5:n pihaan. Kaksintaistelussa kumpikin pääsee näyttämän taitonsa erilaisissa kauhukääkille ominaisissa lajeissa: sompailussa suojatiellä ja vitkuttelussa, juoruilussa aidan yli roikkuen kunnes kuulijoiden korvat putoavat päästä ja niin edelleen.

Mutta sitä Yrmäs ei ollut ottanut huomioon, että hän saattaisi myös hävitä!

Kaksintaistelun hävinnyt Yrmäs tuntee joutavansa kaatopaikalle kaiken muun vanhan rojun sekaan.

Tämä kirja osuu hauskasti lapsuuden ja varhaispuberteetin välimaastoon. Kirja on oikeastaan aika kuvakirjamainen, vaikka se meidän kirjastossamme onkin sijoitettu satukirjoihin. Yrmäs on ehkä lähinnä runsaasti kuvitettu lyhyt lastenromaani. Tekstimäärältään Yrmäs Korttelikyylääjä vastaisi helppolukuista kirjaa, mutta koska tekstin pienuus ja vanhanaikaisen kirjoituskoneen epätasaisuutta jäljittelevä kirjaisinlaji voivat vaikeuttaa lukemista, se ei kuitenkaan ole helppolukuinen.Todellinen kohderyhmä ei olekaan kuva- tai satukirjaikäiset eivätkä edes ne helppolukuisia itsenäisesti lukemaan siirtyneet vaan vielä hiukan isommat lapset: ne, jotka alkavat suorastaa haluta nähdä asiat niin, että joku ”rageaa” heille aivan syyttä suotta. Tässä kirjassa toki irvaillaan kauhukääkille ja myönnetään, että osa aikuisista suhtautuu aivan tarpeettoman negatiivisesti siihen, että toiset ihmiset näkyvät ja kuuluvat eivätkä kaikki toimi täsmälleen niin kuin kauhukääkän mielestä pitäisi toimia. Mutta sitten toisaalta tarina saa lukijan tuntemaan myötätuntoa yksinäistä ja itsensä tarpeettomaksi tuntevaa kääkkää kohtaan.

Jos minä olisin aikuinen

Éva Janikovszky : Jos minä olisin aikuinen. Tammi 1975. 32 s. Kuvitus : László Réber

No niin. Tässä on taas sellainen kirja, jota ei vain voinut jättää kirpparille. Mitään järkeä ei tietenkään ole täyttää kirjahyllyään tällaisilla kirjoilla, joista tiedän jo etukäteen, ettei tämä tule olemaan mikään lapsen suursuosikki, jota luetaan vuosikausia uudestaan ja uudestaan. Itselleni taisin tämän pikemminkin ostaa. Lapsellekin toki sen verran, että tämäntyyppinen kirja on omiaan nostamaan lapsen kanssa keskusteluaiheeksi lasten ja aikuisten väliset valtasuhteet ja kasvatusperiaatteet ja niiden järkevyys.

On ikävää ja väsyttävää olla aina kiltti. Aikuiset sanovat: ”Älä ole tuhma!” tai ”Ole kiltti!” tai ”Tottele!” Mutta miksi ihmeessä lapsen on oltava kiltti? Miksi aikuiset saavat pukea päälleen mitä tahtovat, miksi aikuiset saavat tervehtiä niin hiljaisella äänellä kuin haluavat, mutta lapsilta sama olisi huonoa käytöstä? Ja minkä tähden aikuiset ovat tyytyväisiä vain silloin kun lapsi käyttäytyy hyvin?

Minä olisin aivan toisenlainen aikuinen. Olisin iloinen siitä, että saisin tehdä mitä haluan. Ja menisin naimisiin tytön kanssa, joka säikähtää, mutta ei suutu, kun paukautan paperipussin hänen korvansa juuressa. Välillä puhallamme paperitorvea niin kovaa kuin jaksamme, eikä ole ketään sanomassa, että lopettakaa, tässähän tulee hulluksi, sillä silloin me olemme perheen aikuiset. Minulla olisi myös paljon lapsia, sillä minä pidän leikeistä, joissa tarvitaan paljon lapsia. Me leikimme ja pidämme juoksukilpailuja. Lapsemme saavat aina käyttäytyä yhtä huonosti kuin minä ja heidän äitinsä, mutta ei huonommin, sillä se ei olisi reilua.

Meidän lapset eivät koskaan kantele,
meidän lapset eivät koskaan tappele,
meidän lapset eivät koskaan itse
eivätkä koskaan ota meiltä meidän lelujamme,
sillä minä en pidä kantelevista, tappelevista ja itkevistä lapsista,
enkä sellaisista, jotka aina haluavat ottaa toisilta heidän lelunsa.

Mutta koska minä olen isä ja aikuinen, niin jotain etuoikeuksia minulla pitää olla, mitä iloa minulla muuten olisi siitä, että olen aikuinen? Ainakin minä saan vähän isomman ilmapallon ja vähän isomman jäätelön kuin lapset, olenhan minä sentään isä. Mutta sitä minä ihmettelen, miksi äiti ja isä silti tekevät niin kuin kuuluu tehdä, vaikka he ovat aikuisia eikä heidän olisi pakko?

Yleensä en pidä ollenkaan kirjoista joissa ollaan kovin anarkistisia ja käännetään vanhat asetelmat päälaelleen. Esimerkiksi sukupuoliroolien suhteen on helposti se vaara, että tulee sellainen ukko akan töissä -satu, jossa ei oikeastaan lopulta saada mitään uutta ajateltavaa vaan pikemminkin vahvistetaan niitä vanhoja rooleja. Roolin vaihtamisesta ei minusta saa tehdä liian hassua, sillä jos toisen rooliin astuminen onkin vain vitsikästä eikä sitä tarvitse ottaa tosissaan, niin se ei välttämättä kannusta tekemään omia valintoja oman persoonansa pohjalta.

Jos minä olisin aikuinen -kirjassa lasten ja aikuisten roolit käännetään humoristisesti. Outoa kyllä, minä silti pidän tästä kirjasta. Välillä tulee kyllä mieleen, että vanhoilla kirjoilla on minulle itseisarvo niiden sisällöstä ja laadusta riippumatta. Kuvitustyyli, tietty yksinkertaisuus ja rauhallisuus. Ja sitten tietysti se oman aikansa arvojen peilaaminen : minun on helpompi hyväksyä, että vanhassa kirjassa on jokin älytön, siihen aikaan sidoksissa oleva juttu. Lapsellekin on helpompi selittää, että katsos, tämä on vanha kirja, ja silloin joskus muutama kymmenen vuotta sitten saatettiin ajatella näin. Vanhat kirjat saavat minulta paljon enemmän anteeksi kuin uudet. Tämän kirjan alkuteos on jo 1960-luvun puolelta, suomennos taas 70-luvulta.

Jos minä olisin aikuinen ei anna vastauksia. Se kysyy kysymyksiä ja jokainen voi omasta ajattelustaan ja arvomaailmastaan käsin löytää siitä vielä lisää kysymyksiä, ihmettelyn ja pohdinnan aiheita. Onko kirjan sanoma se, että aikuisten pitäisi komennella vähemmän? Vai se, että aikuisten pitäisi osata nauttia pienistä asioista kuin lapset? Vai se, että aikuisen valta-asema on lopulta niin luonnollinen, että lapsikin sen ymmärtää, vaikka se ei aina mukavalta tunnukaan? Siinä tapauksessa tämä roolienkääntämishuumori   kylläkin toimisikin juuri niin, kuin minusta sen ei pitäisi. En tiedä. Jokainen ehkä pystyy löytämään sieltä sen oman sanomansa, sen, minkä haluaakin löytää ja sen avulla vahvistaa omaa näkemystään.

Oli miten oli, kyllä tällä kirjalla jotain annettavaa on. Sen voi päätellä ipanan mietteliäästä ilmeestä mutta yllättyneen riemukkaasti tuikkivista silmistä tämän kirjan lukemisen aikana.