RSS-syöte

Avainsana-arkisto: aarteenetsintä

Me Rosvolat ja iso-Hemmin arkku

Posted on

Siri Kolu : Me Rosvolat ja iso-Hemmin arkku. Kuvitus : Tuuli Juusela. Otava 2012. 270 s.

Harvoin olen tosissani innostunut mistään lastenkirjasta niin kuin Me Rosvoloista. Se on aika outoa, sillä minä en yleensä edes ihmeemmin pidä humoristisista kirjoista. Me Rosvolat nyt vaan jostain syystä osui ja upposi. Olen hankkinut nämä kaikki ihan omaksi kotihyllyyn ja lisäksi ipanalla on ensimmäinen osa äänikirjana, ja tämän kolmannenkin osan olen luvannut hankkia heti kun se vain ilmestyy. Periaatteessa en suosittelisi Rosvoloita vielä kuusivuotiaalle. Ei näissä nyt mitään liian jännittävää tai hurjaa ole, mutta koska kohderyhmä selvästi on kouluikäiset, osa sisällöstä ja huumorista menee auttamatta yli hilseen sellaiselta lapselta, jolla ei vielä ole mitään kontaktia teinien ja esimurrosikäisten maailmaan. Mutta kun itse innostuin näistä, niin en malttanut olla testaamatta, mitä ipana näistä tykkää, ja tykkäsihän se. Kyllä nyt sujuu pitkät automatkat mukavasti koko perheellä.

Me Rosvolat ja iso-Hemmin arkku on sarjan kolmas kirja, jossa rosvosuvut yrittävät löytää Helmeri Kvistin vanhan, kauan sitten kadonneen rosvousoppaan ja saada sen avulla etulyöntiaseman muihin rosvosukuihin nähden. Hurja-Kaarlo ottaa ensiaskeleitaan rosvovaltiaana, mutta hänelle ei oikein ole vielä selvää, mikä on valtiaan tehtävä. Onko valtiaan järkevää määrätä mitä huvittaa silläkin uhalla, että se vain kylvää epäsopua maantierosvojen keskuuteen? Viljan rooli rosvousoppaan etsinnässä osoittautuukin yllättävän tärkeäksi, mutta mitä sitten tapahtuu, kun Viljan kaksoiselämän eri puolet kohtaavat?

Vaikka pidin tästäkin kirjasta, niin tavallaan tämä kolmas osa oli minulle hiukan pettymys. Ehkä se pettymys on kuitenkin jotain sellaista kaipuuta siihen ensimmäisen osan kummallisen idylliseen rosvomaailmaan. Tässä kirjassa ei enää kaahata huolettomasti rosvoamassa kesäisen Suomen mökkiteillä eikä esitellä Rosvoloiden omintakeista perhedynamiikkaa ja maantierosvon elämän kirjoittamattomia sääntöjä. Kirja on hiukan sellainen Rosvola-sarjan kehittelyjakso, jossa aikaisempia teemoja muunnellaan ja kuljetetaan vähitellen kohti jotain uutta ja tuntematonta. Kehittyminen on kyllä välttämätöntä sarjan jatkon kannalta, jotta uusi kirja ei olisi vain vanhan toistoa. Rosvoperheen sisäisen dynamiikan sijaan pääpaino tässä kolmannessa osassa on rosvosukujen välisillä suhteilla ja maantierosvojen ja tavallisten veronmaksajien kohtaamisella. Vihollisrosvojoukkojen soluttautuminen Viljan perheen elämään tuo kirjaan myös tiettyä uhkaavuutta, jota tässä sarjassa ei aiemmin ole ollut. Viljan elämän kahden maailman kohtaaminen, hänen kasvamisensa ja itsenäistymisensä taitavat olla myös jatkon kannalta tärkeitä kehityslinjoja. Vainistojen on vähitellen hyväksyttävä tyttärensä sellaisena kuin hän on, ja jotenkin tähän kiteytyy minusta tämän kirjan olennaisin asia:

–       Isä, ei tällä ole sinun kanssa mitään tekemistä! Se on ihan sivuseikka, miten paljon te juttelette tai annatte viikkorahaa tai mitä ruokaa päätätte laittaa. Se ei muuta sitä, mitä minusta on tullut.

Täytyy muuten sanoa, että Siri Kolu osaa tehdä aivan loistavia aloituslauseita. Nämä kyllä tyhjentävät pajatson kertaheitolla:

Minut varastettiin kesäkuun toisella viikolla. Hyvä että varastettiin. (Me Rosvolat)

Oli ihan minun isäni vika, että Rosvoloiden täytyi hyökätä sinne viululeirille. (Me Rosvolat ja konnakaraoke)

Vanamon joutuminen vieraan rosvojoukon kynsiin oli kyllä ihan täysin minun vikani. (Me Rosvolat ja iso-Hemmin arkku)

Kansikuvan lähde: Otava