RSS-syöte

Avainsana-arkisto: 1990-luvun kirjat

Mitä vanhanaikaisempi, sitä parempi

Posted on

Maailman kulkuneuvot. Maalla, ilmassa, vesillä. Kirjalito 1988. 320 s.

Merten salaisuudet. Weilin+Göös 1997. (Löytöretki-sarja) 158 s.

Meidän ipanalla on ihan pienestä asti ollut vanhanaikainen maku. Kaikki vanha ja historiallinen kiinnostaa aina enemmän kuin mikään uusi ja hieno. Sama pätee paitsi erilaisiin kulkuneuvoihin, myös kirjoihin. Minäkin pidän vanhoista kirjoista, mutta ipana on kyllä sen verran oman tiensä kulkija, että minun olisi ollut mahdoton syöttää hänelle mitään omia näkemyksiäni, ellei hän itsekin olisi luonnostaan samoilla linjoilla. Jos häntä ei joku kirja kiinnosta, niin sitä ei sitten saa hänelle millään väkisin luettua, joten me luemme vain niitä kirjoja, jotka häntä todella kiinnostavat.

Ja mikäs sen helpompaa kuin täyttää hyllyt vanhoilla lastenkirjoilla. Kirppareilta löytää vaikka mitä ja sitten on näitä, kröhöm, ammatin suomia etuja. Moni kirjaston poistokirja on saanut uuden elämän meillä. Joskus otan poistokirjoja kotiin luettaviksi, ja jos ne tuntuvat tutustumisen jälkeen kertakäyttötavaralta, ne päätyvät vielä takaisinkin sinne poistomyyntihyllyyn. Joskus taas niiden joukosta löytyy suursuosikkeja, jotka lunastavat paikkansa kotihyllyssä.

Varoitus! Seuraava vertailu sisältää paljon yleistyksiä, jotka eivät tietenkään päde kaikkiin kirjoihin.

Erityisesti vanhat lasten tietokirjat ovat aivan omaa luokkaansa. Niissä ei yritetä huvittaa ja viihdyttää lasta sellaisella epätoivon vimmalla kuin uusissa kirjoissa. Tekstit ovat pidempiä kokonaisuuksia eivätkä pelkkää silppua. Asioiden yhteydet toisiinsa käyvät selkeämmin ilmi. Kuvat ovat usein tyylikkäitä, selkeitä ja rauhallisia piirroskuvia, joissa ei vauhdilla ja äksönillä mässäillä. Sisältö on yleensä hyvin asiallista eikä mistä tahansa yritetä vääntää pieruhuumoria. Ei sillä, etteikö pieruhuumorikin uppoaisi täysillä tuohon kuusivuotiaaseen, mutta se kuitenkin helposti muuttaa tekstin tyylin aivan toisenlaiseksi, rauhattomammaksi.

imageKotihyllyn lasten poistotietokirjoissa on meillä jo parisen vuotta ollut kaksi kirjaa ylitse muiden. Ne eivät loppujen lopuksi ole mitään aivan hirveän vanhoja kirjoja ainakaan minun näkökulmastani, 24 ja 15 vuotta, mutta ne taitavat olla vähän todellista ikäänsä vanhanaikaisempia kirjoja. Maailman kulkuneuvot on yli kolmen sadan sivun järkäle, jossa käydään läpi vaihe vaiheelta eri liikennevälineiden historia esihistorialliselta ajalta ”nykyaikaan” (=1980-luku) ja ”tulevaisuuteen” (=2000-luku) saakka. Mielenkiintoinen historiallisen suhteellisuudentajun kehittämisen oppitunti tuokin, vanhan tietokirjan tulevaisuutta käsittelevien lukujen lukeminen ja niistä keskusteleminen! Tekstit ovat aika pitkiä siihen nähden, että varmasti tämä kirja on ajateltu lapsen, siis koululaisen, itse luettavaksi, mutta meillä tosiaan tätä luetaan eskarilaiselle ääneen, useimmiten unisaduksi. Yksityiskohtien määrä on välillä aikuisen päätä huimaava. Ipana kuitenkin jaksaa kuunnella vaikka maailman tappiin tekstiä, jossa luetellaan esimerkiksi erilaisten alusten vesillelaskuvuosia, nopeuksia solmuina ja uppoumia tonneina. Ipanan matemaattinen käsityskyky ei oikeasti millään riitä näiden lukujen merkitysten hahmottamiseen, mutta väliäkös sillä, jos asia kerran kiinnostaa. Osa tekstistä on onneksi yleisluontoisempaakin tietoa, ei pelkkää ominaisuuksien ja lukujen luetteloa. Ja ne kuvat! Aivan mahtavan tyylikkäitä ja nostalgisia!

image

image

image

imageToinen suosikki on Merten salaisuudet, joka kuuluu Löytöretki-nimiseen lasten tietokirjasarjaan. Sarjassa on paljon kiinnostavia kirjoja, joita kyllä löytää erittäin helposti kirppareilta ja kirjastojen poistohyllyistä, mutta olen koittanut pitää edes jotain rajaa kirjojen jemmaamisessa, joten Merten salaisuudet on ainoa tämän sarjan kirja meidän kotihyllyssämme. On meillä luettu uudempiakin meriaiheisia tietokirjoja, joista useimmat ovat paljon hienompia, kekseliäämpiä, niissä on upeammat kuvat ja mitä kaikkea, mutta sitten kuitenkin juuri tähän kirjaan palataan kerta toisensa jälkeen. Merten salaisuuksissa asiat esitetään monipuolisesti ja selkeästi, sopivan yksinkertaisesti mutta silti lasta väheksymättä. Erityisen mielenkiintoisia ipanan mielestä ovat luvut, joissa kerrotaan mereen liittyvistä myyteistä ja salaperäisistä tapahtumista: merten jumalista, taruolennoista, merihirviöistä, Atlantiksesta, Lentävästä hollantilaisesta ja Bermudan kolmiosta.

image

image

image

Pikku Dodon viulu

Posted on

Serena Romanelli : Pikku Dodon viulu. Lasten keskus, 1997. 24 s. Kuvitus : Hans de Beer image

Minusta lapsen pitää saada valita harrastuksensa ihan itse. Mutta koska lapsi ei voi tietää erilaisista vaihtoehdoista, niin vanhempien tietysti täytyy antaa lapselleen hyvät eväät valinnan tekemiseen. Tällä periaatteella olen aina koittanut kaivella luettavaksi kirjoja, joissa soitetaan. Puhaltimia löytyy lastenkirjoista valitettavan vähän, ja sitten tässä kävikin niin, että kaksi vuotta vinguttuaan meidän kuusivuotiaamme sai oman viulun ja aloitti soittotunnit. Puhallinsoittajavanhemmat ovat kieltämättä aavistuksen pettyneitä tai vähintään ymmällään tällaisen valinnan edessä, mutta onhan se viulunsoitto nyt sentään parempi harrastus kuin vaikka jääkiekko tai raggarointi.

Uuden harrastuksen kunniaksi päätin kirjoittaa blogiin kuvakirjoista, joissa soitetaan erilaisia soittimia. Useimmat ovat oikeastaan ihan sellaisia kivoja peruskuvakirjoja, joissa ei ole muuten mitään suurta ja ihmeellistä. Olen vain halunnut pitää soittamisen ja soittimet kuvakirjojen kautta jatkuvasti esillä, sellaisena asiana, joka kuuluu elämään samalla tavalla kuin vaikka eläimet, tunteet, arkiaskareet ja mistä kaikesta niitä kuvakirjoja nyt tehdäänkään. Aloitetaan soitinkirjojen esittely vaikkapa tästä Pikku Dodon viulusta.
image

Pikku Dodo on oranginpoikanen, joka eräänä päivänä löytää viidakkotieltä kuorma-autosta pudonneen oudon laatikon. Laatikon sisältä paljastuu vielä omituisempi esine, josta kuuluu kummallisia kirkuvia ääniä, kun sitä tökkii laatikossa mukana olleella kepillä. Pikku Dodo ihastuu soittimeensa ja vinguttaa sitä päivästä toiseen välittämättä siitä, että muu perhe joutuu melun takia tukkimaan korvansa banaaneilla. Vähitellen Dodo oppii soittamaan kauniimmin, mutta sitten Dodolle sattuu ikävä onnettomuus ja hän menettää soittimensa.

Dodon isä yrittää hankkia uuden soittimen, mutta juuri samanlaista ei vaan löydy. Dodo ja isä lähtevät lopulta yhdessä setä Darwinin luo kaivelemaan tämän valtaisia romuvarastoja, ja kaiken sen roinan joukosta Dodo viimein löytää itselleen uuden viulun. Dodon kaverit opettelevat myös soittamaan erilaisia setä Darwinin kätköistä löytyneitä soittimia ja niin he perustavat oikean orkesterin. Mutta kauniina ja hiljaisina iltoina Dodo kiipeää korkalle puuhun ja soittaa pientä yömusiikkia sademetsälle ja kuulle.

image

Hans de Beerin kuvitus on herkkä mutta herkullinen. Viidakko näyttää minun silmääni jotenkin levolliselta ja aidolta, ja setä Darwinin romuvarastossa on paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia tutkittavaksi. Mukava kirja, jossa tulee kauniisti esille pienen soittajan kiintymyssuhde omaan soittimeensa. Minulle tulee elävästi mieleeni se, kun sain ensimmäisen oman soittimeni, ja samaa on ollut nyt havaittavissa tässä meidän pienessä apinassa. Voi sitä hartautta, millä kuusivuotias laittoi illalla viulunsa koteloon, antoi sille pusun, peitteli ja toivotti hyvää yötä ja kauniita unia. Toivottavasti tämä viulu ei missään vaiheessa päädy esimerkiksi krokotiilin kitaan.